Kaiken pitää kadota – ”Mikä järki siinä on”, kysyy 1970-luvun suuresta kokeilusta elokuvan tehnyt ohjaaja
Kommuuni perustuu tositunteeseen, ei tositapahtumiin, sanoo Thomas Vinterberg.
Kun Thomas Vinterberg oli 7-vuotias, hänen perheensä muutti kommuuniin. Oli vuosi 1975.
Vinterbergistä tuli myöhemmin elokuva- ja teatteriohjaaja. Hänen tunnetuimpia elokuviaan ovat Juhlat (1998), joka oli myös tanskalaisen elokuvan uuden aallon ja dogma-liikkeen läpimurto, sekä kahden vuoden takainen Jahti.
Nyt Vinterberg on tehnyt elokuvan Kommuuni, joka perustuu hänen omaan näytelmäänsä. Sitä on vaikea olla pitämättä ainakin osin omaelämäkerrallisena.
”Tämä elokuva perustuu tositunteeseen, ei tositapahtumiin”, Vinterberg sanoo.
Aiemmin hän ei ole tuonut elokuviinsa näin selkeitä aineksia omasta elämästään. Kommuunia voi pitää myös tunnustuksellisena sukupolvielokuvana, vaikka Vinterberg ei tietenkään lapsena ollut se, joka kommuuniin muuttamisesta päätti.
Elokuvan perusteella hän tuntuu sekä rakastavan että vihaavan kommuunielämää.
”Elokuvassa on anekdootteja omasta lapsuudestani. Mutta siinä on myös uskollisuutta ja ihailua näkemääni elämäntapaa kohtaan. Minä ja käsikirjoittaja Tobias Lindholm pyrimme kuvaamaan aikakautta mahdollisimman alastomana ja rehellisesti. Mutta fiktio se on.”
”Perheemme ei käynyt läpi niin kauheaa avioeroa, kuin elokuvassa tapahtuu. Minun ei sentään pitänyt äänestää, kumman vanhempani kanssa haluan asua.”
”Mutta 1970-luvun lapsena monet kokemukseni ovat seurausta suuresta kokeilusta. Vanhempieni mielestä – silloin – se oli hyvin vastuullinen kokeilu, jonka tarkoitus oli vapauttaa meidät 1950-luvun patriarkaalisesta järjestelmästä. Asioita, joista se sukupolvi ei vielä tiennyt, olivat vapauden tuoma vastuu ja paineet.”
Kööpenhaminassa oli 1970-luvulla paljon kommuuneja. Thomas Vinterberg kertoo, että hänen kotikadullaan oli 32 taloa, ja kuudessa niistä asuttiin kommuunina.
Vinterberg arvioi yhteisöllisyyden olleen yksi ratkaisu eksistentialistiseen ongelmaan, jonka oireet vain muuttavat aina muotoaan. Kun maailma ja yhteiskunta muuttuivat vauhdilla 1960- ja 1970-luvulla, kommuuniasumisesta tuli paitsi poliittinen julistus myös eräänlainen tiedostavien muoti-ilmiö.
Kyse ei ollut vain radikaalien ratkaisusta. Hänenkin perheensä oli keskiluokkainen ja akateeminen, hieman vasemmistolainen, mutta ei vallankumouksellinen. Vinterberg sai hyvin rationaalisen kasvatuksen, ei niin vapaata kuin monet muut. Häneen iskostettiin jo lapsena ateismi, koska se oli siinä yhteisössä itsestäänselvyys.
”1980-luvulla mentiin toiseen suuntaan, individualismiin. Monet halusivat korostettua yksityisyyttä. Toisaalta se on johtanut digitaaliseen jakamiseen ja erilaiseen yksinäisyyden tunteisiin”, Vinterberg pohtii.
”Minä nautin kommuunista lapsena paljon. Mutta minulla olikin todella rakastavat vanhemmat. Näin monien kärsivän.”
Elokuvan valmistuttua Vinterberg näytti sen kommuunin asukkaille. Niille, jotka olivat hänen perhettää lapsena ja jotka asuivat hänen isänsä kanssa 1980-luvulle asti.
”Elokuva oli heistä todella liikuttava ja hyvin hämmentävä. He tunnistivat anekdootteja. He tunnistuvat lavasteistakin tuttuja huoneita. Toisaalta nimet ja ihmiset olivat hyvin erilaisia, joten sen katsominen oli heille eräänlaista luovimista.”
Kommuunilaisten löytäminen ei ollut vaikeaa. Vinterberg on pitänyt heihin yhteyttä kaikki nämä vuodet.
”Koska he ovat perhettäni.”
Paria heistä elokuvantekijä ei ollut nähnyt pariinkymmeneen vuoteen, mutta kaikki palasivat yhteen näytöstä varten.
”Se oli minulle myös surullista.”
”Olin kai sisimmässäni kuvitellut, että joskus vielä voimme istua saman pöydän ääressä. Näytöksessä ymmärsin, ettei se ole mahdollista. Monet heistä ovat jo hyvin vanhoja. On tapahtunut monta avioeroa. Itse elokuvakin käsittelee tätä, sitä ettei mikään ole pysyvää.”
”Minä en ymmärrä, miksi asioiden pitää kadota. Vaimoni on näyttelijä, joka opiskelee nyt teologiaa. Hänestä tulee pian pappi. Kysyn häneltä usein, mikä järki siinä on, että kaiken pitää kadota. Hän yrittää selittää. Minä en vaan ymmärrä.”
Video: Kommuuni-elokuvan traileri.
Elokuvan alussa isä, arkkitehti Erik (Ulrich Thomsen), perii talon. Vaimo Anna (Trine Dyrholm) esittelee ajatuksen kommuuniasumisesta. Ensin Erik pitää sitä järjettömänä.
He ovat tavallisia ihmisiä, aavistuksen ylempää keskiluokkaa. Anna on televisiotoimittaja ja uutistenlukija.
”Kommuunissa, jossa asuin, oli media-alan ihmisiä”, Vinterberg muistelee.
Elämä kommuunissa on ensin täynnä mahdollisuuksia. Pian yhteenotot alkavat. Talon sisäinen demokratia hyvin erilaisten ihmisten välillä ei aina toimi.
Alkoholin käyttöön ja pilven polttoon suhtaudutaan hyvin suvaitsevaisesti. Puheet vapaasta rakkaudesta yritetään soveltaa ainakin joiltain osin käytäntöön.
Käännekohdassa Erik rakastuu nuoreen naiseen. Anna esittää asian olevan aivan ok. Ei se tietenkään ole. Kohta kaikki kiemurtelevat kohdatessaan.
Yhteisöllisyyden ei pitänyt olla tällaista.
Voisi sanoa, että Kommuuni on elokuva uutistenlukijasta, joka ei osaa kommunikoida, ja arkkitehdistä, joka ei osaa rakentaa.
”Se ei ollut lähtökohtani, mutta joo, niin voi tosiaan sanoa.”
Anna on Kommuunin päähenkilö. Hän kohtaa sietämättömiä vastoinkäymisiä ja yrittää peittää tunteensa. Vikahan on hänessä, jos vapaus ei maistu.
”Annaa kiinnostaa jakaminen ja yhteisöllisyyden idea. Siihen aikaan niiden parissa haluttiin kokeilla. Ihmisiä muutti yhteen monista syistä, ei vain poliittisista. Isäni halusi kommuuniin, koska hän oli kiireinen ja ajatteli, että toiset pitävät huolta hänen lapsistaan, jotta hän voi tehdä enemmän töitä.”
Tämäkin ajatus on mukana elokuvassa, isähahmolle kelpaavana perusteluna, miksi kommuuni on sittenkin loistava ajatus.
”Eräs syy oli se, että tarvitsi laittaa ruokaa vain kerran viikossa. Kyllä kommuuniasumiseen on käytännön syitä. Ja jotkut olivat kyllästyneitä avioliittoihinsa.”
Se taas on äidin perimmäinen motivaatio, vaikka hän ei sitä ääneen sano, eikä ehkä aivan tiedostakaan. Kommuuni on pohjimmiltaan aviodraama ja avioerodraama.
Alkupuolella Kommuuni kuitenkin vaikuttaa usein hyvinkin hersyvältä komedialta.
Terävintä huumoria syntyy, kun ristiriidassa ovat se, mitä kommuunin asukkaat todella tekevät, ja kuinka he toisaalta puhuvat ideologiasta ja patriarkaalisuuden kahleiden murtamisesta.
”En usko että ihmiset ovat muuttuneet siinä mielessä, että heissä on kaksi puolta, se jonka he haluavat näyttää maailmalle, ja se jonka he haluavat salata. Minua taitaa kiinnostaa se jälkimmäinen.”
Kommuuneissa, joissa hän lapsena ja teini-iässä asui, aikuiset kävivät pitkiä ja yleviä keskusteluja ideologiasta. Niitä siivitti alkoholin käyttö.
”Mutta aina koitti maanantaiaamu ja arki”, Vinterberg toteaa.
”Minä haluan nähdä haavoittuvan ihmisen tuon poliittisesti tiedostavan ja julistavan julkisivun takana.”
Menneen ajan todellinen luonne muuttuu myöhemmin kuviksi ja nostalgiaksi. Niiden takana on totuus.
”Muistan kannabiksen käytön, estottoman alastomuuden, kaiken sen, ja Tobiaksen kanssa veimme asioita suodattimemme läpi.”
Monet asiat, jotka nyt ovat tuosta ajasta puhuttaessa kliseitä, ovat Vinterbergin mukaan sitä, koska ne olivat niin totta.
”Siksi jätimme niitä pois. Ehkä niitä olisi pitänyt jättää enemmän. Elokuvassa on vain yksi keskustelu anarkismista.”
Dyrholm palkittiin Annan roolista Berliinin elokuvajuhlilla parhaana naisnäyttelijänä. Vinterberg tunnetaan erinomaisena näyttelijäohjaajana. Aiemmin muun muassa Mads Mikkelsen ja Thomsen ovat saaneet palkintoja rooleistaan hänen elokuvissaan.
”Jotkut näyttelijät ovat hyviä improvisoimaan ja heillä on omat tarinat kerrottavanaan, toisilla taas ei ole. Jokaiselle näyttelijälle on löydettävä oma metodinsa. Haluan irrottaa heidät mukavuusalueeltaan ja sitten palauttaa heidät sinne”, ohjaaja kuvailee.
”Kun käsikirjoitan itse, laadin tekstiä jo tietylle mielessäni olevalle näyttelijälle, eli ikään kuin haastan häntä jo paperilla.”
”Ja valmistaudumme pitkään. Keskustelemme, harjoittelemme, improvisoimme, keskustelemme, kinastelemme ja kirjoitan uudelleen. Sitten taas kinastellaan. Kaikki tämä, jotta meillä on perusta valmiina, kun kuvaukset alkavat.”
Kun perusta on vahva ja näyttelijä luottaa siihen, hän uskaltaa paljastaa itsensä.
”Esimerkiksi tässä elokuvassa Trine todella uskaltaa. Hän on parhaiten viritetty instrumentti, jonka elokuvantekijä voi käyttöönsä saada. Mutta takana on keskusteluja, käsikirjoituksen muutoksia ja harjoittelua sekä vuosien ystävyys välillämme. On yhteinen usko ja yhteinen luottamus. Sen ansiosta hän uskaltaa olla valkokankaalla haavoittuvainen ja alasti, sanan monissa merkityksissä.”
Pohjoismainen katsoja vertaa Kommuunia mielessään väistämättä toiseen, jo vuonna 2000 valmistuneeseen elokuvaan. Myös ruotsalainen Lukas Moodysson vei keskiluokan 1970-luvun kommuuniin elokuvassaan Kimpassa.
”En ole katsonut Moodyssonin elokuvaa”, hän väittää.
Moodysson näki kommuunin ideologisena mahdollisuutena ja eräänlaisena kansankodin johtoajatusten kiteytymänä, vähintään hieman nostalgisesti. Tuon ajan Moodysson olikin romantikko.
Vinterbergin näkökulma ei ole katkera, mutta siinä on paljon kriittisyyttä ja vähän synkkyyttäkin. Asiat eivät aina järjesty, koska kommunikaatio on niin vaikeaa.
”Olen varma, että Moodyssonin elokuva on hyvä. Ihailen häntä kovasti. Mutta en ole katsonut sitä, koska ajattelin, että tulkitsen…”
Vastaus jää ensin kesken.
”Minusta on muutenkin vaikea tasapainottaa yksityistä ja julkista, joten hommasta tulisi tosi monimutkaista, jos katsoisin jonkun toisen elokuvan lähestymistapaa asiaan.”
Kommuuni, josta Vinterberg muutti 19-vuotiaana pois, hajosi pian sen jälkeen. Hän itse kuvailee sen romahtaneen sisäänpäin.
”Vuonna 1975 se oli sykkivä, kiehtova, eloisa, hyväntuulinen, lähes hullu. Ihmiset olivat vähän tuhmia ja iso talo tarjosi mahdollisuuden elää ikään kuin ykkösluokassa. Kaipaan sitä.”
Kymmenen vuoden kuluttua kommuuni oli muuttunut kolmen perheen yhteiskodiksi, josta kukaan ei halunnut muuttaa, koska kaikki rakastivat sen suurta pihaa ja puutarhaa.
”Ja siellä kävi palkattu siivooja. Se jätkä, joka vuonna 1975 oli sanonut, että maksetaan vuokraa suhteessa tuloihimme, sai nyt kaikista parasta palkkaa, ja häntä harmitti. Kun isäni meni muiden kanssa baariin vuonna 1985, ne jotka olivat lopettaneet alkoholinkäytön ja joivat kivennäisvettä, vaativat että kaikki maksavat juuri sen, minkä itse joivat. Laskun jakaminen solidaarisesti ei enää ollutkaan hyvä käytäntö.”
”Ihmiset muuttivat pois, he halusivat yksityisyyttä. Uusia tuli tilalle, mutta kaikki oli muuttunut. Lopulta isäni asui talossa jonkin itselleen tuntemattoman perheen kanssa. Hän ei tuntenut näitä alakerran asukkaita ollenkaan.”
Muutos on Vinterbergin mielestä hyvin surullinen. Toisaalta juuri se antoi sysäyksen näytelmän kirjoittamiseen ja elokuvan tekemiseen.
”Se aika on peruuttamattomasti mennyttä. Ne haaveet eivät koskaan palaa.”
”Yhteisöllisyys ja jakaminen eivät ole kadonneet, ne vain muuttavat muotoaan. Mutta tällainen kommuunieläminen ei ole enää seksikästä ja vetävää, se on museokamaa. Nyt kommuuniin muutetaan ehkä taloudellisista syistä. Jaetaan jääkaappi ja pakastin. Se viaton unelma on kuollut.”
Kommuuni elokuvateattereissa. Lue Kalle Kinnusen arvio elokuvasta täältä.