Åke Lindman

Mies, joka ei ikinä luovuta, joutui luovuttamaan – filmatessaan elokuvaa siitä, miten ei luovuteta.

Pöly ei ollut mitä tahansa pölyä. Tätä kiusallista puuteria jauhautui ilmaan, kun panssarivaunut kolkkasivat ristiin rastiin Parolan metsäautoteitä ja kesän 2006 kuivattamaa mäntykangasta. Historiallisten Sotkien ja Sturmien telaketjut kuopivat maastosta humusta ja sorateiltä hiekkaa ja sotkivat ne harvinaisen pirulliseksi jauhoksi.

Kun auto ajoi ohi, pöly jäi tien päälle kymmeneksi minuutiksi. Kun kaksisataa miestä sota-ajan asepuvuissa marssi ohi, saattoi vain toivoa, etteivät he noin laahaisi jalkojaan.

Kolmen viikon ajan Tali-Ihantala 1944 -elokuvan kuvausryhmä yski ruskeaa limaa, pesi hiekkaa korvistaan ja ajoi perjantaisin koteihinsa autoilla, joiden pellit pöly oli kuorruttanut. Moni oli huolissaan. Vaikutti siltä, että yksi joukosta halusi kaatua Ilveskalliolle saappaat jalassa.

Ohjaaja Åke Lindman, 78, tavattiin toisinaan kuvauspaikalta käsikirjoitusta kertaamasta jo aamuseitsemältä, ja hänen päivänsä venyivät monesti 12-tuntisiksi. Avustajat ihailivat veteraanifilmaajan karismaa, rutiinia ja ammattitaitoa, mutta monta kertaa kuvaukset olivat keskeytyneet tämän yskänpuuskiin. Raastaviin puuskiin, joista ei meinannut tulla loppua.

Sunnuntai-iltana 18. kesäkuuta Lindman oli nostamassa kotipihallaan Espoossa matkalaukkua autoon, kun heikotus tuli. Kaksi päivää sairaalassa riitti diagnoosiin: keuhkoahtauma, jota pöly oli pahentanut.

Jo keskiviikkona Lindman ohjasi taas Parolassa, mutta elokuvan tuottaja oli jo liian huolissaan aikataulusta ja 3,2 miljoonan euron budjetista. Ja ohjaajan terveydestä.

28.6.1944 oli Tali-Ihantalassa ratkaisun päivä, Pohjoismaiden historian suurimman taistelun verisin päivä. Puna-armeijan suurhyökkäys mursi puolustuksen, mutta työnnettiin takaisin. Suomi ei luovuttanut.

Päivälleen 62 vuotta myöhemmin Åke Lindman päätti luovuttaa kenttäohjauksen toiselle. Suuri taistelu sekin oli, sellaisen miehen sisuksissa, joka on puoli vuosisataa edustanut suomalaisille lujuutta ja periksiantamattomuutta.

Jylhäpiirteinen mies vilkaisee viekkaasti ja työntää invatunnuksen tuulilasin alle. Sillä saa pysäköidä tähänkin kohtaan.

Lindman on noutanut toimittajan farmari-Toyotallaan ja suunnistanut varmoin ottein halki ruuhkaisen Helsingin, jossa hän on ajanut 15-vuotiaasta asti. Sota-aikaan pojillekin annettiin ajokortit, että saatiin kuorma-autokuskeja kaupunkiin.

Hän on pyydellyt anteeksi, että tapaaminen piti sopia Eläintarhan huoltoasemalle, katujen nimiä kun hän ei tunne lainkaan, vaikka kadut tunteekin. Kironnut turvavyön hälytyspiippausta. Varmistanut Oopperatalon kohdalla, minne oltiinkaan menossa – niin, Kaivopuiston rantaan. Osoittanut Merikadun varresta teatteriohjaaja Viveca Bandlerin talon – siellä oli aikoinaan aina kovat juhlat ensi-iltojen jälkeen.

Ennen rantakahvilaa on pysähdyttävä pariin otteeseen hengähtämään. Mutta ryhti on suora ja kävelykeppi kätevä, sen voi kiilata tyylikkäästi pitämään ovea auki.

Sitten hän tarinoineen täyttää kahvilasalin niin kuin harvat ihmiset, näyttelijätkään, pystyvät.

”Jalkapallossa mulla oli aika paha maine, tappelin ja paljon ulosajettu mies. Suurin osa pelkäs mua. Onneks mä en paininut, mä olisin ollut hirvee. Jos kerran lähet kilpailuun niin se on voitettava, sellainen luonne oli. Mä olin keskustuki, aika sellainen uhrautuva ja taisteleva, mähän en antanut ikinä periksi.

Mähän olen aika vahvasti rakennettu sälli. Mut en ollut nopeimpia pelaajia ollenkaan, mul on hirvee luusto kuulemma. Mä ajoin päälle. Ja muka myöhästyin, välillä myöhästyinkin, hitauteni takia, mut usein mä kostin jotain, kun ne oli rikkonut mun poikia, kun ne oli semmoisia heiveröitä mun IFK:n seurakaverit niin mä puolustin niitä aina sitten.

Ei siihen aikaan saanut vaihtaa pelaajaa vaikka meni pää poikki. Ja silti pelattiin kovaa. Kyl mäkin sain tällejä, mutta munhan ei sopinut näyttää, kun mä olin niin kovan maineessa. Perkele, mä nousin pystyyn vaan.

En mä usko et jäi vammoja, jos ei nyt sitten nää jalat. Osittain, lääkärit sanoo, tää sokeritauti ja se että mä oon niin jalkoja loukannu monta kertaa. Olihan välillä jalat niin turvoksissa ettei voinu pelata, ei meinannu kenkää saada jalkaan. Et voi hyvin olla. Mut en mä koskaan pelännyt. Musta tykättiin kun mä olin sellainen taistelija. Mä heittäydyin aina, liukutaklasin. Ja siinä mä usein just loukkasin kun mä liu’uin perseelläni niiden jalkoihin. Vaikka vähän linkkasin niin lähdin käveleen. Olis pitäny seistä vaan mut kyl mä pelasin loppuun.”

Miss Suomi 1958 oli käynyt Helsingissä vain kerran aiemmin, joten saatuaan kiinnityksen Suomen Filmiteollisuuteen 19-vuotias tyttönen tarvitsi apua aivan kaikessa. Jalkapallon jättänyt karski filmitähti Åke Lindman paahtui jo julkisuuden kirkkaimmissa valokeiloissa ja viittasi ensin kintaalla tälle taas yhdelle missukalle.

”Åke nauraa aina sitä, että hänestä tuli mun autonkuljettaja”, Pirkko Mannola kertoo.

”Hän oli hyvin avulias, se lähti siitä, että jossain vaiheessa pyysin. Tukeuduin Åken turvallisuuteen ja auttamishaluun, hän opasti minua pääkaupunkiin ja filmimaailmaan. Sitä kiintyi ihmiseen, joka oli siinä käytettävissä. Isähahmo hän oli tavallaan myös, hänhän oli jo kokenut.”

Mannola on menossa konserttiin. Hän on juuri soittanut kotiin ja muistuttanut proosallisesti, että jääkaapissa on pinaattikeittoa. Ja saanut aviomieheltä joojoo-vastauksen sillä nuotilla, jolla viestitetään, ettei juuri nyt haluta tulla holhotuksi.

38 avioliittovuoden ajan molemmat ovat tehneet uraansa, Mannola näyttelijänä ja viihdetaiteilijana, eikä kumpikaan ole uhrautunut toisen puolesta. Kumpikaan ei ole halunnutkaan, että toinen uhrautuu.

”Tiedän aviopareja, jotka tekevät kaiken yhdessä. Ei me olla koskaan Åken kanssa oltu sellaisia. Ei me olla esimerkiksi totuttu siihen, että molemmat on kotona aamusta iltaan.”

”Nyt mä katon matseja teeveestä ­kyllä. Nyt kun on kanavia mullakin seiskytseittemän ympäri maailmaa niin matseja on kuule joka päivä. Mut vaimo motkottaa. Sitä Pirkko ei kestä ollenkaan kun ne huutaa niin helvetisti välillä nää selostajat. Niin mä otan aina äänen pois. Mähän tiedän ja ymmärrän just mitä tapahtuu.

Hän taas tykkää iskelmistä ja musiikista ja tottakai mäkin musiikista mutta en mä iskelmistä. Olen ikävä kyllä jotenkin epämusikaalinen, teatterikoulussa se ilmeni. Kun mun piti olla opereteissa mukana niin mä sanoin että mä en osaa laulaa, enkä tanssia, mä pelasin vaan jalkapalloa, mutta sitten pakotettiin. Valssiahan ne usein oli nää operetit nää vanhanaikaiset. Kyl mä nyt jotenkuten sit opin kun nää naiskaverit, vastanäyttelijät, aina opetti mut siellä väliajalla. Sitten mä pikkuhiljaa pääsin näistä ja siirryin filmiin kokonaan.

Eihän tällaisia määriä kukaan muu oo lähelläkään, mut en mä ajattele sillä lailla. Se on kuin jokainen joka menee töihin joka saatanan päivä 30–40 vuotta niin se oli mullekin… Vaik en ollut kaunis poika, mulla oli töitä koko ajan niin maan helvetisti, niin paljon kuin kerkes vaan, mä tein viis kuus filmii vuodessa. Ja se oli paljon. Se oli koko mun elämä. Et mä saan tätä tehdä.

Enhän mä nyt enää, mähän täytän kohta herrajumala kaheksankyt vuotta, eihän kukaan helvetti töitä tee enää, tai ainakaan ei juuri mua enää nyt pyydetäkään.”

Ei hän kerro, jos voi huonosti”, Mannola sanoo. ”Se on tavallaan kunnioitettava piirre, mutta tavallaan se on myös epäluottamuslause ympäristöä kohtaan. Ei niin vahva saa olla, ettet jaa sitä, ettet heittäydy koskaan heikoksi.”

”Olen yrittänyt rinnalla olla vahva ja työtätekeväinen. Ei hän mielellään kuuntele toisenkaan valitusta. Niinkuin sellainen heikkous kuin hermostuminen ennen esitystä… hän sanoo, että sinähän vain pilaat sillä kaiken. Minä sanon, että se nyt vaan on piirre, joka minussa on… Ja hän sanoo, että joo joo, mutta taistele sitä vastaan, kyllä ihminen voi itsensä kasvattaa ja kouluttaa. No tottahan se on… mutta meillä vain on erilainen hermosto ja erilainen tapa lähestyä työtä.”

Kaksi vuotta sitten Lindman sai sydäninfarktin, ja kotiväki pahastui kun se ilmoitettiin maailmalle iltapäivälehtien lööpeissä. Hän joutui luopumaan Viimeiset kiusaukset -oopperan ohjauksesta Tampereella. Mutta elokuvaohjausta hän ei ole koskaan ennen jättänyt kesken.

”Aika hiljainen poika on ollut.”

”No voit arvata. Jos sulta nyt otetaan pois toi ammatti et sä et saa enää tehdä sitä. Kyllähän mä nyt sen ymmärsin. Mun oli pakko mennä sairaalaan vaan, ainoo pelastus, et sais jotain apua ja sit vois jatkaa. Mut ei se mitään. Aina on paras se mikä tapahtuu. Usein näin on. Koska toista kokonaisuutta ei ole.

Se oli tietysti masentavaa, olihan se sitä. Ihminen voi tehdä yli sata elokuvaa, kuuskytä roolia ja yli neljäkytä ohjausta, niin kyl se aika masentavaa on.

Vähän vaikeeta oli, enhän mä sitä kiellä. Mutta pakkohan mun oli sitten, kyllähän mä itekkin tajusin sen. Mutta mä sanoin, että jos mä viikon vielä vaan voisin olla poissa. Sittenhän mä voisin jatkaa. Ja niinhän mä olisin voinutkin, ilman muuta. Mutta tää Affe Hemming nyt vähän pelästy, meidän tuottaja, täysin ymmärrettävää kyllä.”

Sotka-panssarivaunu jyrisee päälle. Genelecit täristävät leikkaamohuonetta Kolmannella linjalla Helsingin Kalliossa. Siinä sitä männikköä myllätään isänmaan kesäpäivässä. Pöly nousoo.

Kun Tali-Ihantalan ensi-ilta koittaa 7. joulukuuta 2007, ohjauskrediiteissä mainitaan kaksi miestä. Ohjaaja-leikkaaja Sakari Kirjavainen on leikannut taas lisää, ja Lindman on saapunut katsomaan tulosta.

Tarkkaillaan kohtausten rytmiä. Päätetään kattaa muuan mökki huovan sijasta päreillä ja lennättää suvitaivaalle osuman saava Focke Wulf – digitaalitekniikan ihmeitä – ja leikataan vihollinen pakenemaan vikkelämmin tankkinsa päältä.

Kirjavainen, 46, on ohjannut kymmeniä lyhytelokuvia ja esikoispitkän Ken tulta pyytää (2001). Hän leikkasi Lindmanin edellisen elokuvan Etulinjan edessä (2004). Ja aivan Lindman-henkisenä ”tarkka kakara” on tätäkin työtä jatkanut, Lindman kehuu. Vaikka toinen puhuu ryssistä, toinen venäläisistä.

Tässä ei mullisteta elokuvakerrontaa eikä ujuteta tykinjyskeen lomaan hetekan narinaa, tässä kerrotaan ratkaisevasta torjuntataistelusta niin totuudenmukaisesti kuin mahdollista. Näytetään taistelun koko koneisto kenraalista sotamieheen, tykistöstä ilmavoimiin. Jokaisella Tali-Ihantalan roolihahmolla on esikuva todellisuudessa, jokaisella on todellisen ihmisen nimi.

Kesken istunnon Lindman muistaa, että juuri edellispäivänä on kuollut elokuvaaja Olavi Tuomi, joka kuvasi häntä jo Valkoisessa peurassa 1952. Tuomikin oli Valkan kundi, Vallilasta.

”Mä en sotaan itte kerennyt, mä olin liian nuori, mä olin kolmetoista kun sota sytty, kuustoista kun se loppu. Just silloin alettiin miettiä kavereiden kanssa, että joko me päästään. Sit tuli jo rauha, lopullinen rauha. Parempi on, etten mä koskaan päässyt enkä joutunut, enhän mä ehkä eläis, en mä olis tehnyt näitä filmejä, mä oisin kuollut, sen verran kahelipäinen varmaan.

Mulla olisi pari filmiä, jotka mä haluaisin tehdä ja jotka varmaan pystyisin. En mä usko että tää tauti joka mulle nyt tuli estäisi… jos minulta kysyttäisiin.

Mul on kaksi tarinaa, helvetin erilaista ihan, kaukopartiomiehistä. Mä mieluummin haluaisin, et ne ei ole kuvituksia, vaan ne on sellaisia mitä ne teki ja missä ne oli. Mitkä oli ne paikat, mitä me tehtiin, mikä teidän määräys oli. Mitä oli komennettu, että hävittäkää se, räjäyttäkää se. Ne kantoi niitä paukkuja mukanaan ja välillä piilotti niitä sitten et kun mennään himaan niin sitten vasta räjäytetään, muutenhan meitä ajetaan takaa niin helvetisti. Mut niitä oli tällasiakin, et heti piti täräyttää, joka tiesi sen et jumalauta nää ryssät pani satoja äijiä, tuhansia äijiä perään!

Sun pitäis lukee yks tollainen, mä lainaan yhen kirjan. Lue ja kuvittele, voisit sä tehdä mitä nää teki. No ei tietysti nainen voi kuvitella miehen maailmaa mut kuitenkin, täytyyhän naisenkin tajuta jumalaut mitä ne teki ne kaverit. Kyl mä ihailen jokaista suomalaista sotilasta kaikin puolin, mut kyl mä nää erikseen. Koko ajan on se elämä niinkun pienen… i ändan av ett snöre. Ja mitä pahaa ne kaikkee, ihan hirveitähän ne teki mut meidän parasta ne ajatteli.

Se on kyl vaikee filmi tehä, saatanan vaikee. Yks on joku tehnyt, ei se kyllä niin huono oo ollenkaan. Mä menin heti kattoon, että saatana se kerkis ennen mua… höhhöö… se oli just se, Rukajärven tie.”

Lyhyt yskänpuuska yllättää taas, vaikka Lindman ei ole tupakoinut kuuteen vuoteen.

Pidettiin Viimeisten kiusausten viimeisiä harjoituksia, tällä kertaa Nilsiän Aholansaaressa. Iso oopperakuoro lauloi ja täysi orkesteri soitti. Ohjaaja Lindman istui yksin isossa katsomossa ja sai yskänkohtauksen, joka vaiensi kuoron ja hiljensi orkesterin. Siinä paikassa hän lopetti käryttämisen, ei keuhkojensa vaan ylpeytensä takia.

Mutta missä hän oli aloittanut?

Kuvattiin Tuntematonta sotilasta 1955. Edvin Laine jakoi roolit, näki Lindmanissa kovan alikersantti Lehdon, ostatti hänelle viisi pakettia norttia ja sanoi, että opettelepa polttamaan. Se Lehto oli sellainen, että se poltti.

”Ai mulla jäi kesken se yks… pelataan maaottelua stadionilla, enkä mä muista, ketä vastaan me pelataan, joku ulkomaalainen se oli. Ja sitten me juostaan sen pallon perässä se naapuri ja minä ihan perkeleesti.

Ja kuinkas se sitten, juostiin yhteen siinä ja hän lens ja minä lensin, mut se oli kuule pystyssä siinä ja menossa pallon luo ja peli jatkuu – niin mitä mä teen?

Mä olin niin väsynyt, mä en jaksanut ylös, mä konttasin. Mä lähdin neljin jaloin perään. Yleisö antoi mulle aplodeja, jumalauta mulle hurrattiin. Mut perään menin. Semmoinen mä olin. Perkele, mä en antanu periksi. Mä en jaksanu noustakaan, mut perään lähdin. Ja mä menin monta metriä näin.

Sit muuttu tilanne, et sillä ei ollu väliä mitä mä tein.”

Teksti Susan Heikkinen
(SK 3/2007)

Kuka?

Åke Leonard Lindman (vuoteen 1948 Järvinen)

Ikä: 79
Syntymäpaikka: Helsinki
Kotipaikka: Espoo
Koulutus: näyttelijä, Svenska Teaterns Elevskol 1944–47
Työ: elokuvaohjaaja, eläkkeellä
Jalkapalloura: 32 maaottelua, mm. Helsingin olympialaisissa 1952
Rooleja mm. Valkoinen peura, metsänhoitaja (1952); Tuntematon sotilas, alikersantti Lehto (1955); 1918 – mies ja hänen omatuntonsa, pastori Bro (1957)
Tv-ohjauksia mm. Myrskyluo­don Maija (1977), Elämänmeno (1978), Harjunpää-sarjat (1983–85)
Elokuvaohjauksia mm. Lapin kullan kimallus (1999), Etulinjan edessä (2004)
Perhe: vaimo Pirkko Mannola, 67, tytär Heidi, 28. Aiemmasta liitosta poika Tom, 53.