Kirjailija Jaan Kross, virolainen Muistaja

Kulttuuri 3.1.2008 09:03

Viikko sitten kuollut kirjailija Jaan Kross oli merkittävä osa virolaisten muistia.jaan kross

Teksti Risto Lindstedt

Tavoitteena on liuska päivässä. Sivunumero naputetaan aina keskelle yläreunaa. Vasemmalla puolella kirjoituspöytää on paperipinkka, oikealla kirjoitetut liuskat ja pinojen välissä itäsaksalainen Erika-kirjoituskone.

Kirjoituspöytä on työhuoneessa vasen pääty kohti ikkunaa, jonka takana on ylimmän kerroksen parveke. Sisäpiha rajautuu yhdeltä sivultaan Tallinnan Piispantaloon.

Kun Kross aloitti pääteoksensa Uppiniskaisuuden kronikan (Kolme katku vahel) kirjoittamisen, hän sijoitti 1500-lukuisen päähenkilönsä Balthasar Russowin asumaan koulupoikana juuri siihen samaiseen Piispantaloon, vieläpä sellaiseen huoneeseen, jossa oli suora näkymä Vanhalle torille. Tosin sellaista ikkunaa talon julkisivussa ei ole, mutta äkkiähän kirjailija paksuunkin seinään sellaisen neliökyynärän kokoisen aukon piikkaa, kun kerran on tarve nähdä ja näkemäänsä kuvata.

Sillä näkemysmatkalla kirjailija Jaan Kross oli yli 30 vuotta pitkän miehen loivassa kumarassa kirjoituskoneensa puoleen taipuen.

Ennen historiaan matkaamistaan ja prosaistina aloittamistaan Kross oli uudistanut puolisonsa Ellen Niitin kanssa virolaista lyriikkaa. Harjukadun vastavalmistuneeseen kirjailijataloon he olivat muuttaneet 1962.

Runoja, mutta kriittisesti

Kevätvaloihin helmikuussa 1920 syntynyt tallinnalaisen konepajamestarin poika kuului nuoren tasavallan ensimmäiseen sivistyneistösukupolveen. Se  ehti saada koulutuksen ja sillä oli halu lunastaa heidän asetetut odotukset,  mutta siihen ei enää tarjoutunutkaan mahdollisuuksia.

Kross oli opiskellut Tartossa lakia 1938-44 ja erikoistui kansainväliseen oikeuteen.  Niistä opeista tuli Virossa nopeasti sangen ironinen teema. Maan miehittäneet saksalaiset vangitsivat Krossin 1944. Miehittäjän vaihduttua oli neuvostotuomioiden vuoro. Kross vietiin 1949 yhtenä tuhansien muiden virolaisten joukossa pakkotyöhön Siperiaan, mistä hän pääsi palamaan takaisin Tallinnaan 1954, vuosi Stalinin kuoleman jälkeen.

Vapautuessaan Kross oli 34-vuotias ja tyhjän päällä. Elämä oli niukistelua ja vähäisiä ansioita hän saattoi hankkia kynäilemällä ja virontamalla mm. Shakespearea ja Brechtiä.

Kross julkaisi kuusi runokokoelmaa ennen proosaan siirtymistään. Hänestä tuli ensimmäinen vapaan mitan käyttäjä Virossa. Esikoiskokoelma Hiilenrikastaja (Söerikastaja) ilmestyi 1958 ja viimeisin Virta ja kolmikärki (Voog ja kolmpii) 1971. Krossin runojen alkaessa ilmestyä poliittisten suojasäiden aika alkoi olla mennyttä, mutta siitä huolimatta, tai ehkä juuri siksi, hänen runonsa olivat kryptistä yhteiskuntakritiikkiä, älyllä ja ironialla kirjoitettuja kyselyjä.

Kross oli avioitunut esikoiskokoelmansa ilmestymisvuonna runoilija Ellen Niitin kanssa. Niit siirtyi sittemmin kirjoittamaan lastenkirjoja ja hänestä tuli hyvin tunnettu, paljon luettu ja usein siteerattu.

Pakastettu ja sulatettu historia

Kross siirtyi proosaan täytettyään 50 vuotta. Kaikki hänen romaaniensa teemat nousivat historiasta alkaen 1500-luvulta ja päätyen lopulta omiin muistelmiin.

Hänen laajin, neliosainen esikoisromaaninsa Kolme katku vahel ilmestyi Virossa 1970-luvulla. Se on kertomus kronikoitsija Balthasar Russowista, joka 1500-luvun lopulla kuvaa Liivinmaan veristä historiaa eri vallanpitäjien käsissä.

Neuvostomiehityksen myötä virolaiset olivat eristettynä omasta historiastaan. Tilalle annettu virallinen ja virheellinen historia oli Krossin mielestä Leninin elämäkerran laajennus. Tähän historiattomuuteen Kross toi romaaneillaan ”lisää tietoja ja vaikutteita”, kuten hän itse sanoi.

Neuvostovuosina virolaisten kansalaisyhteiskunta historioineen ja kulttuureineen oli pakastimessa. Kun sulattamisen aika 1980-luvun lopulla alkoi, olivat kansalliset tunnot ja muisti tallessa. Siinä elpymisessä Krossin tuotannolla oli merkittävä rooli.

”Yksi syy siihen, että aloitin menneisyydestä”, Kross kertoi 1995 Suomen Kuvalehden haastattelussa, ”oli myös se, että niinä aikoina nykypäivästä kirjoittavalla oli aivan liian paljon neuvonantajia ympärillään. 1500-luvulla sai olla paremmin rauhassa hermostuttavalta jännitykseltä.”

Krossissa säilyi juonen punomisen himo, hän oli äkkikäänteitä rakastava romanttinen persoona, joka toteutti dramaturgiaansa kellosepän tarkkuudella, pitkien lauseiden maininkina.

Neuvostoaikana virolaisille jäi kolme vaihtoehtoa: mukaan heittäytyminen ja osille pyrkiminen, äänetön sopeutuminen tai se kaikkein vaikein, kapinointi ilman toivoa. Kross antoi romaanihenkilöidensä kokeilla näitä kaikkia vaihtoehtoja. Näin tuotannon pääteemaksi nousee kysymys yksilön ja vallan suhteesta.

Romaaneissa poikkeukselliset yksilöt elivät poikkeuksellisissa olosuhteissa. Krossin historia todentui dokumenttien ja fiktion rajamaastossa, faktat saivat yksityisen ihmisen tunteet ja sydämen lyöntiäänet. Päähenkilön psyykeä avaavista, sisäisistä monologeista tuli Krossin romaanitaiteen tunnusomaisin piirre. Monologi oli Krossille paras tuntemansa keino lähestyä itse aihetta ja lähestyttää myös lukijaa.

Krossin romaaneista esiin nousevat miestyypit eivät olleet eksistentiaalisen ahdistuksen painamia metsänreunassa irvistelijöitä, vaan sosiaalisesti joustavia, nokkelia selviytyjiä aina kirjailijan alter egoa Silmien avaamisen päivän ja Syvyydestä-romaanin Peeter Mirkiä myöden.

Kynällä viimeiset rivit

Krossin keskeinen tuotanto on suomennettu, ensimmäisenä romaani Keisarin hullu 1982. Vaikka Krossia suomennettiin säännöllisesti, ilmestyi pääteos, nyt Uppiniskaisuuden kronikka –nimen saaneena, suomeksi ja yhtenä niteenä vasta 2005 Kaisu Lahikaisen ja Jouko Vanhasen 1245-sivuisena suurtyönä.

Krossin pitkään odotettujen muistelmien Rakkaat kanssavaeltajat ensimmäinen osa ilmestyi 2005 ja toinen osa ilmestyy Virossa lähiaikoina.

Erikansa Kross joutui hylkäämään, sillä aivoräpsyn jälkeen kynän käyttäminen  oli helpompaa  ja lähes kaikki 2000-luvun tekstit syntyivät vanhan koulukunnan kauniilla, helposti luettavalla käsialalla.

Viimeisen elinkuukautensa Kross oli sairaalahoidossa. Hän kuoli 87-vuotiaana 27.12.2007 ja hänet siunataan lauantaina 5. tammikuuta Tallinnan Kaarlen kirkossa kansallisessa surujuhlassa.