Kirjailija Katja Kettu henkilökuvassa – ”Karmeat on jutut tytöllä”

Kulttuuri 31.10.2011 10:30
Katja Kettu Katja Ketusta kuulee, että hän on Lapista. Kuvat Petri Kaipiainen.

SK ”Sitä en ylöskirjannut, että lapsi oli Pöykön emännän kahdeksas ja väliliha niin löysä että oli tullut kiire keritsimillä aluspöksyt halkaisemaan lapsen tieltä. Kuinka olin pumpannut ja imenyt liiat sakat neulasta, imenyt ja sylkenyt plasmaa. Olin tehnyt töitä tauotta kaksitoista tuntia.”

Millainen ihminen tällaista kirjoittaa?

Ujo. Juuri herännyt nainen, joka pyytää tuomaan pullaa tullessaan. Joka ei ole ehtinyt kauppaan, koska on työskennellyt koko yön. Joka asuu Etelä-Helsingissä porvarialueella, ja jonka ikkunasta näkyy meri ja minigolfrata. Jonka maiharit ovat eteisessä rivissä ja jonka keittiössä tiskit on tiskattu. Jonka teelajitelma sisältää suurimmaksi osaksi niitä naisille suunnattuja, pöhkösti nimettyjä teelaatuja, kuten tiikerin päiväuni, uskollinen ystävä ja viisasten tee.

Kirjailija Katja Kettu näyttää uneliaalta hipiltä, jota tekisi mieli ravistaa.

Hipillä on myös pokkaa, sillä kaikista maailman aiheista hän on kirjoittanut uusimman kirjansa Lapin sodasta. Suomen ja Saksan välillä toisen maailmansodan aikana vuosina 1944-1945 käyty sota on nimittäin Ketun mielestä jäänyt hätkähdyttävän vähälle huomiolle.

”Kun muutin Rovaniemeltä etelään, olin järkyttynyt, ettei ihmisillä tuntunut olevan mitään hajua siitä, että puoli Suomea oli poltettu ja 17 000 ihmisen lisäksi oli evakuoitu hirvittävät määrät karjaa”, Kettu sanoo. ”Tietämättömyys on outoa myös sen takia, että Lapin sota kosketti erityisen paljon siviiliväestöä.”

Kettu sen sijaan oli hieman hajulla. Hän oli jo reilun metrin mittaisena käynyt luokkaretkellä tutustumassa Rovaniemen vanhaan rakennuskantaan. Se oli pikainen luokkaretki.

”Aika nopeasti tuli selväksi, ettei sitä hirveästi ole jäljellä. Tosin Rovaniemellä tuho on ollut vähemmän perusteellista kuin esimerkiksi Pohjois-Norjassa.”

”Lapissa sotaa ei voi olla unohtamatta. Ja onhan siellä edelleen vanhoja pappoja, jotka tarjoavat saksalaisille tulitikkuja ja kysyvät, haluavatko nämä laittaa uudestaan pöksät palamaan.”

Ei kannata antaa pullansyönnin ja uneliaan habituksen hämätä. Katja Kettu näyttää harmittomalta hipiltä mutta kirjoittaa kuin perkele.

Ja hänen kirjoittamansa tarinat – ne ovat karmeita.

Kirjassaan Kätilö (WSOY) Katja Kettu käsittelee Lapin sotaa päähenkilön ammatin kautta.

”Halusin päähenkilöksi sellaisen naisen, joka pääsisi liikkumaan eri paikoissa. Kaikilla naisilla ei tietenkään tuohon aikaan ollut siihen mahdollisuutta”, Kettu sanoo.

Kätilön mukana lukija pääsee kurkistamaan vankileireille, mutta myös ihmismielen pimeimpiin puoliin. Ne puolet temmeltävät sotaoloissa.

”Jos saisit tehdä ihan mitä kamalaa tahansa, etkä jäisi kiinni, mitä tekisit? Entä jos ne hirveydet olisivat sallittuja, niihin jopa kannustettaisiin? Kuka niitä hirveyksiä tekee, toteuttaako yksilö vain käskyjä? Voiko hän valita? Tällaisia halusin pohtia.”

Kettu oli pohtinut niitä jo ennen Kätilön kirjoittamista, sillä hänen molemmat pappansa ovat taistelleet rintamalla.

”Toinen kunniakkaasti ja toinen vähemmän kunniakkaasti. Vähemmän kunniakas oli rintamakarkuri.”

”Minua kiinnosti, mitä siellä on tapahtunut. Aihehan on äärimmäisen kiusallinen. Kun Suomessa puhutaan sodasta, tarkoitetaan talvisotaa ja mahdollisesti jatkosotaa, joka on jo vähän kiusallinen aihe. Mutta Lapin sota se vasta kiusallinen onkin meidän poliittisessa historiassamme.”

Katja Kettu

”Luulen, että Lapin sotaa on kuitenkin helpompi käsitellä etelässä, sillä täällä aseveljeys ei ole niin suuri tabu kuin Lapissa.”

Kettu kertoo pappojensa reagoineen sotaan kahdella eri tavalla. Toinen pappa kertoi jermutarinoita, toinen traumatisoitui vakavasti.
Traumoista ja peloista ei puhunut kumpikaan.

”Se pappa, joka sodasta suostui puhumaan, kertoi tarinoita, joiden perusvire oli ’me reippaat Suomen pojat’. Samainen pappa teki myöhemmin kalastusmatkoja Venäjän puolelle, ja muisti aina rajalla sanoa, että ei tässä viimeksi kyllä mitään passia kyselty kun yli tultiin.”

”Kaikki kyllä mielellään puhuvat niistä naapureista, jotka ovat veljeilleet saksalaisten kanssa, mutta kukaan ei itse myönnä tehneensä niin. En minäkään halua ajatella, että pappani ovat raiskanneet tai tappaneet. Ongelma on, ettei kukaan muukaan. Kuitenkin jokaisessa sodassa tapahtuu hirveyksiä, eikä Suomen sotahistoria ole poikkeus.”

Olosuhteet sen sijaan olivat, ja juuri siitä Kettu kirjoittaa.

”Sen ajan ihmiset ovat tehneet sen ajan valintoja. Sota on poikkeustila, jossa varmasti jokaista pelottaa.”

Maailma on täynnä toinen toistaan kauheampia sotatarinoita, minkä takia niiden karmeuteen välillä turtuu. Ketun tarinoissa kerrontatapa aiheuttaa kylmiä väreitä.

Hänen vuonna 2005 julkaistu esikoisensa Surujenkerääjä (WSOY) kertoo naisesta, joka kärsii vakavista psyykkisistä ongelmista. Kirja poikkesi muiden alle kolmikymppisten kirjoittamista kirjoista, joissa oli kyllä samat teemat – yksinäisyys, identiteettikriisi ja juurettomuus – mutta joiden päähenkilöt jäivät urbaanissa ahdistuksessaan kovin ohuiksi.

Surujenkerääjän maailma sen sijaan takertui lukijaan kuin menneisyys, jota kirjan päähenkilö raahaa mukanaan. Kieli iski kuin vasara ohimoon ja luku-urakan jälkeen olo oli kipeä mutta kirkas.

Kätilössäkin tarinan rinnalle nousee omintakeinen kieli. Vaikka kerronta on yleiskieltä, Kettu pitää dialogeissa itsepäisesti kiinni Lapin murteestaan. Teksti myös vilisee hänen omia sanojaan.

Kieltä on kehuttu.

Helsingin Sanomat (8.10.) kirjoitti arviossaan, että kirja on ”ilmaisultaan huikea voimannäyttö”. Parnasson (5/2011) arvioija puolestaan oli saanut ”väliraivarin” rakenteen tahallisesta poukkoilusta, mutta ei hänkään ollut malttanut jättää teosta kesken.

Kätilö on yllättäen myös hauska.

Eikä huumori ole kovin vaivihkaista, vaan tulee silmille. Ketun tyyliä on kuvailtu groteskiksi, rujoksi.
Kirjailija kohauttaa olkaansa.

”Tuntuu olevan yleisempi ongelma tuo kirjojeni luokittelu. Kirjakaupassakin miettivät, mille osastolle sen sijoittaisivat. Lapin matkailu oli yksi vaihtoehto.”

Tik tak. Tik tak. Katja Ketun toisen, tilapäisen kodin seinällä Sammatissa tikittä antiikkikello.

On ironista, että paikassa, jossa ei tarvitse elää kellon mukaan, ei mitään muuta kuulekaan kuin ajan kulun. Kello kilkattaa jokaisen kuluneen tunnin kunniaksi.

Katja Ketulla on vuosi aikaa. Sen jälkeen hän on asunut Eeva Joenpellon kirjailijatalossa sallitut kolme vuotta ja joutuu luovuttamaan sen eteenpäin. Kettua ennen talossa asui kirjailija Tuomas Kyrö perheineen.

Nyt hulppeassa talossa asuu Kettu pikkusiskoineen. Useiden makuuhuoneiden lisäksi alakerrassa on iso tupakeittiö, juhlasali ja kirjasto. Kuisti on talon seinän levyinen. Yläkerrassa on lisää makuuhuoneita sadan neliön verran.

Täällä Kettu on kirjoittanut Kätilön ”metsässä tassuttelun” lomassa.

Hän kirjoittaa mielellään eri paikoissa ja eri maissa.

”On helppoa olla muualla, koska samalla ei voi hoitaa kokousvelvollisuuksia tai osallistua mihinkään kissanristiäisiin.”

Seuraavaksi kirjoituslistalla on Naistenpäivänä ilmestyvä antologia, Pimppini on valloillaan. Siihen kirjoittaa useampi naispuolinen kirjailija. Idea syntyi sen jälkeen kun Kettu yritettiin raiskata Helsingin keskustassa.

”Onneksi sain potkaistua tyyppejä maiharillani ja pääsin karkuun. Olin aina kuvitellut, että olen jotenkin koskematon. En näytä miltään pimulta, osaan mielestäni huolehtia itsestäni enkä ollut humalassa. Eikä kukaan saanut kimppuuni käyneitä kiinni, mistään ei ollut todisteita. Olin raivoissani.”

Raivo on ennenkin toiminut polttoaineena Ketun projekteille. Esimerkiksi punk-bändi Confusa syntyi, kun Kettua risoi se, että musahommissa naisten paikka oli fanittaa miespuolisia muusikoita.

Hän halusi osallistua, ja perusti oman tiuhaan keikkailevan bändin. Itse hän otti solistin roolin.

Kirjailija kirjoittaa samasta syystä kuin laulaa: hän ei halua olla sivussa.

”Juttelin vähän aikaa sitten yhden nykykirjailijan kanssa, ja hän oli sitä mieltä, että pitäisi kirjoittaa vain nykyhetkestä. Olen eri mieltä. Vaikka kirjoitan historiasta, niin kirjoitan siitä tämän päivän moraaliarvoista. Historiaa kirjoitetaan koko ajan uusiksi, ja se syntyy tässä päivässä.”

”Saas nähdä, voidaanko minun tuleville lapsilleni puhua sodasta ihan vapaasti. Mitä enemmän asioista puhutaan, sitä terveempi yhteiskunta on.”

Se kuitenkin vaatii sen, että joku avaa suunsa ensimmäisenä.

Tällä kertaa aloitteentekijä oli Katja Ketun mummo, joka antoi lapsenlapselleen kasan kirjeitä. Niiden pohjalta syntyi tarina, kirja nimeltään Kätilö. Nyt kirja on myyty Euroopassa jo Ranskaan, Ruotsiin, Hollantiin, Espanjaan, Tanskaan, Italiaan ja Norjaan. Ketun historianselitys kiinnostaa.

”Mummo ei enää näe lukea, mutta onneksi kirjastani on tulossa äänikirja.”

Esikoisesta mummolla oli selkeä mielipide:

”Karmeat on jutut tytöllä.”

Juttu on julkaistu alun perin Suomen Kuvalehden numerossa 43/2011.