Feministit voivat nykyään olla mitä mieltä vain – siksi he riitelevät jatkuvasti keskenään

Laura Koljonen
Kulttuuri 2.4.2012 11:15
Naisten äänioikeusmarssi vuonna 1906, jolloin Suomi sai Euroopan maista ensimmäisenä naisten yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden. Kuva SKOY.

Ehkä viimeinen niitti itselleni oli tapaus Esko Kiesi.

Audin myyntijohtaja, diplomi-insinööri Kiesi totesi Anna-lehden media- ja markkinointivaikuttajille suunnatussa erikoisnumerossa syksyllä 2009 muun muassa seuraavaa:

”Auton ulkonäkö viimeistellään jousituksilla ja pyörillä – naisen nilkat ja kengät ovat minulle tärkeitä, ja nainen menettää usein muotonsa, jos hänellä on alle seitsemän senttimetrin korot.”

Totta kai Kiesi joutui irtisanoutumaan. Sitä ennen kerättiin muutama nettiadressi ja nostettiin julkinen haloo siitä, miten mies voi nykyaikana sanoa jotakin tuollaista.

Kiesiltä nimenomaan kysyttiin ”kuinka vertaisit naisia autoihin”. Hän ei siis oma-aloitteisesti verrannut naisia autoihin.

Se ei lynkkausmielialaa hillinnyt.

Eniten ärsyynnyin feministeiksi itseään kutsuvien naisten kommenteista.

Suurin osa kommentoijista ei ollut lukenut alkuperäistä juttua – sitä, jossa kysymykset olivat hyvinkin johdattelevia. Osa raivostui Kiesin ulkonäkömieltymyksistä, vaikka ei Kiesi sanonut, että kaikkien naisten pitäisi kekkuloida koroissa. Loput solvasivat Kiesiä ja siinä ohessa kaikkia galaksin miehiä paljon kyseenalaisemmilla vertauksilla kuin ne, joita Kiesi haastattelussa käytti.

Se tuntui olevan sallittua, jopa suotavaa.

Feministeinä itseään pitävät naiset käyttäytyivät minusta juuri sillä tavalla kuin heistä hahmotellut karikatyyrit: moukkamaisesti, huumorintajuttomasti ja epärakentavasti.

Maailmassa on paljon kivoja feministejä. Silti feminismi aatteena tuntuu jotenkin tiukkapipoiselta, ilottomalta ja elitistiseltä.

Osa feministien ongelmista vaikuttaa niin kovin toisarvoisilta.

Melko hyväosaisen naisen ongelma on se, miten alistavaa on, kun mies avaa oven. Melko neuroottisen naisen ongelma on se, että joka joulu H&M:n alusvaatemainoksissa on puolialastomia malleja, jotka on laihdutettu tietokoneen kuvankäsittelyohjelmalla.

Melko akateemisen naisen ilonaihe on se, että Ruotsissa on kehitelty sukupuolineutraali hän-pronomini hen, jota voi käyttää sanojen hon (naispuolisesta) ja han (miespuolisesta) sijaan.

Maailmanlaajuisesti melko mitättömän naisryhmän, länsimaalaisten naisten, huolenaihe on se, että naiset sijoittuvat heikosti pörssiyhtiöiden huipulle.

Feministitutkija ja Suomen Akatemian akatemiaprofessori Tuija Pulkkinen näkee tällaisissa triviaaleissa asioissa suurempia merkityksiä.

”Suuri osa feministisistä muutoksista tapahtuu perheiden tekemissä päätöksissä”, Pulkkinen aloittaa.

”Vaikkapa talousmaailman epätasa-arvoisuus heijastuu lähiöissä asuvien elämiin. Suurimmat päätökset tehdään nykyään talouselämän piirissä, joten pörssiyhtiön päätös vaikuttaa joskus enemmän kuin eduskunnan päätös. Taloudessa ei ole saatu sukupuolitasa-arvoa aikaiseksi.”

Pulkkinen sanoo, että pohjoismaista feminismiä katsotaan maailmalla ylöspäin. Siinä on hänen mielestään paljon sellaista, josta kannattaa pitää kiinni.

Hänen mielestään on hyvä, että vaikkapa aborttikysymyksestä täysin eri mieltä olevat naiset voivat molemmat perustella kantansa ja sanoa olevansa feministejä. Näin asioista syntyy keskustelua ja ne tulevat käsiteltyä.

”Itse en kaipaa feministeiltä yksiäänisyyttä. Aate on aina ollut kohtuullisen moniääninen.”

Yksi äänistä tuntuu erikoistuneen syyllistämiseen: Eikö opiskelu maita? Olisit onnellinen, että saat opiskella. Jäätkö lapsesi kanssa kotiin? Noin sitä vaan heitetään ura romukoppaan!

Haluaisin kannattaa aatetta, joka sallii epätäydellisyyden, tsemppaa naisia sellaisina kuin he ovat ja auttaa käytännön valintojen tekemisessä.

Mutta onko sellainen feminismi mahdollista?

Feminismi on toki saanut paljon aikaiseksi. Sen ansiosta olen voinut elämässäni opiskella ja äänestää, olisin voinut jopa asettua vaaleissa ehdolle. Voin viedä jälkikasvuni tarhaan, eikä minun tarvitse jäädä kotiäidiksi vastoin tahtoani.

Suomessa ja muissa Pohjoismaissa asiat ovat muutenkin kansainvälisesti vertaillen hyvin.

Suomi sai vuonna 1906 Euroopan maista ensimmäisenä naisten yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden, ja vuonna 1907 ensimmäiseen eduskuntaan valittiin 19 naisedustajaa. Työelämässäkin naisia oli jo tuolloin mukana enemmän kuin muissa länsimaissa.

Feministinen liike kehittyi 1800-luvun Euroopassa, ja se vaati naisille samoja kansalaisoikeuksia kuin miehillä jo oli. Feminismin toinen aalto alkoi 1960-luvulla Yhdysvalloissa, josta se levisi Eurooppaan. Sen myötä naiset alkoivat vastustaa palkkaeroja ja pornografiaa. Suomeen uusi naisliike ehti 1970-luvun lopulla, jolloin se tuli ensin suomenruotsalaisten naisten keskuuteen.

1980-luvulta eteenpäin vaikuttaneesta feministisestä ajattelusta on usein puhuttu kolmannen aallon feminisminä. Siinä ei ollut kyse yhtenäisestä liikkeestä vaan joukosta erilaisia ajattelutapoja ja suuntauksia.

Nykyään niinkin itsestään selvä asia kuin sukunimi avioliitossa oli vielä 1980-luvulla automaattisesti miehen nimi. Ja jos perheen isä oli ulkomaalainen ja halusi viedä lapsen ulkomaille, siihen ei äidin lupaa tarvittu.

Anna-lehti kirjoitti vuonna 1982 Suomen lainsäädännön epäkohdista. Sukunimilaki, holhouslaki ja kansalaisuuslaki olivat muutoslistalla kiireisimpiä, mutta kummastusta herätti myös se, ettei väkisinmakaus avioliitossa ollut rikos.

”Raiskattu vaimo voi korkeintaan vetää asian oikeuteen pahoinpitelyn vuoksi – mutta miksi rikoksella pitäisi olla eri nimi avioliitossa kuin sen ulkopuolella”, Annassa kysyttiin.
Avioliiton sisäisestä raiskauksesta tuli rikos vasta vuonna 1994.

Vuonna 1978 Feministit ja Naisasialiitto Suomessa Ry järjestivät aborttilain muutosta vastustavan mielenosoituksen. Kuva Heikki Kotilainen / Lehtikuva.

Nykyään naiset kiistelevät monista asioista: Saako meikata? Onko feminististä imettää lastaan? Vai pitäisikö juottaa sille korviketta, että pääsisi itse edes kolmeksi tunniksi kaupungille? Millaiset rintaliivit ovat sallitut? Pitääkö synnytys hoitaa ilman kivunlievitystä vai ei?

Tiedostamisesta on tullut jokaisen velvollisuus.

1990-luvulle tultaessa feministinen liike laitostui ja akateemistui. Naistutkimuksena tunnettu yliopistollinen tutkimusala sai alkunsa ensin Yhdysvalloissa ja pian myös Euroopassa. Nykyisin suomalaisyliopistoissa naistutkimusta opiskelevat myös monet nuoret miehet.

Feminismi ei ole enää yhtenäinen liike. Se on pirstaloitunut, kuten esimerkiksi nuorisokulttuuri ja moni muukin asia. Nyt ei enää haluta löytää yhtäläisyyksiä, vaan tavoitellaan yksilöllisyyttä.

Yksilöllisyydestä seuraa, että feminismi ei enää anna yleispäteviä vastauksia. Jokaisen on ratkaistava arkiset ongelmansa omista lähtökohdistaan.

Toki feminismin piirissä keskustellaan edelleen myös laajoista periaatekysymyksistä, kuten siitä, saako nainen myydä ruumistaan, pitääkö olla naiskiintiöt, miksi nainen saa vähemmän palkkaa kuin mies ja kenen pitää jäädä kotiin lapsen kanssa.

Usein nämä keskustelut loppuvat lyhyeen; jokainen pitää kiinni omasta maailmankuvastaan.

Seksityöläisyys on asia, johon feminismin ristiriidat tiivistyvät. Siinä ottavat yhteen nykytodellisuuden merkitystä painottava feminismi ja niin sanottu valtiofeminismi, joka pitää kiinni perinteisestä sukupuolten tasa-arvosta.

Yksi nykytodellisuuden korostajista on seksityöläisten oikeuksia ajavan Pro-tukipisteen toiminnanjohtaja Jaana Kauppinen.

Hän on feministi, mutta jotkut pitävät hänen näkemyksiään kaikkea muuta kuin feministisinä.

”Monta kertaa asiat ovat kiinni ylpeydestä. Siitä, että ihmisellä on jokin poliittinen tai ammatillinen missio, josta ei haluta luopua”, Kauppinen sanoo.

Hän on huomannut saman minkä moni muukin: asiantuntijuus ei enää synny kokemalla asioita – nykyään asiantuntijaksi päästään lukemalla asioista. On toki inhimillistä luulla tietävänsä asioista, jos on lukenut aiheesta paljon, vaikka ei olisi tutustunut käytäntöön. Kauppinen on kuitenkin tavannut niitäkin, jotka pitävät itsepäisesti kiinni mielipiteestään ja uskomuksistaan, vaikka ovat saaneet uutta tietoa.

Kauppinen on tapellut prostituutiokysymysten kanssa parikymmentä vuotta. Hänkin kertoo aloittaneensa siitä, missä hänen nykyiset vastustajansa, seksinoston kriminalisoijat, ovat nyt.

”Kun vuonna 1986 tulin näihin niin sanottuihin auttamishommiin, lähdin siitä olettamuksesta, että kukaan voi olla prostituoitu vapaaehtoisesti. Että jeesaamme naisia siitä irti”, Kauppinen kertoo.

”Olin lukenut pinokaupalla aiheeseen liittyvää kirjallisuutta, mutta vuoden sisällä alalla olevat naiset olivat kouluttaneet minut siihen hommaan. Olihan se selvää, etten tiennyt prostituutiosta mitään, jos vertasi ihmisiin, joiden arkeen se kuului.”

Sen jälkeen Kauppinen onkin ajanut Pro-tukipisteen linjaa, jonka ensisijainen tarkoitus ei ole auttaa prostituoituja irti työstään, vaan yrittää saada heille samoja oikeuksia kuin muillekin kansalaisille. Samaan aikaan monesta suunnasta lobataan seksin oston kriminalisoinnin puolesta.

Kauppinen kannattaa prostituution dekriminalisointia. Hänen mielestään on tärkeää, että ollaan täysin tietoisia prostituutioon liittyvästä riistosta ja pyritään luomaan seksityöläisille oikeuksia, jotta voidaan taistella niiden loukkauksia vastaan.

”Sillä ihmisoikeudet ovat luovuttamattomia. Niistä ei voi luopua vaikka haluaisi.”

Feminismiin Kauppinen kaipaisi naisten välistä solidaarisuutta. Häntä ei lakkaa hämmästyttämästä se, mikä saa samat ihmiset puhumaan luovuttamattomasta ihmisoikeudesta ja naisten oikeudesta puhua omasta puolestaan ja samalla käyttäytymään niin kuin olisi jokin naisten luokka, joka ei ymmärrä omaa parastaan.

”Viesti näyttää olevan, että kaikki ovat tasa-arvoisia, mutta jotkut vähän vähemmän tasa-arvoisia.”

Kauppisen mielestä perinteisessä naisliikkeessä on myös hyvää.

”Suomalaisen naisliikkeen ansio on se, että se pitää esillä naisiin kohdistuvaa väkivaltaa.”

Vähemmistöt ovat aina kritisoineet feminismiä. Heidän mielestään sitä hallitsee valkoinen, keskiluokkainen ja yhtenäinen naissubjekti.

Suomen Kuvalehdessä kirjoitettiin vuonna 1980, että ”feministi Suomen kaltaisessa tasa-arvon maassa on onneton väliinputoaja”.

”Hän on liian nuori samaistuakseen aidosti sen sukupolven naisiin, joita tasa-arvottomuus tässä maassa vielä painoi tosi raskaasti. Ja liian vanha, kalkkiutunut ja katkeroitunut kyetäkseen avaamaan silmänsä nuoren suomalaisen naisen maisemalle. - - Feministi luo sisarjoukkoon epämääräistä levottomuutta, tunnetta että tasapainoinen perhe-elämä on varmin merkki siitä, että jokin on pahasti vinossa.”

Erimielisyyttä riittää etenkin feministisissä yhdistyksissä.

Yksi Suomen vanhimmista naisjärjestöistä on Naisasialiitto Unioni. Pääsihteeri Lotta Viinikka sanoo, että Unionin lausuntojen ja kannanottojen sisältö on hallituksen kesken käydyn keskustelun tulos. Suurista, periaatteellisista linjauksista keskustellaan ja päätetään kaikille jäsenille avoimissa vuosikokouksissa.

Naisasialiitto Unionin tavoitteena on ”naisten aseman parantaminen ja sukupuolisyrjinnän poistaminen”. Unioni kirjoittaa lausuntoja ja kannanottoja sekä järjestää seminaareja ja feministisiä tempauksia.

Jäseniä on yhteensä 2 500, ja jäseniksi voivat hakea vain naiset.

Asioita, joihin Unioni on ottanut kantaa: vaalien tasa-arvoteema, palkkaus, työllistyminen, ikääntyneet ja köyhtyneet naiset, naisiin kohdistuva väkivalta, mainonnan ja median luoma naiskuva, tasa-arvo koulutuksessa ja kasvatuksessa, prostituutio, ihmiskauppa…

Vaikka asiat koskevat kaikkia naisia, Unionin jäsenkunta ei suinkaan ole kattava. Siitä huolimatta Unioni tuottaa niin sanottuja julkifeministisiä lausuntoja, joita pidetään hyvinkin virallisina kannanottoina ja jotka usein ohjaavat päätöksentekoa.

”Tiedostamme kyllä, että toiminta ei tavoita kaikkia ryhmiä. Kaksi kolmasosaa jäsenistä asuu pääkaupunkiseudulla ja esimerkiksi maahanmuuttajanaisia sekä alle 25-vuotiaita on mukana toiminnassa tällä hetkellä melko vähän.”

Vaikka Viinikka tiedostaa feministien hajanaisuuden, yhtäläisyyksiäkin hänen mukaansa löytyy.

”Yhteisiä nimittäjiä ovat naisten asioiden parantaminen ja sukupuolisen syrjinnän poistaminen. Mutta keinot ja painopisteet voivat vaihdella feminististä riippuen todella paljon. Tasa-arvossa on vielä paljon puutteita. Tarkoitus on tuoda rakenteita esiin ja korjata niitä niin, että ne palvelevat kaikkia.”

Unioni julkaisee myös kymmenen vuotta täyttävää feminististä Tulva-lehteä, joka kertoi joulukuun numerossaan, että vielä ”2000-luvun alussa Unionissa oli mukana nuorta väkeä, minkä seurauksena perustettiin muun muassa Tulva-lehti”.

Kannessa luki ”Naisliike mummoutui”.

Kyseisessä lehdessä Naisjärjestöjen Keskusliiton pääsihteeri Leena Ruusuvuori sanoi, että ”feminismi lässähtää aina, jos se menee yksilötasolle. Pidän toimimisesta periaatteiden tasolla.”

Moni sen sijaan odottaisi feministiseltä järjestöltä toimimista käytännön tasolla. Ongelmat nimittäin ovat yleensä konkreettisia, ja moni nainen joutuu valitsemaan kahden hankalan vaihtoehdon välillä: Hoidanko lasta kotona vai menenkö töihin? Romahtavatko tulot, jos isä jääkin kotiin?

Helsingin lutkamarssille 6. elokluuta 2011 osallistui arviolta 3500 ihmistä. Lutkamarssi puolustaa seksuaalista koskemattomuutta ja vapaata pukeutumista. Kuva Mirja Helenius / Lehtikuva.

Yksi Suomen kiinnostavimmista ja kiistellyimmistä nykyfeministeistä on vasemmistoliiton kansanedustaja Anna Kontula. Kontula on myös sosiologi ja Tampereen kaupunginvaltuutettu sekä perheenäiti.

Kontula on saanut kokea perinteisten feministijärjestöjen boikotteja mielipiteidensä takia.

Punainen eksodus – Tutkimus seksityöstä Suomessa julkaistiin Tampereen yliopistossa vuonna 2008. Vuotta myöhemmin Kontula julkaisi samaisen materiaalin pohjalta kerätyn pamflettimaisen Tästä äiti varoitti -teoksen kolmannen polven feminismistä.

Kirja vaiettiin kuoliaaksi feministisissä piireissä. Painos sen sijaan on loppuunmyyty. Kontula pitää feminismiä hyvinkin elinvoimaisena, eikä itse aate ei hänen mielestään ole mummoutunut.

”Ne, joilla on ruohonjuuritason kokemusta asioista, joihin naisasialiikkeet ottavat kantaa, eivät hakeudu naisjärjestöihin. Virallisten rakenteiden ulkopuolella tapahtuu usein merkittävämpiä asioita”, Kontula sanoo.

”Tiedän paljon ideologisia naisasianaisia, jotka eivät toimi missään feministisessä järjestössä. Sitä paitsi tällä hetkellä kehitysyhteistyössä vaikuttavin feministi on ministeri Erkki Tuomioja. Hän ei suinkaan puhu missään eduskunnan naisverkostossa vaan kiertää Egyptissä puhumassa paikallisten päättäjien kanssa.”

Kontula on arvostellut Naisasialiitto Unionia muun muassa sen suhtautumisesta seksityöhön.

”On tässä edistystäkin tapahtunut sitten edellisen aktivistipolven, mutta edelleen naisjärjestöt pitävät tärkeimpänä kaupallisen seksin tuomitsemista. Vaikka teoriassa myönnetäänkin, että turvallisuus ja ihmisoikeudet kuuluvat myös seksityöntekijöille, käytännössä näiden eteen ei tehdä mitään.”

Se, onko seksityö hyvä vai huono asia, on Kontulan mielestä aivan triviaalia sen rinnalla, että pitäisi ratkaista, miten ihmiset selviävät jokapäiväisestä elämästä järjellisellä tavalla.

”Minusta ykköspaha eivät ole työntekijät tai asiakkaat, vaan järjestelmä, joka vie tämän seksityön varjolla joiltakin ihmisoikeudet.”

Kontula kertoo pari esimerkkiä: Helsingissä poliisi oli sakottanut seksityöläisten asioita ajavan Pro-tukipisteen työntekijää, koska tällä oli taskussaan useita kondomeja. Kun parituslainsäädäntö tuli voimaan muutama vuosi sitten, venäläisnaisten mahdollisuus saada vuokra-asuntoja heikkeni – vuokranantajat pelkäsivät syyllistyvänsä paritukseen, jos vuokraavat asuntoja venäläisnaisille.

”Rakenteet voivat olla rasistisia.”

Feminismin riitaisuudesta Kontula ei ole huolissaan. Hän olisi enemmän huolissaan siitä, jos kaikilla olisi yhteinen tavoite taustojen erilaisuudesta huolimatta. Kontulan mielestä vasemmistolaisen ja oikeistolaisen feministin pitääkin nähdä maailma eri tavalla.

”Kyse on siitä, miten voidaan sulattaa erilaisia ajatuksia ja mielipiteitä. Valkoinen länsimainen feministi ei ole valmis elämään sen tosiasian kanssa, että ihmiset ovat välillä ärsyttäviä ja päättävät väärin.”

Kontula epäilee, että esimerkiksi Naisasialiitto Unionissa valtaapitävä osa on aikoinaan joutunut uhraamaan paljon ja tappelemaan miesten kanssa niin monista asioista, että se on traumatisoinut heidät.

”Kaikki koetaan uhkaksi, eikä se koske vain seksityötä. Esimerkiksi nuoret naiset puhuvat oikeudestaan olla kotona lasten kanssa, mitä vanhan kannan feministit pitävät todella loukkaavana, omaa työtä väheksyvänä ja patriarkaattia ylläpitävänä”, Kontula sanoo.

”Jokaisen uuden ideologian on pakko löytää vastaukset jo läpikäytyihin juttuihin.”

Juttu on julkaistu ensimmäistä kertaa Suomen Kuvalehden numerossa 13/2012.

Keskustelu

Feminismi on aivan turhanpäiväinen keskustelunaihe. Sen termin sisältö on hävinnyt jo kauan sitten. Varsinkin tuo ruotsalaisten kielimuutokset kertovat kyllä koruttomasti kuinka kaukana maan pinnasta feministit leijuvat. Jotenkin tuo ihmisryhmä vaan pystyy päivästä toiseen kuvittelemaan kuinka heitä piinataan tässä yhteiskunnassa ja että syyllisiä tähän ovat tietysti miehet.

Onneksi tuo porukka on hyvin pieni vähemmistö. Naiset, jotka haluavat ja tekevät jotakin sen eteen, pääsevät yhteiskunnassa ihan samalla tavalla etenemään kuin miehetkin. Valittajat eivät pääse etenemään olivat sitten miehiä tai naisia. Kuka kitisijää kuuntelisi.

Tunteva ja ajatteleva ihminen on yleensä tasa-arvoinen. Eikä tässä ole eroa naisella tai miehellä.

Käytännön feminismi on jo vuosikymmeniä viestittänyt, että naiset ovat miehiä tasa-arvoisempia. Siksi feministit ovat jääneet tasa-arvokeskustelussa kovaääniseksi, voimakasta myötähäpeää aiheuttavaksi, jälkijoukoksi.

Kummastuttaa millaisesta prhetaustasta sikiävät nämä miestenmollaajat. Maaseutuyhteiskunnassa nainen on ollut yhdenvertainen kantaessaan vilja-aitan avamia kupeillaan ja hoitaessaan karjaa ja lapsiaan miehen ollessa savotassa tai sotimassa. Vai onko niin, että suhteissaan pettyneet ja siitä mielensä kiristäneet alkavat kaunaisuudessaan haukkua ja leimata kaikkia miehiä oman kokemuksensa vääristäminä. Kukaan ei viitsi sanoa tälle reuhaavalle akkaporukalle suoria säveliä. Miehethän sitä eivät herrasmiehinä tee ja naiset häpeilevät lajitoverien puolesta seurauksin että tämä räyhäjengi saa harjoittaa mediassa ylivaltaa. Miehiä pitäisi suojella hyökkääviltä naisilta.

Kun olemme hyväksyneet lesbisen naisen, olemme samalla hyväksyneet promiskuiteettisen naisen. Eli olemme hyväksyneet seksityön.

Monille tämän asian itselleen myöntäminen on vaikeaa. Jos on suuren osan elämästään toiminut lesboje aseman parantamiseksi, ja huomaa, että sen seurauksena miehet voivat ostaa seksiä halvalla maahnamuttajilta, niin herättäähän se ristiriitaisia tunteita omassa mielessä.