DocPoint kysyy: Miksei haastattelija saisi näkyä filmillä?

Kulttuuri 19.1.2009 13:50

DocPoint-festivaalien vieraan Nick Broomfieldin dokumenteissa tekijä ei ole näkymätön.nick broomfield

Nick Broomfield on maailman tunnetuimpia dokumenttielokuvien tekijöitä. Ja yksi kiistellyimmistä. Monet eivät voi sietää hänen tapaansa astua itse kameran eteen.

Broomfieldiä matkimalla on päästy pitkälle. Myös Michael Moore käyttää epäonnistuneita haastatteluyrityksiä ja kansanomaista habitustaan dramaturgisina välineinä. Moore on velkaa Broomfieldille, joka pisti itsensä samalla tavalla likoon jo 1980-luvulla.

”Elokuvissani pyrin spontaaniuteen, tavoittamaan totuuden hetkiä. Pidän dokumenteista, joissa tarkkaillaan eikä yritetä todistaa jotain ennalta päätettyä teesiä. Parhaassa journalismissa mennään tapahtumien mukana”, Broomfield kertoo puhelimessa Lontoosta.

”Haastattelija on aina vuorovaikutuksessa haastateltavaan, joten miksei haastattelija saisi näkyä filmillä?”

Pisimmälle elokuva-aiheeseensa Broomfield upposi seuratessaan sarjamurhaaja Aileen Wuornoksen farssimaista oikeudenkäyntiä. 11 vuotta myöhemmin, hieman ennen kuolemaantuomion toimeenpanoa ohjaaja joutui itse todistamaan Wuornosin uudessa oikeudenkäynnissä. Hänen dokumenttiaan Miten murhaaja myydään (1992) näytettiin oikeudessakin. Se ei auttanut. Wuornos teloitettiin, huolimatta mielisairaudestaan, jonka Broomfieldin Life and Death of a Serial Killer (2003) kiistatta osoittaa.

Cobainista
Thatcheriin

Ensi kertaa Broomfield astui kameran eteen tehdessään dokumenttia Driving Me Crazy eli Tulen hulluksi -musikaalin valmistelusta. Se on dokumentti dokumentin tekemisen vaikeudesta ja sisältää sekä pieleen menneitä otoksia että tapaamisen, jossa tuottaja katsoo Broomfieldin kuvaamaa materiaalia ja ilmoittaa sen olevan täysin käyttökelvotonta.

Tällainen sarkasmi on Broomfieldin keskeinen ase. ”Kun tilanne oli täysin hallinnastani, keksin että tarinan voisi kertoa omasta näkökulmastani. Se huvitti minua – ja onneksi myös katsojia. Kehitin tyyliä seuraavissa elokuvissani.”

Ne seuraavat esimerkiksi Broomfieldiä tutkimassa Kurt Cobainin kuolemaa (Kurt & Courtney, 1998) sekä kuvausryhmän vastoinkäymisiä, kun he yrittävät päästä haastattelemaan Margaret Thatcheria (Tracking Down Maggie, 1994).

Loikka
fiktioon

Tehtyään 25 dokumenttia Broomfield yllätti siirtymällä näytelmäelokuvaohjaajaksi. Ghosts (2006) on dokudraama laittomasta maahanmuutosta. Battle for Haditha (2008) kertoo tienvarsipommi-iskun seurauksista Hadithan kaupungissa Irakissa.

”En voinut tehdä näistä aiheista dokumentteja, ja halusin kokeilla uutta. Vaikka tapahtumat on dramatisoitu jälkikäteen, en usko totuudellisuuden kärsineen.”

Miksi Broomfield loikkasi fiktioon, vaikka Michael Mooren menestyksen jälkeen on väitetty, että dokumentit ovat suositumpia kuin koskaan?

”Oliko vuonna 2008 kansainvälisiä menestysdokumentteja? Ei. Elokuvateatterimenestykset ovat poikkeustapauksia. Isompi asia on, että televisiossa on vähemmän yhteiskunnallisia aiheita kuin koskaan, ja dokumentit ovat perinteisesti saaneet rahoituksensa televisiosta.”

Broomfieldin mukaan tämä koskee myös hänen keskeisiä tilaajiaan, BBC:tä ja Channel Fouria.

”Viihde hallitsee ohjelmistoa yhä enemmän. Tosi-tv muutti kaiken.”

Teksti
Kalle Kinnunen

Nick Broomfield -retrospektiivi DocPoint-dokumenttielokuvafestivaaleilla Helsingissä 20.-25.1.

Lisää aiheesta
Seuraa myös Kalle Kinnusen blogia Kuvien takaa.