GR20: Kirjailija ja hänen poikansa tuskien vuorilla

Jari Järvelä
Kulttuuri 3.10.2011 10:53

Kirjailija Jari Järvelän matkakertomus tuskien tieltä.

GR20 Kuvat Jari Järvelä ja Havu Järvelä.

Teltassa on vaikea nukahtaa. Kylän koirat räksyttävät pimeydessä loputtomasti. Kun yksi kyllästyy, niin toinen aloittaa. Olemme haukkuvien koirien hämähäkinverkon piirittämiä.

Telttapaikka sijaitsee parisataa metriä Calenzanan kylän alapuolella. Kylästä lähtee yön aikana moottoripyöriä. Kuskit laskevat vapaalla alamäkeen, eivät halua häiritä oman kylän asukkeja. Yösijamme kohdalla ajajat ulvauttavat moottorinsa käyntiin ja kaasuttavat kohti rannikkoa.

Lasken ohittavia moottoripyöriä kuin lampaita. Havu kieriskelee vieressä epätoivoisena, poika ei ole nukkunut silmäystäkään.
Teltassa on tukahduttavan kuuma, tämä on ensimmäinen yhteinen telttayömme koskaan.

Niin, keitä olemme ja miksi hikoilemme korsikalaisessa Calenzanassa, joka oli pitkään kuuluisa vain siitä, että se on tuottanut väkilukuunsa nähden enemmän rikollisia Ranskan alamaailmaan kuin mikään muu korsikalainen kylä?

Itse olen 44-vuotias kirjailija, ja kahden hengen teltan täyttävä toinen hahmo on 15-vuotias poikani Havu. Pojalla päättyi peruskoulu tänä keväänä ja lekottelevan kesäloman sijasta tempaisin hänet mukaani Korsikalle. Calenzanasta alkaa GR20, Grande Randonnée, 15-päiväinen vaellus vuorilla. Pitkän matkan GR-reittejä löytyy Euroopasta toistasataa, yhteensä noin 60 000 kilometriä. GR20:n tekee poikkeukselliseksi sen luonne. Se on GR-reiteistä vaikein, ja sitä pidetään myös GR-verkoston ulkopuolella Euroopan vaativimpana vaellusreittinä. Reitti kulkee jyrkkäpiirteisessä vuoristossa ja on hyvin hankalakulkuinen.

Edessä on viisitoista etappia. Emme ole vaeltaneet aikaisemmin koskaan, emme Suomessa emmekä ulkomailla. Oma viimeisin telttayöpyminen juontaa yli parinkymmenen vuoden taakse rockfestivaaleille, jossa neljän hengen Sopu-telttaan mahtui ”rock, rauha, rakkaus” -hengessä toistakymmentä ihmistä.

Ainoa reppu mitä poika on kantanut tähän mennessä selässään on koulureppu.

Olemme täysiä amatöörejä.

GR20 on minun ideani, älytön ajatus, josta on muotoutunut vuosien myötä jonkinlainen piilevä pakkomielle. Isän ja pojan yhteinen retki. Vuotta aikaisemmin poika ei olisi vielä jaksanut kantaa reppua, vuosi tämän jälkeen hänellä on tarmoa kieltäytyä koko duunista.

Ajatus versoo omasta lapsuudestani. Toivoin pääseväni oman isäni kanssa kahdestaan retkelle. Puhe oli lähinnä kalareissusta, isä lupailikin joskus viikonlopusta, ja innostuin piirtelemään hyllystä löytyneestä kirjasta kalojen kuvia paperiin. Aamulla odottelin isän heräämistä, ja kun kuorsaus lopulta vaimeni, menin esittelemään kalakuviani kengät valmiina jalassa. Isä piteli päätään (se oli pitkien lounaiden aikaa) ja rohisi, että ei tänään poikani, mennään joku toinen kerta.

Sitä toista kertaa ei ikinä tullut.

Kun sain myöhemmin oman pojan, päätin tehdä hänen kanssaan sen retken, joka isäni ikuisten työkiireiden takia jäi meiltä kahdelta tekemättä. Näin ne lapsuuden traumat siirretään kätevästi seuraavan sukupolven painolastiksi.

Kalastus ei ole minua enää kiinnostanut, joudun kökkimään työssäni muutenkin riittämiin aloillani. Kun Havu oli vielä vaahtosammutinta pienempi, luin vaipanvaihtojen välissä ensimmäisen kerran GR20:stä, vaellusreittien ehdottomasta Kuninkaasta. Silloin ajatus sille lähdöstä tuntui yhtä utopistiselta sen rinnakkaistodellisuuden kanssa, että lentäisin joskus Kuuhun tai minut valittaisiin Yhdysvaltain presidentiksi.

Väitetään, että taiteilijalla kasvaa itsekritiikki teos teokselta yhä ankarammaksi. Tunnetuin esimerkki tästä on Sibelius, joka sävelsi kahdeksatta sinfoniaansa kolme vuosikymmentä saamatta sitä ikinä valmiiksi. Ainolan takkatulessa kärisi nuottipaprua tiheään.

Onneksi GR20 on ensimmäinen vaelluksemme. Itsekritiikkiä ei vaellustaidon suhteen ole ehtinyt kertyä minulle vielä lainkaan. Muuten emme olisi rohjenneet lähteä yrittämään. Perille pääsee reitin kulkijoista vain yksi kymmenestä.

Muutaman tunnin yöunen jälkeen astumme halki hiljaisen, aamuaurinkoisen kylän. Ohitamme kellotapulin, jonka alle on haudattu joskus 1700-luvulla 500 saksalaista palkkasoturia, kyläläiset tappoivat heidät kartuilla ja heinähangoilla. GR20:n reitti alkaa kylän yläpäästä, Pyhän Antoniuksen rukoushuoneen kulmalta. Tunkeudumme reput selässä ahtaasta oviaukosta sisään ja sytytämme kynttilät Antoniuksen kuvan edessä, pyydämme mieheltä suojelua, hän on sentään kadonneiden esineiden ja menetettyjen päämäärien suojeluspyhimys.

Heti rukoushuoneen kulmalta alkaa maquis, tiheikkö, jonka läpi meidän pitäisi ensimmäisenä vaelluspäivänä nousta. Maquis on Korsikan erikoisuuksia, sankka viidakko, joka peittää saaren rannikolta noin kilometrin korkeudelle. Kasvit rehottavat polvenkorkuisista aina monimetrisiksi pusikoiksi asti. Maquis koostuu lukuisista yrteistä, kuten myrtistä, timjamista, rosmariinista. Tiheikössä rehottaa mustaseljoja, piikkipaatsamia, kistuksia, piikkiherneitä ja kymmeniä minulle tuntemattomia kasveja, joita kaikkia yhdistävät kivulloiset, koukkupäiset okaat.

Maquis on ollut perinteinen rikollisten piilopaikka, murhamiehet ovat piileskelleet tiheikön kätköissä vuosia, jopa vuosikymmeniä. Maquis myös tappaa itse, ihmisiä menehtyy Korsikalla vuosittain nestehukkaan, kun he ovat eksyneet reitiltä loputtoman, tulikuuman piikkipusikon uumeniin. Nykyään maquis kätkee sisäänsä Korsikan puolivillejä sikoja, ja ennen kaikkea meitä trekkaajia, jotka opimme nopeasti takapuolen kautta, ettei tauoilla kannata istua orjantappuraisten maquis-kasvien päälle, vaan vain kiville.

Levähdämme kärpästen pörinässä. Rinne on kuuma, maquis tuuleton. Ensimmäisenä päivänä kaikki juomavesi pitää kantaa itse selässä, lähteitä ei ole. Meillä on repuissa kolme litraa vettä vetävät camelbakit, alun perin jenkkiarmeijalle Irakiin kehitetyt vahvamuoviset juomapussit, joista voi vetää letkun roikkumaan repun etuviilekkeeseen. Niin voi kävellessä hörppiä jatkuvasti.

Aloituspäivä on jatkuvaa ylämäkeen hilautumista, Kolmen tunnin jälkeen maquis ei enää tunnu ihanan aromikkaalta pensaikolta, vaan vihamieliseltä piikkitursaalta, jonka väkäpäiset lonkerot kurottautuvat kohti kävelijän sääriä. Ilma on paahteinen, käsivarsiani pitkin valuu solkenaan hikeä.

Tunnetuin korsikalainen, Napoleon, ei kaivannut lopullisen häviönsä jälkeen St. Helenan saaren eristyksessä keisariuden kunniakkaita vuosia, ei menetettyä valtaa eikä rikkauksiaan. Hän kaipasi vain maquis’n tuoksua, se levittäytyy yön aikana yli saaren, kauas merelle asti. Jos Korsikaan saapuu laivalla, saaren haistaa ennen kuin sen näkee.

Me emme kaipaa tuoksuja. Haluamme päästä ylös, pois maquis-vyöhykkeeltä.

Viiden tunnin jatkuvan, osin käsikopelolla tapahtuvan kiipeämisen jälkeen Havun voimat loppuvat tyystin. Poika valittaa, että pulssi hakkaa jatkuvasti yli satasta, paikallaankin. Seuraavat tunnit hän näyttää kiskovan perässään kivirekeä. Kun saavumme refugelle, hän istuu pitkään pölyisessä maassa ja tuijottaa zombina eteensä.

Havu ei ole ainoa. Refugea ympäröivässä ruohikossa makaa ensimmäisen etapin kulkijoita reporankana, raajat sojottaen sinne tänne kuin paikalla olisi räjähtänyt pommi. Makaajien välissä kulkee hevosia, jotka mutustavat ruohotuppaita ja töykkivät turvillaan liikkumattomia kehoja.

Kohtaamme GR20:n leiritodellisuuden. Suihkuja on yksi, sinne kymmenkunnan ihmisen jono. Jääkylmä vesi johdatetaan vuorenalisesta lähteestä. Ainoa muu pesupaikka on lavuaari, johon pystyy liruttamaan samaa hileistä vettä. Vessoja, eli kärpäsreikiä lattiassa on sentään kaksi.

Refuget ovat turvamajoja. Ne ovat auki ympäri vuoden, mutta miehitettyjä vain kesäkuusta syyskuuhun. Jokaisessa refugessa on huone, johon on tumpattu vieri viereen patjoja, sisään mahtuu nukkumaan parikymmentä trekkaajaa. Oman teltan pystyttäminen reitillä on sallittua vain refugeiden ympäristöön.

Ohitse nilkuttaa kookas, gladiaattorin oloinen mies kaksimetrisen puusauvan kanssa. Hänen molemmat jalkateränsä on kääritty siteisiin. Varpaista ja kantapäistä puskee monikerroksisen sideharsonkin läpi verta.

No, ei rakkoja meillä sentään. Vielä. Ei tämä niin kehnosti mennyt. Tiiraamme auringonlaskua teltan läpättävästä oviaukosta.

Jalkojani ei särje aamulla tolkuttomasti. Osasyynä tähän ovat varmaan magnesium ja särkylääkkeet, joita popsin eilen.

Havun voimat ovat palautuneet yön aikana, oi nuoruutta.

Maasto kiristyy tänään entistä jyrkemmäksi. Ylämäestä leijonanosa on skrämbläystä, hankalaa kapuamista, johon pitää käyttää käsiä apuna. Se on nastaa kantamuksetta, mutta meidän reppumme painavat aamuisin telttoineen, makuupusseineen, makuualustoineen ja kolmen litran vesilasteineen toistakymmentä kiloa kumpikin.

Opimme nopeasti etukenoisen kapuamisasennon, jolloin repun paino työntää kiipeäjän vasten kalliota, eikä tempaise siitä ulos.

Pääsemme maquis’n yläpuolelle, tiheikkö niukentuu kitukasvuiseksi lepikoksi ja lohkareiden välissä suikerteleviksi katajiksi. Puolivälissä kivikkoista rinnettä kohtaamme irlantilaisen nuoren miehen, joka kysyy olemmeko nähneet rinteessä kameraa, hän kadotti sen kivikkoon. Nuorukainen jää poukkimaan siksakkia lohkareiden väliin.

Ylempänä jaloilleni kolisee eilisen gladiaattorin minua korkeampi puusauva. Mies itse puskee rinnettä kymmenkunta metriä yläpuolellamme. Nostan sauvan, jösses se on raskas, kuin harkkorautaa, ja raahaan ylös miehelle.

Kaikki kannettava perustuu täällä keveyteen. Liian painava reppu vetää jyrkänteiltä alas. Me, makuupussiton ja teltaton perhe, olemme joutuneet raapimaan kalustomme kasaan talven aikana tyhjästä. Teltta painaa 1,7 kiloa, sen kevyempään on kahden hengen teltoissa vaikea päästä, ainakin jos haluaa istua sisällä. Untuvamakuupussit painavat alle kilon kumpikin. Makuualustat puolisen kiloa mieheen. Pelkkä kahden hengen ulkona nukkuminen painaa jo viisi kiloa – moni kulkija armahtaa itseltään nämä kilot ja bunkkaa sisällä refugeissa. Teltattoman tien valitsija tarvitsee autuaat unenlahjat, sillä pienessä makuusalissa on aina sekä kuorsaajia että yli-innokkaita ADHD-herääjiä, jotka kolistelevat pystyssä jo aamuyöllä.

Nyrkkisääntö kuuluu: kaikki, mikä menee yli kymmenen kilon, on turhaa.

Hupia on pesupaikalla herättänyt muun muassa deodoranttipänikkäni, jota pidetään ylipainavana tähän tarkoitukseen. ”Heitä pois ja hikoile”, saan neuvon.

Olen pakannut mukaan pienen sanelukoneen kertoakseni siihen tuntemuksia reitin varrella, suoraan lennosta. Jo toisena päivänä idea tuntuu idioottimaiselta. Ainoa ääni mitä suustani pääsee tuntikausiin on jatkuva kestohuohotus, rooh ooh uhhh, eikä päähän mahdu muuta kuin jalan ja käden sovittaminen seuraavalle kivelle ja siitä ponnistaminen ylöspäin. Kolmisanaisenkin lauseen muodostaminen on ylivoimainen haaste.

Sää on yhtä paahtava kuin eilen, hikoan jatkuvasti enemmän kuin pystyn juomaan. Matkalla ei ole tänäänkään yhtään lähdettä, juotavaksi on vain se minkä kantaa aamusta asti selässään mukanaan. Pitäisikö pullottaa hikeään?

Etappi päättyy tuimana syöksyvään, kaksituntiseen alamäkeen, joka koostuu nyrkinkokoisista irtokivistä. Jalansijat pettävät alta ja alasmeno on puolittaista, hurlumheimäistä liukumista.

Kohtaamme mäessä toisen isä-poika-yhdistelmän. Ranskalainen teini on Havun ikäinen, hänet näimme jo eilen, kun hän lojui alkuetapin jälkeen puolikuolleena nurmikolla välittämättä kupeitaan töykkivästä hevosesta. Poika on taas aivan sippi ja kaatuilee rinteessä. Isä on kiirehtinyt edellä rinteen ainoan puun, pyökin, varjoisan latvuksen alle ja seuraa sieltä kelloaan naputellen pojan kompurointia. Mars mars. Kun poika lopulta romahtaa varjoon, isä lähtee heti jatkamaan matkaa puolijuoksua.

U Carrozzu sijaitsee vuorikruunun keskellä. Täällä ei ole hevosiakaan kuljetustehtäviin, vaan kaikki elintarvikkeet pitää refugenhoitajan, gardienin, tuoda paikalle omassa rinkassaan.

Ainoat vapaat telttapaikat ovat majan viereisessä koivikossa. Kummastelemme sieraimiin aalloittain tunkevaa ulosteen löyhkää. Paljastuu, että refugen viemäriputki on johdettu samaiseen metsikköön.

Suomessa on juhannusaattoilta. Saunat kuumenevat parhaillaan, makkarat käristyvät grilleissä.

Suunnitelmaamme kuuluu hankkia jokaiselta refugelta illallinen ja selvitä lounaat kantamiemme metvurstien, energiapatukoiden ja Italiasta hankittujen panforte-kiekkojen, ristiretkeläisten pähkinäisen kuivamuonan, turvin.

Opimme tuntemaan refuge-illallisten toistuvan koostumuksen lähipäivinä hyvin. Alkupalaksi katosta roikkuvasta kinkusta leikattu muutama viipale, pääruoaksi ylikeitettyä spagettia, jonka päällä orpo lihanpala etsii toistaan, jälkiruoaksi nokare korsikalaista juustoa. Sillä painetaan seuraavana päivänä taas kahdeksan tuntia jyrkkiä mäkiä.

Turha tietysti valittaa, kaikille ei riitä tätäkään illallista. Vain nopeimmat saavat herkutella.

Meitä vastapäätä istuutuu lankkupöytään mies, jonka naama ja käsivarret ovat palaneet sinooperinpunaisiksi, niiden hehku tuntuu yli pöydänkin. Emme aluksi tunnista irlantilaista nuorukaista. Hän on löytänyt kameran neljän ja puolen tunnin etsintöjen jälkeen. Aika on jatkossakin ongelma. Hän kuvitteli kulkevansa reitin puolessatoista viikossa, paluulento on ostettu. Huomenna suunnitelmissa oli ahertaa kaksi etappia, mutta se ei tule tämänpäiväisen kiirastulen jälkeen kuuloonkaan.

Irlantilainen jää tuijottamaan pöydän edessä avautuvaan rotkoon. Pesemme hampaat. Ihmisten koivet ovat täynnä siteitä ja laastareita, moni on mennyt nurin viimeisessä irtokivirinteessä, ja kun repun kanssa näissä maastoissa kaatuu, tarkoittaa se usein kierimistä terävässä kivikossa. Laskemme lähimmältä mieheltä seitsemän isoa laastaria vasemmasta jalasta, oikeassa niitä on enemmän. Editsemme konkkaa myös Sauvamies, molempiin jalkoihin ovat ilmestyneet polvituet.

Nukahdamme kesäyössä peippojen sirkutukseen ja kakan väkevään löyhkään.

Kolmas aamu, Suomen juhannuspäivä, alkaa entistä jyrkemmällä ja romuluisemmalla ylämäellä. Havu ei käsitä miksi aamusta toiseen reitti nousee ensin vähintään kolme tuntia. ”Eiks refugeita saa rakennettua yhtään korkeammalle?”

Jo nyt on paljastunut, että englantilaisen opaskirjamme korkeuskäyräkartat ovat oma hermeettinen maailmansa. Alle 20 asteen nousu tai lasku on kartoissa pelkkää tasamaata, 20-45 asteen rinne on ”gentle rising”, lempeää nousua. Vasta yli 45 asteen rinne näyttäytyy kartoissa mäkenä.

Ohitamme Sauvamiehen. Polvituet ovat repineet jo aamutuntien aikana polvitaipeiden nahat rikki, ja veri valuu pitkin pohkeita. Mies tervehtii meitä sanoilla ”dur, trés dur”, rankkaa, tosi rankkaa. Sanat tulevat reitillä tutuksi, ovat yhtä yleinen tervehdys kuin bonjour.

Kolmeen päivään asuurinsinisellä taivaalla ei ole näkynyt yhtään pilvenhattaraa. Suvisuomalaisen unelma. Olen polttanut suojavoiteesta huolimatta käsivarteni, minä joka olen pitänyt pigmenttiäni niin vahvana, etten ole vuosiin kärähtänyt auringossa. Vaimo kutsuu kesäisin mulatiksi. Päitämme suojaavat olkiset, leveälieriset gondolieerinhatut, joista kohtalotoverimme ovat oppineet meidät jo tuntemaan. Gondolieeripojat tulevat, o sole mion sijasta puuskuttaen.

Hikinauha olisi vielä parempi. Välillä silmissä kirvelee niin, ettei eteensä näe.

Taival on täynnä peilimäisiä, viistoja kalliopintoja, joita pitää edetä käsiä apuna käyttäen ylöspäin. Sadesäällä vinot pinnat muuttuvat liukumäiksi, samanlaisiksi kuin merenrannan leväiset rantakalliot. Keltaiset rikkokasvit läikittävät harmautta.

Kierrämme Muvrellan huipun haparoimalla kielekkeeltä toiselle. Kärsin vuosia korkean paikan kammosta. Lentokoneessa oli vaikea istua, kaikenlaiset tuhonäkymät täyttivät mielen. Moneen torniin on jäänyt kiipeämättä. Gaudin Sagrada Familiaan jäi nouseminen puolitiehen, kun olin varma, että luiskahdan hammastahnana pikku ikkuna-aukosta, jos astun vielä askeleenkin ylöspäin.

Nyt roikun puuskuttaen tyhjän yllä kerran toisensa jälkeen. Väsymys on selvästi paras korkeuskammon poistaja. Ei jaksa enää kuvitella mahdollisia menehtymistapojaan.

Refuge sijaitsee vanhalla Haut Ascon hiihtoasemalla, ja pystytämme teltan mäen juurelle lähelle ruosteisia hissipylväitä. Paikka on reitin harvoja, joista on yhteys ulkomaailmaan. Saamme refugella istuvalta mieheltä vinkin, mäen juurella on särjetty lasinen puhelinkoppi, josta pystyy soittamaan ilmaiseksi kymmenen sekunnin puheluita. Hän sanoo pirauttaneensa puolentusinaa kertaa kotiin Englantiin, minuutissa kerkesi päivittää kuulumiset.

Raivaamme lasinpalasten keskeltä kahdelle tilan, soitamme Kirsille. Vaimoa puhelun jatkuva katkeaminen alkaa ärsyttää nopeammin kuin meitä, meille rikkinäinen koppi on uskomaton virike tässä askeettisten iltojen vaellusreitissä, joissa illan kohokohtia ovat jääkylmä suihku, kalsareiden pesu ja ylikypsän spagetin odottaminen.

Neljäntenä päivänä on edessä yksi GR20:n odotetuimmista ja samalla pelätyimmistä etapeista, Cirque de la Solitude. Moni lopettaa retkensä tähän.

Cirque on syvä, jyrkkäreunainen, mahtavien vuorenhuippujen ympäröimä kattilalaakso. Laakso-sana antaa harhavaikutelman. Kyse on kivihampaistosta, joka maisemiltaan muistuttaa enemmän Danten helvetinnäkymiä kuin pikku Heidin alppiketoa lammaslaumoineen. Cirquen suppilomaisiin syvyyksiin pystyy laskeutumaan vain tarttumalla käsin ja jaloin kallion ulkonemista ja menemällä alas kohtisuoraa pudotusta. Paikoitellen kallioihin on kiinnitetty pitkiä rautaketjuja, joista laskeutujat voivat hakea kädensijaa. Cirquen rosoisella pohjalla edetään lumikinosten ja louhikon seassa, ja sitten kulkijan pitää kiivetä suppilonpohjalta ylös yhtä jyrkkää vastarinnettä, apunaan sinne tänne sijoitettuja ketjuja ja yhdet ruosteiset tikkaat.

Cirque de la Solitude, Yksinäisyyden kattilalaakso alkaa noin 2 200 metrin korkeudesta Col Perdusta, Syrjäisestä solasta. Sola on kapea aukko kahden vuorenhuipun välissä. Erotamme sinne kertyneet ihmiset jo kaukaa ponnistellessamme ylös kalliorinnettä. Cirque ei tule vastaan heti nelosetapin alussa, vaan sinne päästäkseen meidän on pitänyt ensin kiivetä aamunkoitteessa kolmatta tuntia jyrkkään ylämäkeen. Lihakset ovat hyytelönä, kun pääsemme Syrjäiseen solaan ja tuijotamme ensi kerran alas syvyyteen, joka näyttää muinaisen merihirviön avonaiselta kidalta.

Kidasta ponnistelee reunalla seistessämme ylös nuori pariskunta, mies ja nainen. Nainen jää polvilleen, rajut yskänpuuskat ravistelevat hänen kehoaan. Lopulta hän alkaa oksentaa eteemme verta.

Tämähän vaikuttaa lupaavalta.

Laskeudumme merihirviön vatsaan. Minä ensimmäisenä, Havu seuraa jonkin matkan päässä. Lisävaaran cirquessa aiheuttavat kanssakulkijat. Jyrkänteet ovat täynnä irtokiviä, jotka irtoilevat ja pomppivat kenkien alta syvyyksiin. Päivittäin tapahtuu loukkaantumisia, kun nousijat ja laskeutujat saavat kivenmurikan päähänsä. Kellään kun ei ole näissä hommissa turvavaljaita tai kypärää. Attention, varokaa, kaikuu toistuvasti eri puolilta cirqueta, kun puurramme hitaasti kohti pohjaa.

Allamme laskeutuu kaksi naista. Toinen onnistuu pääsemään lähes suppilon pohjalle, kunnes jalka pettää ja hän lentää yhden pompun kautta suoraan naamalleen. Hän makaa hetken liikkumatta, ponnistautuu sitten pystyyn ja hoipertelee eteenpäin.

Samaan aikaan yllämme joku menettää jalansijansa. Hän saa tartuttua ketjuun, mutta kaatuilu irrottaa kokonaisen kivivyöryn, joka kolisee satakunta metriä alas. Ehdimme vetäytyä murikoiden alta kapean kielekkeen kauimmaiseen laitaan.

Nousu ylös cirquen suppilosta on rankempaa kuin laskeutuminen. Reppu vetää alaspäin, ja olen hiestä yhtä märkä kuin uisin. Ote ketjusta lipsuu, kalliopinnat tuntuvat jatkuvasti kallistuvan ulospäin niin, että joudun roikkumaan tukalasti tyhjän yllä. Cirquen vastareunalla pienet muurahaiset etenevät kohti pohjaa.

”Sauvamies ei ikinä selviä tästä”, Havu ähkii. ”Joko se putoaa itse, tai sitten se pudottaa puusauvansa ja tappaa jonkun.”

Yöpaikkamme on Ballonen bergerie, paimenmaja. Se on kuin meksikolainen aavekylä, liskot asuvat rätisevän auringonpaisteen alla sortuneissa sokkeleissa. Ainoa auki oleva paikka on bergerien yhteydessä oleva tomuinen baari. Vanha kurttunaamainen mies raahustaa etanan vauhtia piikkiherneiden keskellä ylämäkeen, täyttää pisaroittain tiputtavasta lähteestä vesileiliä. Kaikki tapahtuu slow motionina. Kivikossa lonksuu jalat kytkettyinä aaseja, jotka mylvivät välillä kuin niitä nyljettäisiin. Flegmaattinen koira tuijottaa sokein silmin sisään telttamme oviaukosta. Ainoa suihku on rutikuivuuden keskellä paksussa homeessa.

Peseydymme läheisen puron pienessä suvantoaltaassa. Suvannossa pitää majaansa itsemurhaperhosten yksikkö. Vaikka nostelemme surkeasti räpisteleviä siivekkäitä rantakalliolle, ne syöksyvät kuivuttuaan uudestaan veteen hukkumaan. Kivikossa poukkiva peukaloinen käy napsimassa henkiheittoja suuhunsa. Vesiliskot sukeltelevat varpaidemme alta.

Herään säkkipimeässä läheisen teltan kännykän hälytykseen, vilkaisen mitä kello on: neljä. Luojan tähden, joku roti sentään. Ihmiset heräävät GR20:llä tajuttoman aikaisin. Se vaikuttaa joukkopsykoosilta. Ensimmäinen vetoketjun rapsaus laukaisee yön kuhisemaan silmät ristissä pyöriviä ihmisiä, jotka lähtevät kipuamaan pimeää vuorenrinnettä viiden aikaan aamutuimaan. Havulta vaatii suuria ponnistuksia herätä ennen kuutta, joka minustakin, aamuvirkusta, on jonkinlainen inhimillisyyden rajapyykki. Kun saamme aamupalan nakerrettua, vessakäynnit tehtyä ja teltan koottua, on kello seitsemän, mikä on pojalle vieläkin varhaista. Silloin telttapaikat ja refuge ovat jo tyhjinä, ja viimeistä edellisistä kulkijoista erottuvat enää kirkasväriset paidan selkämykset vuoren rinteessä. Olemme olleet joka aamu parin viimeisen lähtijän joukossa.

Niin kuin tänäänkin. Kiipeämme refugen jälkeistä, jo perinteistä keuhkot marmorikuulaksi kurtistavaa aamuylämäkeä, ja Havu käynnistyy hitaasti kuin dieselrekka.

Tänään kävelemme etappia vain puoliväliin, Ciottulu I Morin refugelle. Tähän on selvä syy, haluan yrittää kiivetä reitin ulkopuoliselle Paglia Orballe, fryygialaispäähineen malliselle vuorelle. Se on Korsikan kolmesta suuresta hankalin kavuttava. Huippua ympäröivät äkkijyrkät, vain yhdeltä kantilta on mahdollisuus yrittää skrämbläämällä ylös. Opaskirjani varoittaa, että Paglia Orba on kirjassa esitellyistä kiipeämisistä hankalin, ja nousijan tulisi ehdottomasti varmistaa, että hän pystyy palaamaan jälkiään takaisin. Nousua ei suositella vähänkään tuulisella tai märällä säällä, tai jos kiipeäjä epäilee itseään.

Minä epäilen.

Ciottulu I Morin refugeta hallinnoi kaksi risupartaista peräkamarinpoikaa, jotka bunkkaavat kapeilla lavereilla pastispullo välissään. Päällään jätkillä on maastopuvun housut ja sissinmustat teepaidat, ja ruokatarvikkeita partaisempi heistä kauppaa punkkansa alla sijaitsevasta laatikosta. Kun kysyn onko Paglia Orba tänään kiivettävissä, toinen röyhtäisee. Kummaksi tuo pitäisi tulkita, myöntäväksi vai kieltäväksi vastaukseksi?

Lähdemme kohti valtavista lohkareista pullistuvaa vuorenhuippua.

Pian käy ilmi, että kalliokiipeilykokemuksesta olisi hyötyä. Tai köysistä tai kiiloista. Tai laskuvarjosta. Mitään näistä meillä ei ole. Vain kädet ja jalat. Jo ensimmäinen jyrkkä on pitkä ja hankala, jos käsi lipeää sentinkin, putoamme kymmeniä metrejä alas louhikkoon. Raskaat reput olemme jättäneet refugelle, mukana on vain vettä ja pari suklaapatukkaa. Pystysuorissa kohdissa nihkeänpienet jalan- ja kädensijat kallistuvat jatkuvasti ulospäin. Näitäkö pitkin pitäisi pystyä palaamaan?

Puolessa välin nousua Havuun iskee ripuli. Hän joutuu käymään toistuvasti kapean kielekkeen toisessa päässä kyykyllä, ja pojan naama kalpenee sitä mukaa kuin suoli tyhjenee.

Vastapäisen vuoren, Tafunatun, seinämässä oleva aukko, silmä, seuraa epäluuloisena kapuamistamme ylös Paglia Orbaa. Skrämbläyspätkät pitenevät ja vaikeutuvat mitä ylemmäs pääsemme. Suojaa ei ole. Mieleeni pamahtaa kuva ranskalaisesta hämähäkkimiehestä, joka kapuaa turvaköydettä pilvenpiirtäjien huipulle. Tämä olisi hänelle helppo nakki, mutta minulle Paglia Orba näyttäytyy samanlaisena pilvenpiirtäjänä.

Jään jumiin pystysuoralle seinämälle, kun en löydä ylösmenotietä. Havu sanoo: ”Kuuntele. On täysin hiljaista.”

Totta. Edes pelkoaan ei kuule.

Jo pari päivää kolottanutta oikeaa polveani alkaa vihloa kuin joku työntäisi lumpioon joka kurotuksella tikarin. Jätän mainitsematta Havulle, joka ponnistelee suolensa kontrollin kanssa.

Vähän ennen huippua äkkijyrkät loivenevat ja nousemme äkkiä kuin kultaista mattoa pitkin vuorikukkien reunustaessa ryppäinä viimeistä nousua. Kompuroimme huipulle, yli kahteen ja puoleen kilometriin. Ympärillämme kymmenet vuorenkärjet puhkovat taivasta, näemme yli Korsikan mereltä merelle. Kotkat kaartelevat allamme, ja pilvet lipuvat ohi pehmeinä patjoina, jotka kutsuvat uupunutta.

Alas mennessä on vaikea löytää oikeaa reittiä, ja joudumme palaamaan monta kertaa umpikujista ja avokielekkeiltä takaisin. Olen alkanut kuitenkin luottaa sormiini, roikun niiden varassa tyhjyyden yllä kuin marakatti, kun kurotan varpailleni sijaa.

Refugella olemme täynnä kuplivaa riemua, jota ei hillitse edes peräkamarinpoikien tarjoama papusoppa, joka aiheuttaa pärinää tuvassa jo ennen kuin soppalautaset on kerätty takaisin. Jälkiruoaksi saamme kivimajassa kypsytetyn mustakuorisen juuston, jonka haju hukuttaa alleen papusopan jälkipäästöjen lisäksi oviseinän vaelluskenkärivin sukkineen.

Sauvamies istuu vieressäni, hän on selvinnyt cirquen läpi. Hänen jalkansa näyttävät olevan amputoitavassa kunnossa, silti mies hakee hitaasti ontuen pöytään vettä kaikille syöjille. ”Toi jätkä on mun idoli”, Havu sanoo.

Illalla tuuli yltyy, ja neljänkymmenen asteen lämpötila painuu hetkessä lähelle nollaa. Vuoristossa on usein päivisin tyyntä, ja yöllä vihuroi. Herään taas kerran siihen, että Havu on unissaan ryöstänyt puhallettavan tyynyni. Käyn pissalla, miljoonien tähtien taivas loksauttaa suun auki. Kaupungissa tähtiä näkyy yöllä enintään seitsemän.

Pari seuraavaa päivää pelkään vihlovan oikean polveni puolesta. Kiedon sen ympäri idealsiteen, ja yritän ponnistaa kaikki nousut ja laskut vasemmalla jalalla. Kuudentena päivänä etenemme 26 kilometriä avomaastossa, etappi on tähänastisista helteisin. Havu väittää, että auringossa on plus 57 astetta. Käsivarsiini nousee vesikelloja, joita en muista nahassani ikinä olleen. Painelen niitä puhki, päättelen syyn olevan aurinkorasvassa, joka tukkii huokoset. Huuhtelen rasvan puron äärellä pois, enkä tämän jälkeen käytä enää aurinkovoidetta.

Ohitamme vuorten välisen yläjärven, Lac de Ninun, sen ympärillä leviävät laajat nurmikentät. Kymmenet hevoset laiduntavat vapaina, kauempana märehtii lehmälauma. Vastarinteessä erottuu rähjäinen kullankaivajan mökki, savupiipusta kiemurtaa harmaa juova. Ratiseva kuumuus, kaktuksia. Mökin takaa laukkaa esiin kaksi laikukasta kimoa ratsastajineen, jotka ampuvat ilmaan. Tämähän on kuin Villissä Lännessä! Vain intiaanit puuttuvat. Hymy hyytyy, kun ratsumiehet sinkaisevat yli tasangon suoraan päin ja vetävät hevostensa suitsista vasta juuri ennen törmäystä.

”Onko tupakkaa?” korsikalainen cowboy kysyy ja ojentaa kättään vaativasti. Toinen kiertää ratsuineen taaksemme. Jaaha, ryöstö suurkaupungin malliin.

Ei, lehmipoika on oikeasti tupakannälkäinen. Kun meiltä ei löydy röökiä, hän pärskäyttää huuliaan ja karauttaa horisonttiin pummatakseen joltakin toiselta erämaan kulkijalta savut.

Kelloni lakkaa käymästä. Vuoret ovat tästedes ajaton, yhteydetön maailma.

Pesen ainoat sortsimme ensimmäisen kerran viikkoon. Vesi on mustaa kuin tervapadassa. Kuljeskelemme Petra Pianan refugen tuntumassa pelkät simmarit jalassa. Emme ole ainoat.

Ihmisillä, myös meillä, on huvittavia rusketusrajoja. Nimitämme niitä GR20-liiveiksi. Käsivarret ovat kahvinruskeat, hihan kohdalla väri katoaa kuin leikaten. Rinta ja vatsa ovat kaikilla vaaleita. Jalat ovat tummat kuin elokuun yö, sortsien lahkeen ja sukan pituus määrää linjat missä koipi leikkautuu äkisti kalkinvalkeaksi.

GR20-kulkijan tunnistaa ensimmäisen viikon jälkeen myös siitä, että yhdenkin portaan laskeutuminen on iltaisin käsittämättömän vaikeaa. Polvet ovat kipeät ja jäykät. Alamäessä suihkulle vaappuu joukko Aku Ankkoja.

Aurinko katoaa aikaisin vuorenseinämän taa. Sen paiste valaisee yhä taivaan siniseksi, mutta varjoon jääneellä telttapaikalla lämpötila sukeltaa hetkessä. Vedämme pitkät housut jalkaan ja takin ylle.

Viereisessä teltassa majailee englantilainen nuoripari. Nainen yskii repivästi ja pysyy makuupussissa. Mies kertoo olleensa armeijan palveluksessa, koulutukseen kuului GR20. He lähtivät pohjoisesta, muutaman päivän jälkeen ripuli iski joukkueeseen. Sotilaat eivät sairastuneet kerralla, vaan tipoittain, kun pari toipui, uudet sairastuivat. Helminauharipuli. Vaellus meni puskassa kyykkimiseksi, ja porukan oli pakko keskeyttää GR20.

Nyt mies oli palannut tuoreen vaimonsa kanssa uudistamaan yrityksen omin päin, honeymoonilla. He ovat päässeet yhtä etappia pidemmälle kuin hän viimeksi. Puoliso on sairastunut, mutta hän uskoo kyllä, että tästä selvitään. Of course.

Yöllä lämpötila laskee ja tuuli yltyy. Herään useasti vierusteltasta kaikuvaan, yhä raastavampaan yskään, joka ei ota talttuakseen. Myös mies on alkanut yskiä, yhtä repivästi kuin vaimonsa.

Kova tuuli jatkuu aamulla. Päätämme spontaanisti yrittää kahta etappia yhden päivämatkan sijasta. Petra Pianasta on mahdollista jatkaa joko laakson tai vuortenharjojen kautta. Valitsemme sahanteräisen yläreitin, veri on alkanut vetää entistä korkeuskammoista mahdollisimman korkealle.

Reitti puikkelehtii molemmin puolin huippujen välistä harjannetta. Varjon puolella vihurissa on jäätävää, heti kun kurottaudumme aurinkoiselle pätkälle, lämpötila kohahtaa monta kymmentä astetta ylös.

Siinä kuluu aamu, takkia pukiessa ja riisuessa.

Parin tunnin päästä kyllästymme manööveriin. Matkaamme pitkin vuorenselän nikamia hihattomissa paidoissa ja yritämme selvittää varjopätkät ennen kuin kylmä tunkeutuu luihin ja ytimiin.

Tuulenpieksämällä kielekkeellä kohoaa eteemme pelastushelikopteri. Se pysähtyy hetkeksi kohdallemme ilmaan. Nostamme yhden käden ylös ookoon merkiksi, ja se jatkaa matkaa. Kahden käden nosto merkitsee hätätilannetta.

Jokaisella refugella on pieni tasanne pelastushelikopteria varten. Kun sen näkee lentävän taivaalla, on joku loukkaantunut reitillä.

Olemme kohdanneet kopterin nyt kahtena päivänä peräkkäin.

Päivän ensimmäinen etappi päättyy Ondaan vuohilaumojen keskelle. Hylkäämme reput hetkeksi huipulle ja kapuamme kalliota alas bergerielle ostamaan puolikkaan juustotahkon. Jaamme sen keskenämme ja syömme neljännekset lounaaksi mieheen.

Lähdemme juuston hotkaistuamme päivän toiselle etapille, ylämäkeen. On iltapäivä, raskas aurinko painaa reppuun ylimääräisiä kiloja. Varjoton rinne ei tunnu loppuvan millään, tauolla huohotamme ja tutkimme opaskirjaamme. Korkeuskäyrät ovat yhtä syvältä kuin ennenkin, lisäksi kilometrit on jaettu poikkileikkauskaavioissa tasaetäisyyksin riippumatta siitä, kuinka paljon reaalimatkaan sisältyy nousua. Kaaviokuvan kilometri on luonnossa mitä tahansa 600 ja 3 600 metrin välillä.

Mikäpä virkistäisi ihmispoloa enemmän kuin nähdä vielä suurempi poloinen. Yläpuolellamme ponnistelee mies. Rinne syö häntä torahampaillaan, mies pysähtyy noin kymmenen askeleen välein, pitelee reisiään ja jatkaa taas. Koriseva ähinä kuuluu alas asti.

Saavutamme miehen yhdellä monista valehuipuista. Hän istuu hien peittämänä kivellä tupakka suussa. Hop hop hop hop, hän taputtaa meille vasemman jalan rytmiä, kun lähestymme.

Engelsmanni osoittaa jalkojemme edessä putoavaan syvään rotkoon ja kertoo, että hänet on vallannut kaikennielevä mielihalu viskata reppunsa tuonne. Ja opaskirja, hän alkaa olla oppaaseensa perin pettynyt, tämän monituntisen helvetinkoneen piti olla oppaan mukaan pieni mäentuppurainen.

Paljastuu, että luemme samaa satukirjaa.

Valehuipun jälkeen ylämäki jyrkkenee entisestään ja jatkuu vielä toista tuntia. Lähellä huippua kohtaamme kyltin, joka kertoo ranskalaisen alppinistin menehtyneen täällä muutama vuosi sitten huhtikuussa.

GR20 on armollisimmillaan vain noin kaksi kuukautta vuodessa. Ennen kesäkuun puoliväliä reitin korkeimmilla osuuksilla on vielä liikaa lunta, ja eteneminen vaatii erikoisvarusteita. Elokuun myötä vuorenhuiput keräävät ympärilleen ukkospilviä, ja rajut sähkönpurkaukset ja myrskyt yleistyvät. Ukkosista vuoristossa varoitetaan jatkuvasti, kukaan ei halua joutua niiden kouriin. Refugetkaan eivät ole silloin turvallisia, salamat ovat polttaneet reitillä niitä maan tasalle.

On kulunut kymmenen tuntia kiipeämisen alusta, kun näemme rautatien.

Vizzavona on GR20:n moraalinen puoliväli. Se on 50 asukkaan kylä, jonka tekee tärkeäksi junapysäkki, ainoa kunnon kulkuyhteys koko vaellusreitin aikana. Takana on pohjoisesta tulleilla yhdeksän osuutta ja edessä kuusi.

Monet lopettavat urakan Vizzavonaan. Niin myös hollantilainen naiskaksikko, jonka kanssa olemme ystävystyneet menneiden päivien aikana. He ovat oikaisseet Petra Pianasta suoraan radanvarteen ja jännittäneet asemabaarin terassilla onnistummeko kahden etapin päiväyrityksessämme.

Tutustuimme naisiin Cirque de la Solituden pohjalla. Hennompi heistä, Germa, oli se, joka lensi edessämme päistikkaa kivikkoon. Puheliaampi, Elisabeth, kaatui kolme vuotta sitten pahasti Alpeilla, jalasta katkesi kolme luuta. Sairaalassa avomurtumaan iski bakteeri ja luut haurastuivat, yksi luista on vieläkin kuin tupajumien syömä. Hän on kävellyt viisi osuutta GR:ää osoittaakseen itselleen, ettei ole vielä kehäraakki.

Reitillä liikkuu yllättävän monta hollantilaista. Euroopan alavimman maan asukeilla on luja hinku vuorille, halu elämään, jota ei kotikonnuilla pysty elämään. Niin kuin Suomesta kaivataan lämpöön, köyhyydestä rikkauteen, tavallisuudesta julkkikseksi.

Tiedän nyt, mistä onni löytyy. Onni sijaitsee todellisuuden vastakohdassa.

Germa ja Elisabeth hoitavat kännykkämme ja kameramme lataukseen baaritiskin taa. Tämä on ainoa paikka, jossa on pistorasioita ennen reitin päätöstä.

Käyn syömässä Havun kanssa illalla samassa baarissa, naiset ovat nousseet jo junaan. Viereiseen pöytään istuutuvat alkumatkalla tutuksi käyneet ranskalainen isä ja poika. He keskeyttävät Vizzavonaan, poika ei enää jaksa. Isä ei tervehdi meitä.

Baarin omistaja haluaa tarjota laskun maksettuamme tekemäänsä digestiiviä. Samalla tiskillä nojailee pari trekkaajaa, joista vanhempi alkaa kehua oman digestiivinsä aromia. Hän hakee teltalta kivennäisvesipullon, josta kaataa tömpsyt jokaiselle. Lasissa on väkevää pontikkaa, joka kihahtaa heti nuppiin. Mies kehuu, että hänellä on pulloja kolme repussaan. Hän kaataa uuden kierroksen. Eau de vietä, elämän vettä. Yhden pullon voimalla hän pääsi läpi Cirque de la Solituden. Ja muut luulevat hänen juovan vain vichyä!

Suihkun luona on tuttu reppu, engelsmanni ei ole viskannut sitä rotkoon. Opaskirjan hän on sen sijaan uhrannut krikettiheitolla vuorten jumalille. Mies on punninnut reppunsa aseman tavaravaa’assa: 22 kiloa.

Ostamme aamulla Vizzavonasta eväitä mukaan. Pienen ruoka- ja varustepuodin pitäjä käy kiivasta väittelyä etelästä tulleen kulkijan kanssa. Kauppias ei pidä etelästä pohjoiseen reittiä kulkevia aitoina GR20:n suorittajina. Ainoa todellinen suunta on hänestä pohjoisesta etelään, rankimmat osuudet pitää jynssätä heti alkuun, jotta sokki olisi elimistölle mahdollisimman suuri. Sokki on GR:n luonne, sitä ei saa väistää.

Kädet heiluvat, kun miehet kiistelevät. Suomessa tulisi poliisi jo väliin. Kauppias tyrmää samoin tein kaikki ohjatut vaellukset, joissa varusteet roudataan aaseilla aina seuraavalle refugelle. Mamsellien touhua. Reppu ja teltta pitää kantaa itse, reitti on tehty kärsittäväksi, sen on tarkoitus olla mahdollisimman raateleva.

Lähdemme kohti etelää jäsenet kolottavina, mutta sydän kepeänä, tunnemme saaneemme jonkinlaisen synninpäästön.

Totta on, että vain harva GR20:n kulkija kantaa itse omat yöpymisvarusteensa. Repun paino lisää jyrkissä rinteissä ponnistelun määrää hurjasti. Vizzavonan tekstiviestissä vertasin kokemusta siihen, että kiipeäisin saunan lauteita kivireppu selässä. Kuudesta kymmeneen tuntia päivässä, kaksi viikkoa putkeen. Ylälauteella aina sata kyykkyhyppyä. Joku heittäisi jatkuvasti löylyä vieressä.

Tätä varten ei voi täsmäharjoitella Suomessa. Paitsi saunassa, tietysti.

Ensimmäinen etelänpuoleinen etappi on tähänastisista helpoin. Vaikka reitti nousee jatkuvasti, männyt ja pyökit antavat varjoa, orjanlaakerien seassa hehkuu metsämansikoita.

Huolta herättävät vain Havun kahden ja puolensadan euron upouudet vaelluskengät, jotka on hankittu rakkojen uhallakin vasta juuri ennen matkaa pojan jalkojen jatkuvan kasvun takia. Vähän yli viikon käytön jälkeen saumat jo repeilevät ja kärkivahvisteet rakoilevat. Päivät päivältä bootsit muuttuvat yhä epäluotettavimmiksi.

Omat, erimerkkiset ja halvemmat kenkäni ovat pysyneet tiptopkunnossa, vaikka olen kulkenut niillä läpi talven. Nyt tiedän minkä merkkisiä kenkiä en enää osta.

Vasta kymmenennellä etapilla pystymme keskustelemaan reitillä, tuntikausia. Henki kulkee. Virikkeenä on Havun ainoa matkakirja, Robert Pirsigin Zen ja moottoripyörän kunnossapito, siinä mielisairas isä ja hänen poikansa tekevät moottoripyörän selässä loppumatonta matkaa halki Yhdysvaltojen. Isä perustelee taivalta monimutkaisilla filosofisilla rakennelmilla, ja olen teltassa seurannut kuinka Havu tuijottaa kuolemanväsyneenä samaa riviä pääsemättä eteenpäin, välillä vilkaisten minuun ja verraten kohtaloaan kirjan pojan kohtaloon.

Havu esittää käsityksensä punavalkeasta GR-merkistä. Valkoinen yllä tarkoittaa taivasta, hetkeä jolloin kävely tuntuu paratiisimaisen hyvältä. Punainen viiva alla on helvetti, loputtomien jyrkkien piina, särkevät polvet, maitohappoiset lihakset.

Oman matkakirjani, englantilaisen oppaan mukaan Scarpacceghjen bergerien ympärillä kasvaa mitä kiinnostavimpia kasveja. Pysähdymme tutkimaan pöheikköä. Suomessa näitä kiinnostavia kasveja kutsutaan nokkosiksi. Kas, paimen näyttääkin tekevän tarpeitaan vierusnurkalla.

”Heitä se nokkosiin”, Havu kehottaa kirjasta.

Yövymme U Pratissa. Ihastelemme vinoa nurmikenttää, jolle saamme teltan pystyttää. Leiripaikat ovat tähän mennessä olleet hienojakoista pölyä, joka tunkeutuu pienimpäänkin rakoon ja tahrii vaatteet ja tavarat. Nurmella laiduntaa hevosia, ne pökkivät syödessään telttakankaisiin turvanmuotoisia koloja.

Koko päivän tuulee lujaa, ja tavarat pitää kiinnittää huolella. Pilvet pyyhkivät kolmelta suunnalta yli nurmirinteen ja lävitsemme ja pakkautuvat eteemme valtavaksi möykyksi, kuin hallitsemattomaksi ydinreaktioksi.

Illallinen on tähänastisista askeettisin: pari läpikuultavaa makkaransiivua, pastaa kahvilautasella ja sokeripalan kokoinen juusto. Havu huokaisee.
Yöllä lämpötila laskee pakkaselle, navakka tuuli yltyy entisestään ja nahkea koleus kietoo teltan ja koko rinteen vaippaansa. Havun yölliset GR-tyynynryöstöt rikkovat laskujeni mukaan viidenkymmenen rajapyykin.

Aurinkokaan ei tunnu aamulla nousevan U Pratin ylle. Ihmiset kuljeksivat huurteisella nurmella hytisten, kaikki vaatteet yllään. Pipot päässä ja kohmeisin käsin he rempovat telttanaruja.

Luuni alkavat lämmetä vasta kahden tunnin kiipeämisen jälkeen. Siitä kuluu viisi minuuttia, ja hiki virtaa solkenaan.

Ylitämme lukuisia puroja. Mutaisella partaalla Havu äkkää keltatäpläisen paksun liskon. Se on salamanteri. Kerron hänelle 1500-luvulla eläneen renessanssitaiteilijan Benvenuto Cellinin varhaisimman lapsuusmuiston. Hän lämmitteli talvi-iltana takkatulen ääressä, kun huomasi liekeissä ihmeellisen liskon. Isä ihasteli sen olevan salamanteri, äärimmäisen harvinainen otus, joka elää tulessa. Sen jälkeen isä läimäytti pikkupoikaa raikuvasti. Lapsi parkui: Isä, isä, miksi minua löit? Isä vastasi: Jotta muistaisit aikuisenakin tämän hetken.

En kuitenkaan anna Havulle korvapuustia.

Usciolussa olemme jo pitkällä, kaksitoista osuutta on tehty. Paikka on Pratin vastakohta, vaikka sijaitsee vain niukalti sitä alempana. Rinne on tuulelta suojassa, ja refugen pitäjän ruokavarasto reitin rikkain. Tuijotamme suut auki vajaa, jossa gardien leikkelyttää lapsillaan porkkanoita. Vaja on kukkuroillaan tomaatteja, meloneja, appelsiineja, säilykkeitä, kuivattuja hedelmiä, juustotahkoja, hedelmäsalaattipurkkeja, suklaata, seitsemän viljan leipää. Katosta roikkuu kymmeniä makkaroita. Olemme saapuneet paratiisiin.

Tapaamme ruokavajassa irlantilaisen, josta emme ole kuulleet sen jälkeen, kun hän hukkasi kameransa vaelluksen toisena päivänä. Nuorukainen kättelee. Ihon punaisuus on vaihtunut kalmankalpeudeksi. Hän kertoo, että ahnehti alkumatkasta tuplaetappeja, ruumis petti täysin Vizzavonassa, ja hän makasi tiedottomana kolme vuorokautta. Kun kuume laski ja houreet väistyivät, hän jatkoi matkaa. Hänellä on vielä pienenpieni mahdollisuus ehtiä tehdä reitti ennen paluulentoa, mutta se edellyttää kaksinkertaisia, ei vaan kolminkertaisia päiväkävelyitä. 16-20 tuntia päivässä.

Myös Sauvamies on palannut maisemiin! Hän konkkaa leiriaukealla kahden kepin kanssa, pysähtyy tervehtimään. Jalkojen lisäksi myös kädet ovat nyt reitin merkkaamat. Molemmissa käsivarsissa on arpia ja haavoja, joista pisimmät ovat 30-40-senttisiä.

Hulluja nuo roomalaiset, Asterix sanoi sarjakuvassa. Minä sanon: Hulluja nuo GR20:läiset.

Erikoispalveluna refugen isäntä pitää Pony Expressiä. Joka aamu hän tai hänen tyttärensä ratsastaa laaksoon kylään ja toimittaa postin eteenpäin. Leimasimessa lukee: Refuge d’Usciolu, 1 750 m, GR20.

Yön pimeydessä Pony Expressin hevonen ottaa lisämaksun. Se syö kivillä säilyttämämme herkkuaamiaisen: kokonaisen juustotahkon, hedelmäsalaatit ja appelsiinimehut.

Matkalla Asinauhun syömme kostoksi metvurstia.

Vaikeinta GR20:n jälkimmäisellä viikolla on talttumaton nälkä. Elimistö on jo tottunut tunnista toiseen jatkuvaan kiipeämiseen, askeleemme ovat muuttuneet ahneen susimaisiksi, mutta jatkuva aliravitsemus syö kehoa. 185-senttinen Havu on kohahtanut viimeisen kahden vuoden aikana 20 senttiä ja syö kotioloissa kuin hevonen, nyt hän saa kävellä kuin kuormamuuli pähkinäkourallisen voimalla. Havu sanoo kuvitelleensa matkan alussa, että kulku reitillä vahvistaa, mutta täällä ei käykään kuten elokuvissa, joissa kukkakepistä kuoriutuu loppua kohti salskea sankari superhauiksineen.

Täällä näytät viimeisinä päivinä anorektikolta. Ylämäissä Havu sanoo näkevänsä sydämensä lyönnit kylkiluiden välistä.

Jyrkkien mäkien meno on muuttunut tanssiksi, jota ei saa keskeyttää, liikkeen pitää olla jatkuvaa, kiveltä kivelle, ulokkeelta uudelle. Jos dynamiikka muuttuu statiikaksi, menosta tulee töksähtelevää, ja polvet ulvahtelevat.

Olemme kaksi kiipeävää konetta.

Alhaalla on kyliä, jotka ovat varjossa aamuvarhaisesta iltamyöhään. Niihin ei paista aurinko koskaan, keskikesälläkään.

Ihmisiä runsaammin kohtaamme eläimiä. Loikkivia vasikoita, reitillä poikittain röhnöttäviä aaseja, puolivillejä sikoja. Saparot eivät ole kiemuraisia, vaan suoria, possut pyörittävät niitä kuin propelleja.

Havaitsemme satunnaisen muflonin. Partakorppikotkat ja isohaarahaukat kaartelevat allamme ja yllämme.

Asinaun refugelle päästäksemme meidän pitää nousta tuulenpuuskaisen vuorenhuipun, Alcudinan yli. Onneksi gondolieerihatuissa on kuminauhat, muuten ne sinkoutuisivat lentävinä lautasina korppikotkien sekaan. Pystytämme teltan vaahteroiden lähelle jyrkkään rinteeseen, rotkon toisella puolen kohoavat Bavellan tornimaiset vuorenhuiput.

Keskiyön jälkeen ukkonen iskee yllättäen rinteeseen. Myrskyaalto toisensa jälkeen saapuu pitkin rotkoa ja jää satimeen vuorenhuippujen väliin. Jouduimme viime kesänä Saimaalla Rantasalmella veneessä keskelle Asta-myrskyä, mutta tämä kokemus pelottaa paljon enemmän. Teltta taipuu puuskissa ameebana, vonkuu ja valittaa, odotan hetkeä kun se halkeaa kahtia kuin temppelin esirippu. Ukkonen lyö korvat lukkoon, sateen rumputuli hakkaa kangasta, salamat häikäisevät teltan niin, että sisällä näkisi lukea. Jos uskaltaisi.

Ukkosaallot kestävät neljä tuntia.

Harmaassa aamunkajossa ujuttaudun teltasta. Tummat pilvilonkerot kiemurtelevat Alcudinan ylärinteitä ja niiden seassa salamoi. Onneksi tulimme huipusta yli eilen. Ihmiset seisovat hämärässä ja tutkivat taivasta. Telttoja on revennyt myrskyssä, niiden asukit ovat huomanneet yhtäkkiä istuvansa mutaliejussa ja joutuneet pakenemaan refugen seinien sisään.

Tarkastan tavaramme. Havu ei voi jatkossa pölliä ainakaan tyynyäni. Se on puhjennut.

Lähdemme jatkamaan. Kivet ja kalliot ovat jäänliukkaita. Oikealla puolella taivas on musta, vasemmalla selkeä kuin joku olisi jakanut taivaankannen saksilla.

Tunnin kuluttua saavumme reitin haarakohtaan. Järkevintä olisi jatkaa suojaisen laakson kautta, mutta me onnensoturit valitsemme toisin ja nousemme lähes pystysuoraa rinnettä kohti Bavellan neuloja, niin kutsuttua Alppi-varianttia. Ylhäällä huiput kohoavat sakaraisina torneina. Variantti puikkelehtii niiden lomitse ja ujuttautuu pitkin skrämbläystä vaativia seinämiä.

Saavutamme hankalimman kohdan, liukkaan ja jyrkän kallioseinän, jonka nousu olisi mahdotonta ilman pitkää, ruosteista ketjua. Ruoste värjää vihreät sortsini ruskeiksi, samoin kämmeneni ovat kuin pronssiin valetut.

Meitä vastaan kiipeää neljä nuorta miestä, jotka kulkevat Alppi-varianttia vastakkaiseen suuntaan. Ketjun kohdalla he pysähtyvät ja käyvät tuijottamaan taivasta. Tuloreittimme peittävät jo paksut sadepilvet, ne punkevat pitkin vuorenharjannetta perässämme kuin jokin myrkyllinen vaahto. Nelikko kääntyy takaisin, ja kiirehdimme kuudestaan eteenpäin myrskypilvien takaa-ajamina. Viimeisen tornihuipun kupeessa on kapea aukko, josta mahdun tunkeutumaan vain puoliväkisin. Aukon toisella puolella häilähtelevä heinäpouta vaihtuu yhden askeleen aikana sakeaksi kuuroksi. Olemme harpanneet keskelle sadepilveä, näkyvyys on alle kaksi metriä.

Kiinnitän Havun kanssa reppujen sadesuojat, ja laskeudumme ropinassa alas liukumäeksi muuttunutta rinnettä. Punavalkeat GR-merkit ovat kadonneet, ne erottaa vasta juuri kun on törmäämässä niihin. Välillä harhaudumme ja meidän pitää palata edelliselle merkille. Havu läähättää ja kutsuu kertakäyttösadetakkiaan puettavaksi kasvihuoneeksi, jonka tehtävänä on pitää märkänä sisältä ja kuivana ulkoa.

Kaivamme pillit esiin siltä varalta, että eksymme toisistamme tai jompikumpi kaatuu pahasti.

Tunnin puolisokkona laskeutumisen jälkeen pääsemme sadepilvestä ulos. Bavellan tornit ovat mustien pilvien peittämät, ukkonen jyrähtää.

Jatkamme matkaa vielä kolmatta tuntia Palirin refugelle asti, ohi rautatammien ja mäntyjen, jotka näyttävät sumeassa säässä paksuine, haarakkaine oksineen Sormusten herran puukansalta, enteiltä. Tiukan ylämäen huipulla odottaa taas yksi muistolaatta, Bernd on ponnistellut toissakesänä ylös asti ja menehtynyt slaagiin. Lisäämme laatan viereiseen kasaan omat kivemme.

Viimeiset taipaleen ennen Paliria vaellamme itseämme korkeammassa sananjalkaviidakossa.

On GR20:n viimeinen ilta. Sen kruunaa Sauvamiehen tulo. Hän kahlaa hitaasti halki sananjalkojen. Kun hän tajuaa päässeensä viimeiselle refugelle, puuskuttavat gladiaattorin kivikasvot aukenevat kauniimpaan hymyyn kuin mitä yksikään posliinihampainen Miss Universum pystyy koskaan esittämään. Ensimmäisen kerran Sauvamies ymmärtää selviävänsä loppuun asti. Hän rutistaa, halailee ja kättelee ihmisiä ympärillään, ja ontuu ympäriinsä ikionnellisena, haavaisena ja arpisena pyhimyksenä.

Irlantilaista toipilasta emme enää kohtaa. Hänen kohtalostaan eivät muutkaan palirilaiset tiedä.

Istumme kalliolla. Havu tunnustaa, että jos ensimmäisen viiden päivän aikana vastaan olisi tullut puunrunko, jossa olisi ollut punainen keskeytysnappi, hän olisi painanut sitä.

”Mut en sen jälkeen”, hän sanoo.

Iltahämärissä huomaan noin viisikymppisen puuhelmihiuksisen naisen, joka joogaa hymisten kivikossa. Vieressä makustelee punaviinipulloa puoliso, pyylevä mies, ylipienessä pinkissä napapaidassa.

He istuvat miljööseen yhtä luontevasti kuin irokeesipäinen punkkari Lahden urkuviikoille.

Pariskunta käy pystyttämään telttaa vasta, kun muu leiri on jo vetäytynyt yöpuulle. Hoksaan, että teltta on samanmerkkinen kuin omamme, ja menen kehumaan sen ominaisuuksia, sitkeyttä aamuyön ukkosmyrskyssä. Mies kertoo heidän kulkevan etelästä pohjoiseen, takana on vasta ensimmäinen etappi. Kun kaksikko kuulee, että meillä on huomenna edessämme viimeinen, he käyttäytyvät täysin päinvastoin kuin luulen: onnittelun sijasta he voivottelevat ja pahoittelevat jouluaattomme loppumista. Nainen pitää pitkän, polveilevan puheen kohtaamistaan kivimötiköistä, jotka ylittävät antiikin veistotaiteen korkeimmat saavutukset.

Pariskunta on kolmannen kerran GR20:llä, kaksi edellistä he vaelsivat pohjoisesta etelään. Neitsytmatkallaan he heräsivät viideltä aamuisin kuten muut. Toisella yrittämällä he koisasivat kymmeneen, kävelivät haahuillen koko päivän, pysähtyivät tutkimaan taiteellisin silmälasein kaikkea mufloninpapanoista puun neulasiin. Refugelle he saapuivat vasta iltaruskon aikaan, kun jäljellä oli enää yksi kurppainen telttapaikka.

Mies kiihtyy, kun kuvaa GR20:n yleisintä kulkumetodia, jossa hanakimmat vaeltajat ovat rynnineet päivän etapin jo ennen kuin hän herää. ”Sitten nuo nopsajalat tappavat koko päivän aikaa refugella. Reittihän täällä on upea, ei refugen piha”, hän sanoo.

Tällä kertaa he matkustavat väärään suuntaan, koska siten pohjoisen rankimmat pätkät, parhaat joululahjat, jäävät viimeisiksi.

Pariskunta on hurmaava. He ovat pudottautuneet GR:n tapakoodien ulkopuolelle, tekevät sen hippimeiningillä. GR20 ei ole heille suoritus, vaan herkullinen tikkari, jota imeskellään mahdollisimman pitkään. Vilkaisen Havua ja kysyn ruoasta, eikö se ole usein loppu refugelta, kun he saapuvat auringonlaskun aikaan. Mies nyökkää ja hieroo pulleaa vatsaansa: ”Olen ratkaissut tämän ongelman keräämällä koko talven vararavintoa.”

GR20 Viimeisenä iltana kylkiluumme ja naamamme paistavat kilpaa.

Viimeisellä etapilla kohtaamme maquis’n ensimmäistä kertaa sitten aloituspäivän. Piikkipusikossa vallitsee tuttu, tukahduttavan pläkä kuumuus. Havun vatsa kurnahtaa äänekkäästi takanani. Hän sanoo, että me ollaan kävelty hänen laskujensa mukaan enemmän kuin Frodo ja Sam joutuivat kävelemään Mordoriin. Hobiteilla oli sitä paitsi kohtalaisen iisi keikka, mukana oli haltialeipää, joka vei koko päiväksi nälän.

Käsivarteni valuvat taas kuin vesihanat, sauvat irtoilevat jatkuvasti. Nypin sääristä kallioruusun piikkejä.

Havu jatkaa puheluaan takanani: ”Tuntemattoman kanssa tällaiselle ei voi lähteä. Ensinnäkin pitää jaksaa katsoa seitsemän tuntia päivässä pelkästään toisen kenkiä. Ja ne voi muuten ärsyttää ihan sairaasti.”

Sitten hän luettelee piikkipaatsamien läpi tunkeutuessamme miettimänsä kymmenen kohdan klausuulin siitä, mikä tekee GR20:stä hankalamman kuin hobittien Mordorin-matkasta.

1. Aika (kesto, päivien pituus, virikkeettömyys)
2. Lämpötila (paahtava päivisin, paita läpimärkä ylämäessä viiden sekunnin jälkeen, holotna öisin)
3. Varusteet (eritoten niiden kantaminen, lisäksi jatkuva pakkaaminen ja purkaminen, kunnossapito)
4. Ympäristö (superjyrkät maanmuodot, varjon puute, piikkipensaistot)
5. Jatkuva keskittyminen (riittää kun yksi askel miljoonasta on huolimaton, vammat tulevat nanosekunnissa)
6. Jatkuva, ikuinen nälkä
7. Hygienia, siis sen puute (hyiset suihkut, reikävessat, ikilikaiset kädet, tönkköhikiset vaatteet, kestopöly joka tunkee joka rööriin)
8. Unen puute, aikaiset herätykset
9. Kilvoittelun ilmapiiri (GR20 = maanikkojen ja masokistien kesäkokous, lisättynä parilla taiteilijalla)
10. Kielivaikeudet (vaikka ymmärtäisit ranskaa, et ymmärrä hölkäsen pöläystä Korsikan ranskaa)

”Täällä ei sentään ole örkkejä”, lohdutan.

”Örkkejä oli. Örkit on pudonneet rotkoihin”, Havu puuskuttaa takana.

Asfaltti tulee yllättäen, samoin ensimmäiset askeleet kahteen viikkoon, joita ei tarvitse sihdata huolellisesti paikalleen. Kuljemme hölmistyneinä alamäkeä Concan kylään. Kaljupäinen mies kastelee pihalla nurmikkoa, se näyttää epätodelliselta touhulta. Havun vaelluskengät ovat hajoamispisteessä, Charlie Chaplinin kulkurillakin oli aikoinaan ehjemmät.

Muutaman tunnin kuluttua pikkubussi kuskaa meitä kohti rannikkoa. Vaikka bussi ajaa tuskin viittäkymppiä, pitelemme kiinni edessä olevien penkkien selkänojista ja pureskelemme alahuulia kuin Matti ja Liisa ollessaan ensimmäisen kerran junan kyydissä Juhani Ahon Rautatiessä. Maisemat vaihtuvat liian nopeasti.

Seuraava säikähdys tulee pienessä, vinokattoisessa hotellihuoneessa, jonka lattiatilan täyttää parisänky. Hanasta tulee kuumaa vettä! Etsin kokeeksi repusta sukat, joita hinkkasin eilen jääkylmässä Palirin vedessä rystyset ruvella puhtaiksi. Lavuaarin vesi värjäytyy hetkessä pikimustaksi. Kiva. Jokailtaisen vuoripyykkäämisen arvo romahtaa.

Tarkastan omat ja Havun jalat. Ei yhtään rakkoa kummallekaan koko matkalla, ihme ja kumma.

Nurkassa on pieni televisio. Avaan sen, ruudussa poljetaan Tour de Francea. Pyöräilijät kapuavat ylämäkeä. Tunnen kohtalotoveruutta, kunnes Havu huomauttaa vierestä: ”Mikäs noilla, ei reppua, loivemmat mäet, jätkille syötetään 4 500 kilokalorin edestä herkkuja päivässä, ja joka ilta saa hieronnan ja pehmeän sängyn. Paratiisin poikia, paratiisin poikia.”

Pimeässä herään siihen, että minua potkitaan ja lyödään. Hetkeen en tajua missä olen, edessä ja yllä ei kahise telttakangas.

Potkut jatkuvat. Silmät tottuvat hämärään ja näen nukkuvan Havun, jonka jalat ja kädet koukistuvat ja liikkuvat rytmikkäästi edestaas, takoen vartaloani. Poika kiipeää unissaan.

Julkaistu alun perin SK:ssa 38/2011 (ilm. 23.9.).

Aiheesta lisää
GR20-reitin tiedot ja kartta.

Keskustelu

”Hullu kylpee niin, että nahka lähtee”, sopisi motoksi GR20 blogille. Toinenkin sanonta kelpaisi kommentiksi: ”Tuurilla ne laivatkin seilaa”. Pieni horjahdus alas tullessa (ylös kipuaminen nelinkontin ei ole vaarallista !) ja sairaala ja ehkä jopa hautausurakoitsija saa töitä. Olen Alpeilla itse patikoinut ja jokainen kokenut vuorilla liikkuja todistaa sanojeni oikeutuksen.Mutta ”rajojensa” kokeminen on tietysti vaikuttavaa psykoterapiaa; jos selviät moisesta, kuvauksen mukaisesta ”hullun hommasta” ja pääset jopa sillä koketeeraamaan maan tasokkaimmassa viestivälineessä, on vaikutus varmasti itsetunnolle muhkeaa.. Siinä ohessa isä-poika suhdekin kai saa resetin ? Mutta silti kaikella on rajansa, myös riskinotolla. Järki hoi, äly älä jätä..

Hieno kertomus kaikkiaan. Luki sen sitten tarinana riskeistä, vaelluksesta, isän ja pojan suhteesta tai elämästä.

Kertomukselle eli tarinalle pitää antaa arvo sinä, mitä se on. Se on tarina, hyvä sellainen, tempaa mukaansa. Mielestäni sen hienous vesittyy, jos sitä rupeaa liikaa analysoimaan.

Hienoa tarinointia! Ehkä olisi voinut jakaa pariin…kolmeen osaan – nyt oli pakko lukea yhteen syssyyn, sen verran imaisevaa kerrontaa.

Mielenkiintoista luettavaa ja hyvin kirjoitettu juttu, pelasti työpäivän, kiitos =)

Tunnen olevani aika ylpeä näistä veijareista, olen valmentanut heitä muutaman vuoden ajan aivan toisessa lajissa. Toivottavasti osa spiriitistä ja niistä voimista joita vastoinkäymiset ovat vaatineet tällä retkellä on ollut avuksi poikien punnertaessa eteenpäin.
Tämä on hieno saavutus, onnea vielä suorituksesta.