Kevyen koomista, mutta unelma vapaasta rakkaudesta vie tragediaan

Arvio: Kommuuni on kauttaaltaan erinomaisesti näytelty elokuva.

elokuvat
Teksti
Kalle Kinnunen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Kun nelikymppinen arkkitehti Erik (Ulrich Thomsen) perii ison arvotalon, hän harkitsee käytännön ihmisenä sen myymistä. Vaimo Anna (Trine Dyrholm) saa ajatuksen, johon mies taipuu. Kommuunin perustaminen on järkevää taloudellisesti ja ajankäytöllisesti, koska tyttärelle riittäisi seuraa. Sitä paitsi se on muotia.

Ohjaaja Thomas Vinterberg on Juhlista (1998) alkaen ollut parhaimmillaan käsitellessään yhteisöjen dynamiikkaa. Uusi elokuva sijoittuu 1970-luvun puoliväliin, jolloin hän itse oli ala-asteiässä ja asui perheineen akateemisessa kommuunissa. Kommuuni ei kerro radikaaleista, vaan keskiluokkaisen ihmisen riittämättömyyden tunteesta, kun on pakko omaksua aatteita ja olla tiedostava.

Kommuunin perustamista seurataan nostalgisessa ja kevyen koomisessa vireessä kuten ruotsalaisen Lukas Moodyssonin elokuvassa Kimpassa (2001). Unelma vapaasta rakkaudesta vie tarinaa kuitenkin tragediaan. Päähenkilöksi nouseva Anna, television uutisankkuri, joutuu vetämään kotonaankin roolia, kun Erik tuo taloon nuoren tyttöystävän.

Mikäli kommuuni oli miestään tylsänä pitävän Annan yritys piristää heidän elämäänsä, seuraukset eivät voisi olla ironisemmat.

Vinterbergin kuvaama ihmisjoukko herättää vilpitöntä sympatiaa, ja loppuun paistaa valoa sellaisesta vapaudesta, johon ei kuulu ideologisia käskyjä. Kauttaaltaan erinomaisesti näytelty elokuva toi Dyrholmille Berliinin elokuvajuhlilla parhaan naispääosan palkinnon.