Uusi matka helvettiin: Reindeerspottingin jatko-osa on huikeaa tasapainottelua kaaoksen ja hallinnan välillä

Reindeerspottingin tapaan Lost Boys saa aikaan likaisen olon. Dokumenttielokuva on kuin katsoisi junaonnettomuutta, eikä saa silmiään siitä irti.
Elokuva 21.9.2020 15:07
Ohjaaja Joonas Neuvonen teki Lost Boys -dokumenttielokuvaansa lähes vuosikymmenen ajan. © Joonas Neuvonen/Helsinki-filmi

Reindeerspotting – pako joulumaasta oli elokuva, jota ei olisi pitänyt olla olemassa, ainakaan listamenestyksenä. Se koostui pääasiassa vuonna 2003 kuvatuista videomateriaaleista, joissa seurattiin rovaniemeläisten nuorten aikuisten huumeista elämää.

Kuvaaja-ohjaaja Joonas Neuvonen tarkkaili tapahtumia läheltä, sillä tyypit olivat hänen ystäviään. Vaikutelma oli ahdistavan intiimi. Tällaista ei oltu nähty.

Elokuvaa leikattiin vuosia. Se pääsi ammattimaisten tuotanto- ja levitysyhtiöiden jakelussa valkokankaille huhtikuussa 2010. Yhtäkkiä elokuva oli ilmiö, kaikkien aikojen tai ainakin vuosikymmeniin menestynein suomalainen dokumenttielokuva: se sai yli 60 000 valkokangaskatsojaa.

Neuvonen kritisoi tuotantoyhtiön painotusta markkinoida ja perustella K18-ikärajan saanutta elokuvaa sen valistuksellisilla arvoilla, mutta lähestymistapa varmasti vaikutti siihen, että dokumentin tekijöille myönnettiin tiedonjulkistamisen valtionpalkinto. Palkinnon perustelujen mukaan Reindeerspotting oli ainutlaatuinen kuvaus huumeongelmasta ja yhteiskunnallisesti merkittävä teos.

Myöhemmin Reindeerspotting levisi kansainvälisesti. New York Times -lehti noteerasi elokuvan, kun se esitetiin Museum of Modern Artissa.

 

Reindeerspotting on myös elokuva, joka välillisesti johti päähenkilönsä Jani Raappanan kuolemaan Phnom Penhissä.

Matkalle hän oli lähtenyt Neuvosen ja ystävänsä Antin kanssa rahoilla, jotka ohjaaja ja päähenkilö Reindeerspottingista saivat. Kun suomalaiset ihmettelivät Reindeerspottingia elokuvateattereissa, kundit juhlivat kunnolla.

Kun haastattelin Neuvosta Reindeerspottingin menestyksestä kesäkuussa 2010, hän totesi Kaukoidän reissun olleen sellaista sekoilua, ettei siitä kannata lehdessä kirjoittaa.

Janin tarina jatkui todellisuudessa siinä samassa syöksykierrenarratiivissa, joka elokuvaan oli leikattu.

Hän ei palannut ensimmäiseltä Aasian-matkaltaan kotiin. Jani Raappana löydettiin sähköjohtoon hirttäytyneenä tai hirtettynä Kambodzhassa syrjäkadulta heinäkuussa 2010. Viranomaisten mukaan kyseessä oli itsemurha.

Pari vuotta myöhemmin Neuvonen sai pitkän vankeustuomion huumeiden levittämisestä Lapissa.

Nyt elokuvateattereihin tulee Lost Boys, joka on suora Reindeerspottingin jatko-osa. Näennäisesti elokuva on Neuvosen matka selvittämään, mitä tapahtui. Sitä miten Jani kuoli. Sitä miksi Jani sähköpostitse aneli Joonakselta suurta rahasummaa juuri ennen kuolemaansa.

Sekä sitä kuinka paljon Joonaksen pitäisi tuntea syyllisyyttä. Reindeerspottingin aikaisissa haastatteluissa Neuvonen kuvaili olleensa välillä Janille kuin isähahmo.

 

Lost Boys kertoo lomittain kolmea tarinaa. Se alkaa tapahtumista Thaimaassa ja Kambozhassa ronskilla päihdereissulla keväällä 2010. Jotain ratkaisevaa on jo muuttunut.

Vuonna 2003 kuvatussa Reindeerspottingissa Jani on siloposki, naiivi pikkupoika. Reindeerspottingin päähenkilöiden nuoruus teki heistä traagisen viattomia piruparkoja. Nyt Jani on vankilakundi, jonka katse ei ole enää kovin iloinen tai utelias.

Elokuva etenee myös umpikujatunnelmissa, kun Neuvonen palaa Kaukoitään öisille kaduille selvittämään Janin viimeisten päivien tapahtumia ja etsimään kadulla asuvaa Anttia. Kolmas aikataso on Neuvosen kokemusta tutkintavankeudessa.

Kaikissa säikeissä mennään tajunnan rajamaille. Neuvosen omaa kovien huumeiden käyttöä ei peitellä, vaikka hän pysyy pääasiassa kameransa takana.

 

Lost Boysia on tehty lähes vuosikymmen. Uusimmat materiaalit vaikuttaisivat sijoittuvan kronologisesti jonnekin 2010-luvun ensimmäiselle puoliskolle. Oli tavallaan aivan perusteltua odottaa, että se olisi epäonnistunut. Että näin pitkäänhän menee vain, jos yritetään raapia kasaan jotain materiaaleista, joista ei ole elokuvaksi.

Oletus on väärä. Lost Boys on erinomainen elokuva, ja monella tapaa aivan erilainen kuin odottaisi.

Reindeerspotting oli välitön ja reportaasinomainen shokkidokumentti. Lost Boys on hyperestetisoitu ja kokemuksellinen matkakertomus, jonka päähenkilö on Neuvonen. Hän on kertoja, tosin äänenä kuullaan näyttelijä Pekka Strangia, englanniksi.

Ensimmäisessä elokuvassa Jani etsi onnea kemiasta. Nyt Joonas etsii Jania. Jäljellä ei vain ole mitään, tuhkatkin ovat kadonneet.

Elokuvan nimen mukaisia kadonneita poikia ovat Jani ja psykoosiin vajonnut Antti, mutta myös Neuvonen itse vainoharhoineen ja syyllisyydentuntoineen.

Ensimmäinen elokuva kertoo mahdottomista haaveista. Jani maistoi elämää. Lost Boys on sisäänpäinkääntyvä ja tunnustuksellinen kertomus miehestä, joka yrittää selvittää välejään itsensä ja tuonpuoleisen kanssa.

 

Elokuva on kuvastoltaan vastenmielinen, etenkin sen alkupuoli on itsetarkoituksellisen ja aggressiivisen röyhkeä. Tyylilaji on harkittu, mikä selviää myöhemmin.

Janin, Antin ja Joonaksen matka on sitä samaa löysäilevää kamanvetoa kuin ensimmäisen elokuvan Euroopan-matka. Silloin Jani oli ensimmäistä kertaa ulkomailla. Nyt hän on ensimmäistä kertaa Euroopan ulkopuolella.

Kun asiat alkavat mennä päin helvettiä, mitä takaisin Suomeen lentänyt Joonas ei vielä tiedä, Jani suunnittelee jo naimisinmenoa kambozhalaisen baaritytön kanssa. Nuori nainen on itsekin metamfetamiinikoukussa.

Elokuva sisältää läheltä kuvatun huumeidenkäytön – poltettavia pulvereita ja apteekista haettuja pillereitä, pian myös piikitystä – ohella hardcore-kuvastoa seksistä prostituoitujen kanssa.

Kaikki on näille nautintoturisteille Thaimaassa ja Kambozhassa kaupan. Eikä elokuva ole asian irvokkuudelle sokea. Kolonialistiset lappilaisnarkkarit ovat tietenkin tavallaan syyntakeettomia ja menevät vain affektien perässä, kun rahaa kerran on. He ovat halujensa ja viettiensä vankeja.

Neuvonen on ehdoton moralisoinnin välttämisessä, joten Lost Boys voi herättää moraalista kritiikkiä. Baaritytöt ovat kundien todellisuutta ja siksi elokuvan materiaalia – loukkaako se heidän ihmisarvoaan?

Nihkeyttä korostaa se, että toisin kuin Reindeerspottingissa, Janilla ei oikein näyttäisi enää olevan edes tunteita, vaikka hänen rakkaudenkaipuutaan tai läheisriippuvaisuuttaan ei voi kieltää. Ne sinetöivät hänen kohtalonsa.

 

Raappanan kuoleman – vainajasta levinnyt äärimmäisen groteski lehtikuva nähdään tyylitellysti – selvittäminen vie elokuvaa johtopäätöksiin, jotka ovat Neuvosen itsereflektion ydin ja elokuvan olemassaolon motivaatio.

Tuota motivaatiota kyllä odottaakin. Reindeerspotting näytti ainutlaatuisella tavalla jotain totta, mikä on lähellä, mutta peitetty. Se osaltaan teki siitä magneettisen.

Ennen kuin Lost Boysin rakenne alkaa ratketa, se ehtii tuntua liiankin luotaantyöntävältä. Syy epämiellyttävyydelle on se, ettei mitään selitetä eikä sievistellä. Tässä maailmassa ei ole mitään ylevää. Neuvonen pitää huolen siitä, ettei hän ole mikään ulkopuolinen pelastajahahmo.

Kannattaa kiinnittää huomiota myös siihen, miten baaritytöt puhuvat. He ovat kuin kamera ei olisi läsnä. Pohjoissuomalaisten sekakäyttäjien ja kaakkoisaasialaisen yhteiskunnan alimpaan kastiin kuuluvien prostituoitujen yhteydessä on jotain sellaista syvimmän tason yleisinhimillisyyttä, jota suunniteltu dokumenttielokuva tai ulkopuolisen katse ei ikinä tavoittaisi.

Kuten Reindeerspottingissa, Neuvosen kamera on ihmisen tasolla, todistamassa.

 

Mutta elokuva on myös jännittävä ja täysin harhainen salapoliisitarina – kuin postmodernia fiktiota – sekä nimenomaan kylmäävä sukellus nihilistiseksi kääntyvään maailmankuvaan.

Neuvosen toimintaa ja asenteita selittää hänen oma huumeidenkäyttönsä. Se ei ole mikään perustelu, mutta osaltaan inhimillistää näkökulmaa kameran takana.

Käyttääkö Neuvonen ystävänsä kuolemaa hyväksi, oman teoksensa materiaalina?

Kyllä mutta perustellusti. Siitä elokuva nimittäin lopulta kertoo. Elokuva on masokistinen matka vääjäämättömään pettymykseen pitkin öisen Phnom Penhin haadeksenvirtaa.

Monet ensimmäisen elokuvan teemat sekä ajatukset itsepetoksesta ja mahdottomista haaveista toisiintuvat.

Eikä tunnu enää kummalliselta, miksi elokuvan leikkausprosessi oli niin pitkä. Lost Boys on enemmän jäsenneltyä tajunnanvirtaa kuin verité-dokumentti Reindeerspottingin tapaan, saati reportaasi.

Elokuva on huikeaa tasapainottelua, rinnakkain ovat kaoottinen ja täysin hallittu. Suomalaisena dokumenttielokuvana se on ainutlaatuinen sekä estetiikaltaan että rakenteeltaan – ja rohkeudeltaan.

 

Ensimmäisen Reindeerspottingin leikkaajat Sadri Cetinkaya ja Venla Varha ovat elokuvan leikkaajia, Cetinkaya myös ohjaaja Neuvosen rinnalla. Dramaturgina on toiminut Jan Forsström.

Neuvosen kuvaamia osuuksia on täydennetty abstrakteilla vankilajaksoilla, joiden mielenmaisema vastaa ohjaajan oman ”todellisuuskameran” materiaalia. Vankeusjaksossa Neuvosen mieli harhailee sellissä kuin vainajan haamu Gaspar Noén elokuvassa Enter the Void.

Kuten Noén eksistentialistisessa psykedeliaelokuvassa, Neuvonen hajoaa metafyysisesti jonnekin ajan ja paikan taa. Kohtaukset eivät ole säälin keräämistä, vaan looginen huipennus harharetkelle: kidutukseen verrattavassa paikassa hän pääsee irti egostaan.

Elokuva saavuttaa katarsiksen. Viimeiset lauseet Neuvosen-Strangin äänellä summaavat kadonneen pojan tripin. Hän hyväksyy itsestään jotain olennaista ja ehkä vapauttavaa.

Lopussa kuullaan – provokaationa ja sarkastisena kommenttina – suomalainen kohubiisi, jonka röyhkeys tässä kontekstissa jyrää jokseenkin täydellisesti keskustelun, jota siitä on käyty.

 

Joonas Neuvonen ja Sadri Cetinkaya: Lost Boys. Elokuvateattereissa 25.9.

 

Jutusta muokattu 24.9. kello 8.49 kohtaa, jossa kerrotaan uusimpien materiaalien ajallisesta sijoittumisesta. Vaihdettu maininta vuodesta 2012 muotoon ”2010-luvun ensimmäinen puolisko”.