Hän-henkilökuvassa kapellimestari Sakari Oramo: "Olen lähtökohdiltani elitisti"

BBC
Teksti
Minna Lindgren
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Sakari Oramo on valittu Britannian yleisradioyhtiö BBC:n sinfoniaorkesterin ylikapellimestariksi. SK:n Hän-henkilökuvassa vuonna 2010 silloinen RSO:n ylikapellimestari kertoi lähtevänsä ajoissa ja jättävänsä orkesterinsa itsekkäistä syistä.

Sakari Oramo

Tämä juttu on julkaistu ensimmäistä kertaa Suomen Kuvalehden numerossa 48/2010.

Moni hämmästyi, kun kuuli Sakari Oramon lopettavan Radion sinfoniaorkesterin (RSO) ylikapellimestarin tehtävät keväällä 2012 – juuri, kun orkesteri on siirtynyt Helsingin Musiikkitaloon. Alkoi kuhina. Mikä on se maailmankuulu orkesteri, jonne Oramon siirtyy? Vai onko takana ilmiriita? Mistä löydetään Oramolle seuraaja?

Mutta Oramo on ennenkin lähtenyt ajoissa. Usein ylikapellimestareiden kanssa tilanne on toinen: kapellimestari ei lähde, vaikka orkesteri on kyllästynyt tämän tyyliin.

Oramo nousi kansainvälisten kapellimestareiden kastiin, kun hänet pyydettiin Birminghamin orkesterin ylikapellimestariksi Simon Rattlen jälkeen. Hyppy ei ollut helppo, sillä Birminghamin tarina perustui Rattlen persoonaan. Oramo oli orkesterin ylikapellimestari kymmenen vuotta (1998-2008).

“Tarina RSO:n kanssa on pitempi”, laskee Oramo. Hän tuli konserttimestariksi 1991, toiseksi kapellimestariksi Jukka-Pekka Sarasteen rinnalle kolme vuotta myöhemmin ja ylikapellimestariksi 2003. “Niin että yhdeksän vuotta tulee ylikapellimestarina täällä täyteen”, hän hymyilee tyytyväisenä. “On kiva lähteä, kun ei ole pakko.”

Ilmiriitaa tai maailmankuulua orkesteria ei siis ole. Syy Oramon lähtöön on itsekäs. Hän haluaa saada uutta verta tekemiseensä.

“Sointiin, muotoon, harjoittamiseen”, hän selittää. “Kun on pitkään tehnyt yhden porukan kanssa, syntyy uria, joilta on vaarallista poiketa. On otettava uusi alku.”

Oramo keskittyy jatkossa Tukholman kuninkaalliseen filharmoniaan, jonka ylikapellimestari hän on ollut kaksi vuotta.

“Ehkä olen kaappiruotsalainen”, hän pohtii viihtymistään Tukholmassa. “Työilmapiiri on avoin ja välitön. Joidenkin mielestä olen jo tuonut RSO:hon ruotsalaista sointia, semmoista valoisuutta.”

Ei tarvitse mennä kuin Pohjanlahden yli, kun jo huomaa kulttuurieroja. Helsingissä yleisö on tottunut räväkkään ohjelmistoon ja Sibeliukseen. Tukholmassa Sibeliuksen kolmatta sinfoniaa ei ole kuultu aikoihin ja suurin jano on klassikoihin, erityisesti isoihin teoksiin.

“Kun siellä soitetaan kaikki Mahlerin sinfoniat, koko kaupunki puhuu Tapauksesta.”

Oramon äiti, Liisa Pohjola, on pianonsoiton professori ja isä, Ilkka Oramo, musiikin teorian professori. Hänen vaimonsa on sopraano Anu Komsi. Pariskunta esiintyy usein yhdessä, jopa niin usein, että monien mielestä kyse on nepotismista.

Mutta Oramo ei jaksa pohtia tällaisia. “Jokainen pärjää omillaan”, hän sanoo.

Hänelle suku ei ole rasite, vaan etu. Suomessa muusikon ammatti kulkee usein vanhemmilta lapsille.

“Minkäs sille voi, kun kyse on geeneistä ja kasvuympäristöstä.”

Oramo osui 1970-luvulla suomalaisen musiikkikasvatuksen huippuvuosiin. Vaikka Oramo oli lahjakas viulisti, hänet pantiin jo pienenä johtamaan nuoriso-orkestereita, joissa soitti. Debyyttinsä kapellimestarina hän suoritti tv:n Viuluviikarit musiikkimaassa -ohjelmassa kumisaappaat jalassa.

Opetuksessa korostui kuri, määrätietoisuus ja kunnianhimo. “Että jos vatsa on kipeä, ei sen takia jätetä konserttia väliin.”

Nyt hän on huolestunut nuoresta polvesta, niin kuin keski-ikäisen kuuluukin.

RSO:n ylikapellimestarina Oramo seuraa aitiopaikalta nuoria muusikoita. Koesoittoihin osallistuu maan parhaimmisto, yhä enemmän myös ulkomaiset muusikot. Huolta on herättänyt se, että suomalaisen musiikin lippulaivassa ulkomaalaisten osuus kasvaa. Oramo on toista mieltä.

“Kuulumme Eurooppaan ja soittotaito ratkaisee”, hän muistuttaa. “Monissa soittimissa suomalaisten taso ei riitä.”

RSO on nyt houkutteleva työpaikka, kansainväliset kriteerit täyttävä. Ulkomaalaiset soittajat ovat parempia kuin suomalaiset, koska taso on Suomessa laskenut tai ei vastaa kansainvälistä.

Sibelius-Akatemiasta valmistuneiden muusikoiden puutteellinen ammattitaito ilmenee asenteissakin. Esimerkiksi niin, että soittaja ei valmistaudu koesoiton tärkeimpään osuuteen, jossa soitetaan yksin oman soittimen stemmoja.

Ulkomaalaiset muusikot ovat tuoneet RSO:hon uutta työkulttuuria, joka on vahvistanut yksittäisen muusikon asemaa. “Kun joku tulee muualta tänne, hän haluaa soittaa juuri tässä orkesterissa. Ei ajatella, että RSO on itsestään selvä ja siellä ollaan tietyllä tavalla.”

Oramo kuuluu Avanti-sukupolveen ja oli mukana orkesterin legendaarisina alkuvuosina. Ajoissa lähtemistä hän harjoitteli jo Avantin riveissä.

“Yhtenä päivänä sanoin, että en pääse keikalle. Ei siinä dramatiikkaa ollut”, hän sanoo. “Kyllästyin.”

Avanti oli tärkeä työkoulu: se opetti valmistamaan nopeasti vaikeita ohjelmistoja missä tahansa kokoonpanossa. Joskus hän ikävöi Avantin alkuaikoja, erityisesti Olli Pohjolan ideoita. “Kaikenlaisia hulluja juttuja, kuten Avanti alamäessä. Siinä oli valtava ymmärrys siitä, mitä musiikkielämä silloin tarvitsi.”

Oramo on muusikoiden silmissä outo lintu. Hänellä ei ole omaa hovia eikä edes kaveripiiriä. Soittajien mukaan hän on arvaamaton, jopa oikukas. On vaikea ennustaa, mistä hän pitää ja mistä ottaa nokkiinsa. Mutta hän osaa tarvittaessa olla rennon oloinen, vaikka ei soittajien kanssa kaljalle eksykään.

Hän ei mieti, minkä kuvan itsestään antaa, vaan tekee intohimoisesti työtään. Hänelle sopivat vakaat suhteet, eivät irtokeikat. Ylikapellimestarina saa keskittyä suunnitteluun ja orkesterin kehittämiseen. “Muusikot eivät välttämättä näe sitä puolta työstä.”

Ja mitä kapellimestareiden palkkoihin tulee, hän on mielestään euronsa ansainnut. “Teen kauheasti töitä ja kannan vastuun koko koneistosta.”

Kohta kaksi orkesteria jättäneenä kapellimestarina Oramo voi jo nähdä työnsä jälkiä. Birminghamissa hän sai orkesterin aukeamaan niin, että muusikot panivat itsensä rohkeammin peliin. “Kuin olisi johtanut jalkapallojoukkuetta.”

Myös RSO:ssa hän on nostanut muusikkouden etualalle. Se kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta ei ole. “Etualalla on usein ollut kapellimestarin persoona, joku orkesterin yleishyödyllinen idea tai muu.”

Oramo edellyttää jokaisen muusikon antavan täyden panoksen orkesterin käyttöön. “Tänne ei tulla soittamaan kuin kone.”

Konserteissa hän saattaa johtaa toisin kuin harjoituksissa, eikä pidä sitä paheena.

“Haluan, että soittajat pysyvät hereillä. RSO on oppinut hienosti. Se soittaa aina sen mukaan, miten johdetaan.”

Päämäärä konsertissa on elämys, “tiedostava, heittäytyvä soitto”. Sen hakeminen on loputonta, koska klassisessa musiikissa vapaus löytyy vasta, kun pystytään toteuttamaan kaikki niin kuin nuotissa lukee. Mutta jos fiilis on hyvä, Oramo voi tinkiä sivuseikoista.

“Kapellimestarin vastuulla on kokonaisuus, eivät yksityiskohdat”, hän muistuttaa. Nykyajan kapellimestareille tämä voi olla ongelma, kun lähes jokainen esitys taltioidaan ja virheettömyyttä yliarvostetaan.

“Levytyksissäkin uudet otot tehdään aina yksityiskohtien takia, ei kokonaisuuden. Keskitytään väärään asiaan.”

Ylikapellimestarin tehtäviin kuuluu osallistuminen hallintoon, usein myös markkinointiin ja talouden suunnitteluun. Kun Oramo aloitti 34-vuotiaana Birminghamissa, hän ei ollut miettinyt musiikkia myynnin näkökulmasta.

“Kaikkiin päätöksiin pyydettiin kommentti markkinointiosastolta. Se oli aluksi vaikeaa.”

Britit opettivat Oramon välttämään tiettyjä säveltäjiä, kuten Hindemithiä ja Schönbergiä, koska ne eivät täyttäneet saleja. RSO:n ylikapellimestarina hän nosti muun muassa Schönbergin teemasäveltäjäksi.

“Olen lähtökohdiltani elitisti”, hän ilmoittaa. “RSO ei ole viihdeorkesteri tai kevyen musiikin bändi, vaan taiteellisesti mahdollisimman kunnianhimoinen sinfoniaorkesteri. Sen tärkein olemassaolon oikeutus on olla Suomen paras orkesteri.”

Hän on joutunut perustelemaan orkesterin jatkuvasti kasvavaa rahoitusta tiukoille joutuneessa Yleisradiossa usealle johtajalle. Arne Wessbergin aikoina oli helpointa, koska tämä pani itsensä likoon orkesterin puolesta.

Keskustelu Ylen hallintoneuvoston jäsenen Esko-Juhani Tennilän (vas) kanssa poiki tänä syksynä toteutuneen kiertueen Pohjois-Suomeen. “Tennilä perusteli tiukasti kotimaan kiertueet. Monilla ihmisillä ei ole muuten kontaktia orkesteriin. Maksavat siitä, mutta eivät tiedä, mikä se on.”

Konsertti Kemijärvellä oli Oramolle unohtumaton. “Se fyysinen musiikin vaikuttavuus, jonka pystyi aistimaan, kun yleisö oli aivan hiljaa – niin keskittynyttä yleisöä ei ole musiikkikeskuksissa. Taustalla on iso jano elävään musiikkiin.”

Itävallassa keskustellaan radio-orkesterin asemasta, Berliinissä tuntuu olevan “liikaa” orkestereita, ja syksyn mittaan on Hollannissa käyty taistelua kokonaisen kulttuurikeskuksen lakkauttamisesta. Sen mukana menisi useampi orkesteri sekä kuoro ja arkisto. Oramosta on selvä, että sinfoniaorkesteri ei ole enää arvo sinänsä.

“Kun toimitaan julkisen tuen varassa, on hyvä olla luupin alla”, hän sanoo. “Toiminta pitää jatkuvasti pystyä perustelemaan. Samalla, kun pidetään yllä traditiota, luodaan jotain uutta. Ei ole väärin, jos huono orkesteri lakkautetaan.”

Ylessä sinfoniaorkesterin tehtävä on sivistyksellinen. “Se työ ei lopu koskaan. Jos sivistys ei olisi Ylen tehtävä, niin kenen sitten? Se on sitä, miksi olemme ihmisiä emmekä paviaaneja.”

Entä yleisö? Uutta yleisöä etsitään kaikkialla vimmatusti. Oramo uskoo, että ihminen kasvaa klassiseen musiikkiin iän myötä – ei kaikkien tarvitse imeä vaikutteita kotoa. Englannissa jaetaan konsertissa ilmaista olutta, jotta nuorisokin tulisi paikalle. Se on väärin.

“Mihin musiikki jää, jos konserttiin tullaan oluen takia?”

Elävän konsertin formaatti on vanha ja hyvin toimiva. Sitä ei ole syytä muuttaa. “Sitä paitsi arvostan sitä, että yleisössä on kokeneita, viisaita ihmisiä.”

Oramo on johtanut Suomen Kansallisoopperassa vain yhden produktion. Sen jälkeen ei ole pyydetty. “Sellainen näyttää olevan politiikka siellä nykyään”, hän sanoo monen muun suomalaisen kapellimestarin tavoin.

Oopperaintoaan Oramo on purkanut vaimonsa perustamassa Kokkolan oopperassa. Keski-Pohjanmaan orkesteri on hänelle tuttu vuosien takaa, ja hän toimii sen vierailijana. Keskipohjalaisuuteen hän on perehtynyt vävypojan roolissa 1980-luvulta alkaen.

“Siellä on voimakas pälätyskulttuuri. Ihmisten kyky ottaa kontaktia on ihan toinen kuin Helsingissä.”

Lähtökohta Kokkolassa on tehdä oopperaa toisin kuin isoissa taloissa. “Perinteinen tapa on laulajavetoinen. Meillä korostuu ohjaajan näkökulma.”

Yleensä oopperoissa käydään kädenvääntö ohjaajan ja kapellimestarin välillä siitä, kumpi on pomo. Oramo jättäytyy mielellään ohjaajan vietäväksi. “Haluan olla sellaisessa tilanteessa, jossa teos luodaan kuin se olisi uusi.”

Viimeisenä tehtävänään RSO:n ylikapellimestarina Oramo vie joukkueen Musiikkitaloon. Operaatio on valtava, kuten kaikki työpaikan mukana muuttaneet tietävät. Lisäksi orkesterille on iso muutos tottua soittamaan konserttisalin akustiikassa. “Se ei tule olemaan helppoa.”

Paljon on ollut puhetta siitä, miten uusi talo muuttaa Helsingin musiikkielämää.

Esa-Pekka Salonen sanoi, että kaikki pitää talon myötä miettiä uusiksi. Ei se minusta niin ole. Ja mitä olen katsonut Los Angelesin konserttitarjontaa uudessa talossa, niin näyttävät olevan samanlaisia kuin ennenkin.”

Uutta on talo, ei sisältö. “Oikeastaan lähdemme ohjelmistossa ihan alusta, katsomaan, miltä se kuulostaa.”

Ja mitä Oramon seuraajaan Suomen ykkösorkesterin ylikapellimestarina tulee, hän ei osallistu valintaan mutta uskoo, että orkesterille löytyy hyvä suomalainen ylikapellimestari.

Kuva Pekka Holmström.