”Elokuva välineenä tekee kuolemaa” – avaruusspektaakkelin ohjaaja avautuu Hollywood-läpimurron kynnyksellä

James Grayn ura on kuin kirottu, mutta nyt hänen elokuvansa pääosaa esittää Brad Pitt.
Elokuva 17.7.2019 20:40
Brad Pitt näyttelee Ad Astra -elokuvassa astronauttia, joka lähtee avaruuteen etsimään isäänsä.
Brad Pitt näyttelee Ad Astra -elokuvassa astronauttia, joka lähtee avaruuteen etsimään isäänsä. © 20th Century Fox

Syyskuun Hollywood-ensi-iltojen joukossa on spektaakkelimaisuudella markkinoitu avaruustarina. Viihteellisestä kehyksestä huolimatta se on lähempänä vakavamielistä art housea kuin Tähtien sotaa.

Ad Astra on lähitulevaisuuteen sijoittuva kertomus astronautista pelastustehtävässä. Roy McBride (Brad Pitt) etsii tähdistä iäkästä isäänsä (Tommy Lee Jones), joka katosi suureen tuntemattomaan 16 vuotta aiemmin. Tehtävä ei ole ainoastaan henkilökohtainen: tiedemiesisällä saattaisi olla ratkaisu uhkaan, joka voi tuhota ihmiskunnan.

Isällä saattoi olla myös syynsä jättää ihmiset ja perhe taakseen.

 

Ad Astra on James Grayn uran mittavin elokuva. Ohjaaja-käsikirjoittajan aiemman tuotannon perusteella siitä ei tule kevyt. Grayn elokuvat ovat mustasävyisiä tai ainakin melankolisia myös silloin, kun niissä on eeppisiä aineksia, kuten tosipohjaisessa 1920-luvun viidakkoseikkailijan Percy Fawcettin tarinassa The Lost City of Z.

Eikä Grayta voi yrittää syyttää elokuvansa kärkkäästä myymisestä.

”Tämä kuulostaa roskapuheelta, mutta genre-elokuvaa tehdessäni koetan ajatella sen genreä mahdollisimman vähän”, ohjaaja sanoo.

”En halua jäädä jumiin scifin tuttuihin piirteisiin, joten en ajattele scifiä. En katsonut 2001: Avaruusseikkailua enkä Blade Runneria tähän valmistautuessani. Rakastan niitä, mutta en halua toistaa niitä.”

Ad Astran trailerista on helppo vetää rinnastuksia Christopher Nolaniin ja Interstellariin. Elokuvista tuskin tulee samanhenkisiä. Nolan on poikkeusyksilöistä kiinnostunut viihdyttäjäinsinööri, Gray puolestaan eurooppalaishenkinen humanisti, jota vetävät puoleensa ihmisen sisäinen kamppailu ja riittämättömyys. Nolan tavoittelee ylevää, Grayn eksistentalismin johtopäätökset ovat olleet negativiisia.

45 miljoonan euron hintalappu kohdistaa Ad Astraan silti väistämättömiä kaupallisia odotuksia – taustalla on Disneyn markkinointikone. Jännite on vahva, sillä ohjaajan ura on kuin kirottu. Ad Astran ensi-ilta on myöhästynyt jo kaksi kertaa. Viime vuoden lopulla jopa vihjailtiin, ettei se ehkä tulisi koskaan elokuvateattereihin, kun Disney osti Fox-studiot ja sai samalla vaikeaksi markkinoitavaksi tiedetyn Ad Astran.

Brad Pittiä on kiittäminen siitä, että Ad Astra ylipäänsä toteutui. Kun tuotantoon päästiin, Gray kyllä houkutteli parhaita: esimerkiksi kuvaajana on alan ehkä halutuin nimi Hoyte van Hoytema, jonka edellisiä töitä ovat Dunkirk, 007-seikkailu Spectre – ja Interstellar.

Alun perin Pittin oli ollut määrä näytellä jo Grayn edellisen ohjauksen The Lost City of Z:n pääosa. Kun tuo hanke julkistettiin vuonna 2009, Grayn ura oli kovassa nosteessa.

Tuotanto siirtyi eteenpäin ja yhä eteenpäin. Pitt jättäytyi roolista, mutta pysyi tuottajana Plan B -yhtiönsä kautta. Vaikka elokuva lopulta vuonna 2016 valmistuttuaan ei menestynyt, Pitt oli edelleen kiinnostunut yhteistyöstä.

”Hän kysyi, mitä haluat tehdä seuraavaksi? Kuvailin Ad Astraa”, Gray kertoo.

”Hän sanoi haluavansa roolin. Joten hän sai, ja hän on loistava.”

”Mutta en tiedä, miten maailma ottaa elokuvan vastaan. Sellaista ei voi tietää.”

 

Ad Astran jälkitöiden lomassa joulukuussa 2018 Gray kävi reilun viikon reissussa Marrakechin elokuvajuhlien tuomariston puheenjohtajana. Haastattelua tehdään kaupungin medinassa huippuhotellin puutarhassa.

”Olen ollut todella väsynyt, sillä edellinenkin elokuvani oli fyysisesti todella vaikea. Sitä kuvattiin sekä Euroopassa että viidakossa ja ajattelin, että tästä tulee helpompi, ainakin fyysisesti. Ei tullut.”

”Mutta tämä on korkealaatuinen ongelma. Teen työtä josta pidän.”

Vaikka Gray on vasta 50-vuotias, hänellä on takanaan 25-vuotinen ura huippuohjaajana, jonka teokset saavat maailmanensi-iltansa aina A-luokan festivaaleilla. Esikoiselokuva Pikku Odessa valmistui 1994. Nuorta ohjaajaa nostettiin Tarantinon hengenheimolaiseksi, vaikka surullinen rikostarina oli sävyiltään kaukana irrottelusta.

Vastoinkäymiset alkoivat heti seuraavasta teoksesta. Tuottaja Harvey Weinstein leikkasi The Yardsin (2000) uuteen uskoon tavoitteena tehdä siitä yleisöystävällisempi. New Yorkin paikallisliikenteen korruptioskandaalista ammentava kummisetähenkinen rikosdraama floppasi.

Grayn klassinen tyyli alkoi erottua aikalaiselokuvista yhä selkeämmin. 1980-luvun alkuun sijoittuva gangsteritarina We Own the Night (2007) muistutti siitä Hollywoodin kultakaudesta, jolloin Martin Scorsese ja Francis Ford Coppola tekivät läpimurtojaan eurooppalaisen draaman hengessä ja rohkeudella. Myös Two Loversin (2008) sävyssä oli parasta 1970-lukulaisuutta, siloittelematonta ihmisläheisyyttä ja peittelemätöntä vieraantuneisuuden kuvausta.

 

Seuraavat kaksi elokuvaa ottivat taas köniin. The Immigrant kertoi Marion Cotillardin esittämän puolalaisnaisen koettelemuksista maahantulijana New Yorkissa 1920-luvulla. Jälleen yhtenä tuottajana oli erittäin vaikutusvaltainen Weinstein, joka halusi leikata elokuvan uusiksi. Gray ei suostunut.

”Weinstein taisteli hullun lailla. Nyt voin puhua Harveysta. Se on mahtavaa! Ihan kuin valtava paino nousisi hartioilta. Nyt kaikki tietävät, mistä puhuin 20 vuotta.”

Gray viittaa Weinsteinin seksuaalisen häirinnän paljastumiseen sekä oikeusjuttuihin, joita nyt käydään: tuottajaa on syytetty useista raiskauksistakin.

Aina on tiedetty, että Weinstein saattoi kohdella elokuvantekijöitä tylysti ja tahdittomasti. Gray muistelee, kuinka tuottaja haukkui The Immigrantin kelvottomaksi.

”Kysyin miksi. Hän sanoi, että lopussa päähenkilöiden pitäisi kävellä vuoren yli ja kertojanäänen todeta, että pääsimme Kaliforniaan ja kaikki on hyvin. Sanoin, että tuo on The Sound of Musicin loppu. Hän totesi, että vittu kun tämä sinun loppukuvasi elokuvaan on tyhmä.”

Elokuva odotti julkaisuaan kauan ja lopulta pudotettiin elokuvateatterilevityksestä useimmissa maissa. Taiteilijalle tilanne on tietenkin karmea: teos on ikään kuin pantu piiloon.

The Yardsista alkaen kunkin elokuvan keskeisessä roolissa nähtiin Joaquin Phoenix, josta tuli ohjaajan pari siinä missä Robert de Nirosta aikoinaan Scorsesen luottonäyttelijä. Muutenkin osissa nähtiin yleisöä vetäviä nimiä Mark Wahlbergistä Gwyneth Paltrowiin.

Tähdistä huolimatta ja englanninkielisen elokuvan piirissä aivan poikkeuksellisella tavalla Grayn teoksista alkoi kerta toisensa jälkeen tulla helmiä, jotka vain katosivat jonnekin. Vuonna 2019 Varietyn kriitikko Guy Lodge kirjoitti, että The Immigrant oli vuosikymmenen paras elokuva, jota britit eivät koskaan päässeet valkokankaalta näkemään. Ei sitä Suomessakaan levitetty.

Yksi syy Grayn vastoinkäymisille on se sama festivaalien ekosysteemi, josta hän on saanut nostettaan. Juuri Cannesissa The Immigrant sai ristiriitaisen vastaanoton. Tärkeimmän brittikriitikon Peter Bradshaw’n nuivuus johti Grayn silloiseen poikkeukselliseen avautumiseen, jota hän on taas valmis jatkamaan.

”Cannes on hyvin vaikea. Suurin osa ihmisistä, jotka menevät Cannesiin katsomaan elokuvia, ovat paskanjauhajia. He ovat siellä vääristä syistä. He eivät anna elokuvien vaikuttaa tunteisiinsa”, ohjaaja toteaa.

Taiteellisemman elokuvan tärkein tapahtuma Cannes on kuitenkin kohdellut Grayta hyvin verrattuna Oscar-palkinnot jakavaan AMPAS-organisaatioon.

Gray on todennäköisesti arvostetuin ja suurimpien tähtien kanssa työskennellyt ohjaaja, jonka elokuvilla ei ole yhtään Oscar-ehdokkuutta.

 

Kaikki Grayn elokuvat ovat kertomuksia perheistä. Jo se asemoi ne lähemmäs eurooppalaista, etenkin italialaista perinnettä kuin amerikkalaisen elokuvan valtavirtaa. Keskeisiä esikuvia ovat Luchino Visconti ja Francis Ford Coppola.

Pikku Odessa ja We Own the Night käsittelevät isän ja veljesten suhdetta. The Yardsissa kahden suvun tavoitteet törmäävät shakespearelaisen traagisin seurauksin – ainakin ohjaajan versiossa. Immigrantin keskiössä ovat siskokset.

The Lost City of Z kertoo tositapahtumiin pohjautuen seikkailijaupseeri Percy Fawcettin kohtaloon (Charlie Hunnam). Fawcett etsi Amazonasin sademetsistä satumaista aarrekaupunkia ja lopulta katosi tietymättömiin vuonna 1925.

Hollywood-studioiden suurista elokuvista sanotaan nykyään, että ne ovat director-proof. Sillä tarkoitetaan eräänlaista taiteen kuolemaa. Tuotannot rakennetaan niin, ettei ohjaaja voi tyriä niiden kaupallisuutta liialla henkilökohtaisuudella.

Gray taas on oman tiensä kulkija, joka ei suolla myyntipuheita vaan ärsyyntyy jo kysymyksestä, onko Ad Astra scifiä vai perhedraama.

”Kumpaakin. Miksi se pitäisi lokeroida?”

Pyyntö vertailla elokuvia ja määritellä niitä itse risoo ohjaajaa. Hän kääntää asian kuitenkin laajemmaksi.

”Ohjaajat ja elokuvakriitikot ovat huonoimpia ihmisiä arvottamaan elokuvia. Ohjaajat ajattelevat aina, että kyllä minä osaisin tuon tehdä. Kriitikot sanovat, että osa tästä leffasta on kuin vuoden 1947 versio siitä ja siitä ja tuo osa…”

Gray pudistelee päätään.

”Tekee mieli sanoa, että vittu katsokaa se elokuva ja ottakaa se vastaan, älkääkä verratko sitä toisiin elokuviin tai lokeroiko sitä. Vastaus on siis kyllä, scifiä, kyllä, draamaa, eikä silti ehkä kumpaakaan.”

 

Gray ei peittele omia pettymyksiään ja törmäyksiään. Hänen mukaansa elokuvafestivaaleilla innostutaan elokuvista, jotka ottavat pintatason riskejä. Hän painottaa, että ongelma ei ole festivaalien organisaatioissa vaan kansainvälisestä kriitikkoyhteisössä.

”Se elää vuotta 1968.”

”Ihmiset sekoittavat muodon ja sisällön. Jos tarina etenee selkeästi, sitä pidetään konservatiivisuutena. Minusta se ei ratkaise, onko elokuva moderni tai ei. Kaikki elokuvat, joiden rakenne on säröllä, eivät ole moderneja. Elokuvaa pitää katsoa tarkemmin, ennen kuin sen voi julistaa konservatiiviseksi.”

Esimerkkinä suhteettoman ihastellusta ilmaisutavasta Gray mainitsee käsivarakameran – sitä pidetään jonkinlaisena rehellisyyden merkkinä.

The Immigrant oli ihan muuta: Hollywoodissa työskennelleen Darius Khondjin kuvaama, klassinen tarina. Gray sanoo sen eronneen liikaa laatuelokuvan status quo’sta. Hänet leimattiin vanhanaikaiseksi, vaikka ympäröivät elokuvat ja niiden ihailijat olivat aivan yhtä jumissa omissa mieltymyksissään.

”En minä voi sanoa, että The Immigrant on hyvä. Mutta yritin tehdä Puccinia kentällä, jossa muut yrittivät elää vuotta 1968.”

Grayn mukaan hän itse ei ole kuvitellut osaavansa mullistaa mitään sen jälkeen, kun nuorena ohjaajana näki elokuvan Derek Jarman’s Blue.

Siinä on vain sininen valkokangas ja kuolemansairaan Jarmanin sekä hänen ystäviensä kertojanääniä.

”Tiesin, ettei elokuvassa voi muodon puitteissa enää paljoa enempää kokeilla. Elokuvalla on elokuvan muoto, ja Jarman rikkoi muotin.”

Taiteilijat kamppailevat hybriksen ja vilpittömyyden vällillä. Mikäli asettaa tavoitteekseen välineen keksimisen uudelleen, ei ainakaan voi onnistua, Gray painottaa.

”Jos yrität uudistaa jotain, olet jo asettanut itsesi materiaalin eteen.”

”Toisin sanoen elokuvassa 2001: Avaruusseikkailu on jotain merkillisen henkilökohtaista. Ehkä Kubrick tosiaan ajatteli keksivänsä elokuvan välineenä uudelleen. Ehkä. Parasta elokuvassa on kuitenkin HAL 9000-tietokoneen kuolema. Se on klassinen tarina. Kaikkitietävä surmataan, kuten Kyklooppi Odysseuksessa. Tunnet sääliä tietokonetta kohtaan, kuten sokaistua Kyklooppia kohtaan.”

”Läntisen sivistyksen piirissä jo kreikkalaiset siis oivalsivat sen: mikäli olet kyllin ylimielinen ajattelemaan, että keksit pyörän uudelleen, et ainakaan kykene siihen.”

 

Gray on klassinen elokuvahullu. Suosikkiteostensa listoille hän on valinnut ennen vuotta 1980 valmistuneita elokuvia: John Fordia, Akira Kurosawaa, Yasujiro Ozua, tietysti Coppolaa ja Viscontia.

Onko elokuvataide enää yhtä arvokasta kuin ennen?

”Ei.”

Gray antaa esimerkkinä tunnistettavan repliikin: teen sinulle tarjouksen, josta et voi kieltäytyä.

”Se on elokuvasta vuodelta 1972. Osaatko siteerata yhtäkään repliikin Avatarista?”

Suuret elokuvat, kuten kaikkien aikojen suurimmat lipputulot kerännyt Avatar ovat ilmiöitä, mutta ne eivät rakenna uutta, ohjaaja täsmentää. Hän kuvailee Hollywoodin muutosta: jo 1940-luvulla suuret studiot tekivät kukin 15 elokuvaa vuodessa, joista muutamat olivat laatudraamoja. 1970-luvulla laatuelokuvia tehtiin nimenomaan Hollywoodin järjestelmässä vielä enemmän.

”Eli 60 ensimmäisen vuoden ajan Hollywood yritti ylläpitää laajaa kiinnostusta elokuviin, erilaisiin elokuviin. Tähtien sodan jälkeen jotain tapahtui – kapitalismi – ja haluttiin tehdä enää vain elokuvia, jotka tuottavat valtavasti rahaa.”

Nyt studiot tekevät lähes yksinomaan spektaakkelielokuvia.

”Elokuva välineenä tekee kuolemaa.”

Elokuvat eivät ole enää puheenaiheita. Niiden menestys on uutisarvoista, niiden sisältö ei puhuttele kuin faneja.

Hollywoodissa klassisen elokuvan tekemisestä on tullut joka tapauksessa mahdottomuus, Gray toteaa.

”Minulla on paljon ohjaajaystäviä ja tunnen, että tässä asiassa olen aivan yksin. Ehkä parilla on samanlainen maku. Paul Thomas Anderson on ystäväni, ja hän yrittää vähän samantyyppistä.”

Kannanotto on mielenkiintoinen siinäkin valossa, että Ad Astra on ohjaajan ensimmäinen Hollywoodille isolla rahalla tekemä elokuva – kaksi kertaa niin kallis kuin The Lost City of Z, joka teki aika lailla tappiota.

Aki Kaurismäen ja Christopher Nolanin tapaan Gray on niitä ohjaajia, jotka vannovat filmille kuvaamisen nimeen. Hiertääkö traditionalistia, että esimerkiksi Martin Scorsese ja David Fincher tekevät elokuvia Netflixille?

Ketään ei voi syyttää, ohjaaja sanoo.

Scorsesekin sai Netflixiltä uransa suurimman budjetin elokuvaan The Irishman, joka on teknologinen uhkayritys: ennakkotietojen mukaan huippunäyttelijöitä nuorennetaan digitaalisesti melkein jokaisessa kohtauksessa. Se maksaa.

Aina on kyse myös rahasta.

”Elokuvantekijä on systeemin vanki. Scorsese sai rahaa tehdä kokeilunsa ja toivon sille siunausta.”

”Jos Netflix antaisi minulle rahoituksen omaehtoiseen elokuvaani, en empisi sekuntiakaan.”