Vuonna 1971: Kun Leijonat voitti Neuvostoliiton Punakoneen

Kotimaa 29.12.2011 12:12

Kekkosen Suomessa ajateltiin, että Neuvostoliitto on kaikessa vahvempi. Yksi jääkiekko-ottelu muutti kaiken.

Matti Murto Miettii, miten Aleksandr Maitsevilta saisi otettua kiekon pois. Tuomarin takana tilannetta seuraa laitahyökkääjä Harri Linnonmaa. Kuva Itar Tass / Lehtikuva.

Joulukuu oli sinä vuonna, 1971, tavallista lämpimämpi. Helsingissä oli vielä kuun puolivälissä plusasteita ja sumuisen kosteaa. Urheilukenttien kiekkokaukalot odottivat jäädyttämistä, ja pojat pelasivat pihoilla tossulätkää.

Politiikassakaan ei tarvinnut pelätä enää yöpakkasia. Tehtaankadulla Neuvostoliiton suurlähetystössä valmistauduttiin kovalla kiireellä kaupallisen edustuston uudisrakennuksen vihkiäisiin. Paikalle oli tulossa ajan tavan mukaan koko Suomen poliittinen kerma presidentti Urho Kekkosesta ja pääministeri Teuvo Aurasta lähtien.

Ulkoministeri Olavi J. Mattila oli saanut kunniatehtävän. Hänen piti paljastaa edustustolle luovutettu arvolahja, Laila Pullisen veistos Kohtaavat maailmat.

Vanhana diplomaattina Mattila löysi helposti tilaisuuteen sopivat sanat. Veistos ”symbolisoi Suomen ja Neuvostoliiton taloudellisia ja muitakin suhteita”, jotka olivat Mattilan mukaan ”erittäin lupaavassa kehitysvaiheessa”. Juhlapuheissa ei muunlaisia vaiheita yleensä ollutkaan.

Kulttuuritalolla Skp:n puheenjohtaja Aarne Saarinen luki tarkasti Moskovaan lähtevää sähkettä. Neuvostoliittolaisen veljespuolueen pääsihteeri Leonid Brežnev oli täyttämässä 65, ja suomalaiset kommunistit olivat miettineet päänsä puhki, millaisia terveisiä korkealle toverille voisi lähettää.

Lopputulos oli kuin suoraan jonkin komitean päätöslauselmasta, mutta kaikkien tiedossa oli, että juuri sellaista kieltä Brežnev ymmärsi parhaiten.

Saarinen vilkaisi vielä kerran tekstiä ja nyökkäsi mielessään hyväksyvästi. Jokainen sana tuntui olevan paikallaan ja tyyli juuri oikea. ”Nkp:n johdonmukaisella ja periaatteellisella toiminnalla kansainvälisen jännityksen lieventämisen ja maailmanrauhan turvaamisen puolesta on ratkaiseva merkitys imperialismin hyökkäyspolitiikkaa vastaan käytävässä yleismaailmallisessa taistelussa.”

Tuohon ei Taisto Sinisalolla ja muilla vähemmistöläisilläkään voinut olla mitään lisättävää.

Samaan aikaan Neuvostoliitossa vietettiin toisiakin tasavuosijuhlia. Kolmetuhatta kilometriä Moskovasta itään, Novosibirskissa, oli koolla parisataa Siperian parasta hiihtäjää tavoittelemassa arvokasta Presidentin maljaa.

Kekkonen oli lahjoittanut nimeään kantavan pokaalin novosibirskilaisille kiertopalkinnoksi 1961, pian sen jälkeen kun hän oli tavannut Nikita Hruštšovin ja sopinut noottikriisin lopettamisesta. Mukana oli seurannut toivomus, että lahja edistäisi UKK:lle rakkaan hiihtourheilun kehitystä.

APN-uutistoimiston mukaan kilpailuista oli tullut kymmenessä vuodessa Siperian suosituin urheilutapahtuma. Suomessa noottikriisin siperialainen jälkinäytös on sittemmin päässyt unohtumaan.

Aeroflotin kone kierteli 16. joulukuuta pitkään Helsinki-Vantaan lentokentän yläpuolella. Sumu oli niin sankka, ettei koneelle voitu antaa laskeutumislupaa. Onnettomuusriski oli liian suuri.

Alhaalla terminaalissa odotti parikymmentä hermostunutta jääkiekkoilijaa. Heidän piti päästä nopeasti Moskovaan, sillä Suomen ensimmäinen peli Izvestija-turnauksessa oli jo seuraavana iltana. Vastustaja oli kaiken lisäksi pahin mahdollinen, maailmanmestari Neuvostoliitto.

Suomen joukkueessa olivat kaikki sen ajan suurimmat kotimaiset tähdet. Sapporon olympialaisiin oli aikaa enää pari kuukautta, ja Moskovan perinteinen joulunalusturnaus oli pelaajille yksi viimeisistä näytön paikoista. Kaikki halusivat todistaa valmentaja Seppo Liitsolalle kuuluvansa joukkueeseen.

Liitsola ei halunnut jättää mitään sattuman varaan. Juuri ennen Izvestijaa lehdissä oli kerrottu, että jääkiekkomaajoukkueen valitseminen oli vihdoin pääsemässä Suomessa ”uusille ja tieteellisille urille”. Uuden Suomen mukaan joukkue oli jatkossa tarkoitus valita ”tilastojen valossa”, aikaisempien MM- ja muiden maaottelujen perusteella.

”Tieteellisyys” tarkoitti erityistä pistelaskujärjestelmää. Kun Suomi teki maalin, maalintekijä ja syöttäjät saivat kaksi pistettä ja muut kentällä olijat yhden. Vastustajan tekemistä maaleista taas tuli koko kentälliselle yksi miinuspiste.

Valinnoissa painotettiin myös sitä, että pelaajien piti tuntea toisensa hyvin jo ennestään.

”Silloin haettiin samasta seurasta kokonaisia ketjuja ja pakkipareja”, puolustaja Juha Rantasila kertoo. ”Taustalla oli ajatus, että sillä tavalla koottujen kentällisten yhteispeli toimisi myös maajoukkueessa. Pitää muistaa, että maajoukkueen yhteinen harjoitusaika oli ennen hyvin rajallinen.”

Valdimir Petrov (16) ampuu, puolustaja Heikki Järn (6) estelee. Etualalla Boris Mihailov (13). Kuva Dmitryi Donskoy / Ria Novosti.

Moskovassa oli peräti viisitoista pelaajaa helsinkiläisistä seuroista. Kuusi mukana ollutta edusti HJK:ta, neljä HIFK:ta, kolme Jokereita ja kaksi Karhu-Kissoja. Tamperelaisia oli neljä, porilaisia kaksi ja turkulaisia yksi, TuTo:n Seppo Lindström.

”Olimme Suomen jääkiekossa ensimmäinen hallisukupolvi. Meidän joukostamme tulivat ensimmäiset ammattilaiset, Veli-Pekka Ketola oli jo ollutkin Detroitin leirillä”, HJK:ssa tuolloin pelannut Juhani Tamminen muistelee.

Tammisen mukaan Liitsola uskoi, että Suomi oli vihdoin valmis kamppailemaan tosissaan olympiamitaleista.

”Hyvässä joukkueessa pitää olla pelaajia kolmesta polvesta”, Tamminen selittää. ”Tuohon aikaan meillä oli oikea mix. Oli Lindströmin ja Lasse Oksasen kaltaisia kokeneita pelaajia, asemansa vakiinnuttaneita niin kuin Ketola ja maalivahti Jorma Valtonen, ja sitten meitä nuoria pelaamassa läpimurtokautta.”

Parhaimmillaan Suomi pystyi jo pelaamaan tasaisia otteluita jääkiekon suurmaita vastaan. Tšekkoslovakia oli kaatunut 1967 MM-kisoissa 3-1 ja Kanada seuraavan vuoden olympialaisissa 5-2. Neuvostoliiton A-maajoukkuetta vastaan oli kuitenkin ylletty vain kerran tasapeliin, ja silloinkin kysymyksessä oli ollut pelkkä harjoitusottelu.

Moskovaan tultiin lopulta värikkäiden vaiheiden jälkeen vain muutama tunti ennen 17. päivän iltana pelattua Neuvostoliitto-peliä. Joukkue lensi Finnairin vuorokoneella ensin Leningradiin, mistä ei kuitenkaan ollut enää illalla jatkoyhteyttä. Puolustaja Ilpo Koskela tuli perille vielä muita myöhemmin, sillä hän pääsi työkiireiden takia lähtemään matkalle vasta pelipäivänä.

Kaikesta näki, että Izvestija-turnaus oli neuvostoliittolaisille tärkeä tapahtuma. ”Vaihtoaition takana loosissa oli koko sen ajan johtokaarti. Brežnev melkein tuli jäälle”, Tamminen muistelee.

Avajaisseremoniatkin olivat erilaiset kuin tavallisissa harjoitusturnauksissa. Ensin jäälle tuotiin osallistujamaiden liput, joiden perässä tuli jokaisesta joukkueesta kapteeni ja pari muuta pelaajaa. Heitä seurasi joukko venäläisiin kansallispukuihin pukeutuneita taitoluistelijoita, jotka ojensivat kapteeneille perinteiset ystävyyslahjat, leipää ja suolaa.

Turnauksen jälkeen voittajille annettiin valtava Matrjoška-nukke, jonka sisällä oli 25 pienempää nukkea, yksi kaikille pelaajille ja valmentajille. Viimeiseksi jäänyt joukkue sai lohdutuspalkintona kahdeksan kilon piparkakun, ja lisäksi järjestäjät jakoivat erikoispalkintoja muun muassa pahimmalle tappelijalle.

Suomen suurlähetystöstä mentiin joukolla katsomaan Leijonien pelejä. Suurlähettiläs Björn-Olof Alholmin poika Klaus oli täyttänyt kymmenen vuotta juuri syksyllä 1971.

”Talonmies lastasi kaikki lähetystön lapset vanhaan Volkswagen-pakettiautoon, jolla ajettiin hallille”, hän kertoo. ”Siellä oli mieletön meteli. Mekin huusimme muiden mukana: Hakkaa päälle Suomen poika, ettei ryssä meitä voita. Ryssä-sanan käyttö tuntui siinä yhteydessä ihan luonnolliselta.”

Lähetystö eli omaa eristäytynyttä elämäänsä keskellä Moskovaa, eikä nuorillakaan ollut juuri kontakteja ikäisiinsä venäläisiin. Klaus Alholm muistaa, että joskus he pyysivät naapurin lapsia pelaamaan kanssaan jääkiekkoa, mutta miliisit eivät päästäneet.

”Pari poikaa tuli kerran aidan yli, muttei enää toista kertaa.”

Kokemukset jättivät jälkensä. Alholm oli 11- tai 12-vuotias, kun hän laati Helsingin Sanomiin mielipidekirjoituksen siitä, kuinka mätä järjestelmä Neuvostoliitossa oli. Lopulta kirjoitus jäi kuitenkin lähettämättä, sillä hän ymmärsi, että isä olisi joutunut asemansa takia kiusalliseen tilanteeseen.

Lähettiläs itse ei juuri jääkiekkoa seurannut. Klaus Alholm kertoo, kuinka hänen isänsä kerran kysyi suurlähetystössä järjestetyllä vastaanotolla Ketolalta, eikö tätä yhtään hirvittänyt, kun peli oli mennyt niin rajuksi.

”Taisin silloin vähän hävetä, mutta Vellu vain vastasi jotain ympäripyöreää.”

Peli on ohi. Heikki Riihiranta (5), Juhani Tamminen (kasvot kameraan) ja Matti Murto (17) ottivat ilon irti historiallisesta voitosta. Kuva Viktor SHandrin / Itar Tass / Lehtikuva.

Suomessa ei odotettu Neuvostoliitto-ottelulta paljon. Televisio oli varautunut näyttämään siitä vain pätkiä, ja nekin vasta seuraavana päivänä Neuvostoliiton ja Tšekkoslovakian välisen pelin erätauoilla.

Edelliset maailmanmestaruuskisat olivat vielä hyvässä muistissa. Niissä Neuvostoliitto oli murskannut Suomen 8-1 ja 10-1. Vuotta aikaisemmin ”punakone” oli tehnyt toisessa MM-pelissä peräti 16 maalia Suomen yhtä vastaan.

Noihin aikoihin uskottiin, että psykologisten konsulttien avulla urheilijoista saataisiin enemmän irti. Olympiakomitean entinen valmennuspäällikkö Kalevi Tuominen muistelee, kuinka yksi tällainen kallonkutistaja oli kerran pyydetty vahvistamaan maajoukkuekiekkoilijoiden itseluottamusta.

”Pojat makasivat rentoina lattialla puoliunessa, ja konsultti kulki äijältä äijälle kysymässä, onko joku neuvostoliittolainen jääkiekkoilija parempi kuin sinä. Tavoite kai oli, että jokainen olisi vastannut: ei kukaan.”

”Yhtäkkiä Timo Sutinen sanoi, että hänestä kaikki neuvostoliittolaiset olivat paljon parempia. Koko joukkue hörähti nauruun, ja homma meni ihan pelleilyksi.”

Suurin osa Neuvostoliiton maajoukkuepelaajista oli armeijan palveluksessa, mutta käytännössä he olivat kokopäiväisiä jääkiekkoilijoita. Harjoituksissa toistettiin samoja kuvioita yhä uudelleen, kunnes ne tulivat selkäytimestä. Jääkiekossa menestyminen oli Neuvostoliitolle myös poliittisesti tärkeää, sillä se todisti, että he pystyivät lyömään pohjoisamerikkalaiset jopa amerikkalaisten vahvimmilla alueilla.

Suomessa kommunistien vähemmistösiipeen kuulunut Esko-Juhani Tennilä arvelee, että jääkiekkoon panostettiin Neuvostoliitossa erityisen paljon, koska sitä pidettiin kovien miesten lajina.

”Yleinen kuva oli silloin, että Neuvostoliitossa kaikki oli huonompaa. Jääkiekkomenestys todisti, että osattiin siellä sentään jotakin. Mekin käytimme sitä yhtenä esimerkkinä, kun yritimme pitää väittelyissä Neuvostoliiton puolta.”

Tammisen mukaan venäläiset harjoittelivat noihin aikoihin kaksi kertaa niin paljon kuin Suomen parhaimmisto.

”Jos me vedimme 800 tuntia vuodessa, he vetivät 1 600. Oksanen kävi välillä myymässä bensaa ja Ketola vakuutuksia, mutta Neuvostoliitossa pelaajien ei tarvinnut miettiä sellaista.”

Anatoli Firsov oli voittanut MM-kisojen maalikuninkuuden neljästi ja ylennyt siitä hyvästä everstiluutnantiksi jo kolmekymppisenä. Muutkin parhaat pelaajat kuuluivat kotimaassaan eliittiin ja nauttivat ruhtinaallisista etuoikeuksista.

”Firsov ja kumppanit olivat sen ajan megatähtiä, kulkivat loistoautoilla ja saivat ministeripalkkaa. Kaikki systeemit oli hoidettu”, Tamminen kuvailee.

Hän muistaa, kuinka suomalaiset lähtivät kerran turnauksen jälkeen Firsovin kanssa juhlimaan. Yökerhoon oli pitkä jono, mutta Firsovin seurue pääsi sen ohi, ja heille raivattiin täpötäydestä salista heti tilaa.

”Tuli pöytäliinat ja parasta samppanjaa, ja kolmekymmentä henkeä lensi pakkaseen.”

Lentokentällä alkaneet vastoinkäymiset jatkuivat vielä Moskovassakin. Hotellista ei löytynyt joukkueelle vapaata kokoustilaa, ja taktiikkapalaveri jouduttiin pitämään käytävällä. Siellä oli turha hioa monimutkaisia pelikuvioita, joten valmennusjohto keskittyi sen sijaan tsemppihengen nostattamiseen.

”Kimi (Liitsola) sanoi siinä yhtäkkiä, että muistakaa pojat, kerran tulee sellainenkin päivä, kun Suomi antaa ryssälle turpaan, ja se päivä voi olla vaikka tänään”, Tamminen muistaa.

Harva otti sitä silloin todesta. Neuvostoliittokin oli saanut turnaukseen jalkeille lähes parhaan mahdollisen joukkueen. Vain satakiloinen puolustajakolossi Aleksandr Ragulin oli poissa loukkaantumisen takia. Hän oli murtanut pikkuvarpaansa.

Hirmuisesta laukauksestaan tunnettu Firsov johti Neuvostoliiton ykkösketjua laidoillaan Vladimir Vikulov ja Valeri Harlamov. Vladimir Petrovin mukaan nimetyssä kakkosketjussa pelasivat Boris Mihailov ja Juri Blinov, ja Aleksandr Maltsevin ympärille rakennetun kolmosen täydensivät Jevgeni Zimin ja Anatoli Motovilov. Maalissa aloitti kokenut Viktor Konovalenko, ja puolustajaparit olivat Igor Romiševski-Gennadi Tšigankov, Vladimir Lutšenko-Viktor Kuzkin ja Vitali Davidov-Valeri Vasiljev.

”Punakoneen” maine vain kasvoi, kun Williams-kustantamo laski juuri noihin aikoihin Suomessa liikkeelle uudet jääkiekkoaiheiset keräilykortit pelaajien esittelyineen. Maltsev ”osasi lähes kaiken kiekkoilusta”, Harlamov oli ”nopea ja teknillinen”, Davidov ”pienikokoinen, mutta kova ja vuodesta toiseen loistokunnossa”. Petrov oli ”erinomainen pelinrakentaja”, Romiševski ”yhtä hyvä ketjussa kuin puolustuksessa”.

Suomikin käytti ottelussa ajan tavan mukaan kolmea ketjua. Matti Murto oli saanut laitahyökkääjiksi Tammisen ja Harri Linnonmaan, Timo Turunen Lauri Monosen ja Seppo Revon ja Ketola Oksasen ja Esa Peltosen. Ykköskentässä puolustivat Rantasila ja Heikki Riihiranta, kakkosessa Koskela ja Lindström ja kolmosessa Heikki Järn ja Pekka Marjamäki. Maaliin luisteli Valtonen.

Suomalaiset aloittivat pelin tunnustellen. ”Mentiin kentälle sillä asenteella, että katsotaan miten peli lähtee kehittymään. Taktiikka oli puolustusvoittoinen ja perustui vastahyökkäyksille”, Rantasila muistelee.

Lasse Oksanen oli noihin aikoihin maajoukkueen kapteeni. Hänen mukaansa pelaajat sopivat myös keskenään monia taktiikkaan liittyviä asioita.

Pohjimmiltaan jääkiekko oli ja on yhä yksinkertainen peli.

”Täytyi luistella paljon ja pitää omat äijät”, Oksanen selittää.

Mitä paremmin siinä onnistuttiin, sitä vähemmän neuvostoliittolaiset saivat maalintekopaikkoja.

Neuvostoliitto piti alussa vauhtia ja pyrki viemään Suomelta luulot parilla nopealla maalilla. Puolustajat hakivat pitkiä pystysyöttöjä täydessä vauhdissa olleille hyökkääjille, jotka yrittivät pelata itsensä vapaisiin laukaisutilanteisiin.

Pelätty Firsov oli taas kerran pääsemässä läpi, kun Rantasila yhtäkkiä taklasi hänet irti kiekosta. Se oli neuvostoliittolaisille uutta ja sotki heidän konseptinsa vähäksi aikaa. Puolustajat alkoivat hermoilla ja sortuivat virheisiin, kun suunniteltu hyökkäyskuvio ei toiminutkaan.

Kolmen minuutin pelin jälkeen Romiševski antoi oman maalin takaa hätäisen syötön, jonka Murto sai katkaistua. Hän jatkoi saman tien Tammiselle laitaan, ja tämä veti nopean rannelaukauksen hölmistyneen Konovalenkon ohi: 1-0.

Vähän ajan päästä sama ketju oli toistamiseen asialla. Murto taisteli taas kiekon haltuunsa, ja jälkitilanteessa Neuvostoliiton maalille syntyi ruuhka, josta hän sai itse iskettyä pomppukiekon verkkoon. Aikaa oli kulunut vasta yhdeksän minuuttia.

Firsovin ketju oli ollut jäällä molempien Suomen osumien aikana. Se riitti valmentajille. He päättivät kokeilla, onnistuisiko Maltsevin johtama viisikko paremmin Suomen ykköskenttää vastaan.

Maltsev oli ollut puoli vuotta aikaisemmin MM-kisoissa Suomea vastaan pitelemätön: kaksi ottelua, viisi maalia. Hän jos kuka oli pelaaja, joka saattoi yksin kääntää pelin suunnan, mutta nyt hänellekin osui huono päivä.

Suomen kolmas täysosuma oli kuin suoraan oppikirjasta. Murto antoi nopean pystysyötön Linnonmaalle, joka jatkoi saman tien toiseen laitaan Tammiselle. Tämä otti kiekon haltuun, eteni muutaman metrin ja ampui matalan laukauksen takatolpan kautta maaliin.

Tarasovin musta kirja oli täynnä sekasortomerkintöjä”, Uuden Suomen toimittaja Jyrki Laelma herkutteli. Anatoli Tarasov valmensi maajoukkueen lisäksi moskovalaista armeijan joukkuetta ZSKA:ta ja toimi vaihtoaitiossakin kuin alokkaita komentava kantavääpeli.

Ensimmäinen erä ei ollut edes loppunut, kun Romiševski, Maltsev ja Motovilov saivat komennuksen vilttiin. Tilalle tulivat Juri Ljapkin puolustajaksi ja Aleksandr Martinjuk ja Vladimir Šadrin ketjuun.

Sekään ei auttanut. Aivan erän lopussa Repo purjehti yksinään läpi kentän, ylitti hyökkäyssiniviivan ja ampui tulisen lyöntilaukauksen ohi hölmistyneen Konovalenkon, joka tuli näin yllätetyksi vielä kerran.

Maali hylättiin, mutta syy jäi epäselväksi. Yhden selityksen mukaan se syntyi yliajalla, toisen version mukaan tilannetta oli edeltänyt keskialueen paitsio. Laelma epäili, ettei tuomareilla ollut kanttia päästää Suomea neljän maalin johtoon.

”Se oli yksinkertaisesti liikaa, järjenvastaista.”

Erätauolla Neuvostoliitto teki vielä yhden kokoonpanomuutoksen. Haparoiden torjunut Konovalenko sai väistyä maalin suulta, ja tilalle luisteli nuori, lupaava Vladislav Tretjak.

Myös Leijonien kentälliset elivät. Marjamäki sai mailasta silmäkulmaan ja joutui tikattavaksi, jolloin Suomi siirtyi kahteen puolustajapariin. Puolikuntoinen Ketola jäi myös sivuun, ja hänen paikkansa Oksasen ja Esa Peltosen keskushyökkääjänä otti Jorma Peltonen.

Toisessa erässä pelin painopiste muuttui täysin. Venäläiset lisäsivät vauhtia, ja samaan aikaan Suomi väsyi. Leijonien oma pelinrakentelu hyytyi paineen alla, ja pelaajat joutuivat lyömään jatkuvasti pitkää kiekkoa Neuvostoliiton päätyyn.

Näytti kuin suomalaiset olisivat vain odottaneet, milloin vastustaja tulee tasoihin ja ohi.

”Ei kukaan meistä uskonut voittoon siinä vaiheessa. Olimmehan me johtaneet ennenkin”, Tamminen tunnusti Jääkiekkoliiton 50-vuotisjuhlakirjassa vuonna 1978.

Hurjasta painostuksesta huolimatta Neuvostoliitto sai kuitenkin tehtyä vain kaksi kavennusosumaa. Ensin Vikulov teki ylivoimalla 3-1:een ajassa 27.36, ja juuri ennen erätaukoa sama mies jatkoi Firsovin syötön maaliin yhdellä kädellä mailasta kiinni pitäen.

Lopusta piti huolen Valtonen. Hän torjui ottelussa 42 laukausta, yli kaksi kertaa niin monta kuin Tretjak ja Konovalenko yhteensä. Monet torjunnoista olivat vieläpä niin sanottuja haamupelastuksia, jotka estivät jo melkein varmalta näyttäneen maalin.

”Kun altavastaaja voittaa ennakkosuosikin, tarvitaan kolme asiaa: terävä alku, tehokas viimeistely ja häikäisevä maalivahtipeli”, Tamminen selittää.
Moskovassa onnistui kaikki.

Kolmannessa erässä Neuvostoliiton tähdet olivat jo turhautuneita. Puolustajat löysäilivät oudosti, pelaajat sättivät toisiaan, ja itse Firsov otti tyhmän jäähyn. Sellaista ei usein sattunut.

Firsovin kaksiminuuttisen aikana peli ratkesi lopullisesti. Oksanen syötti keskialueella Rantasilalle, joka ajoi kiekon kanssa Lutšenkon ja Vasiljevin välistä ja yllätti Tretjakin.

”Jostain siniviivan alapuolelta lauoin oikeaan yläkulmaan”, Rantasila muistelee.

Loppu oli taistelua aikaa vastaan. Turunen joutui vielä jäähylle, mutta sekin kestettiin. Hallintäysi yleisö buuasi omilleen, eikä vihellyskonsertti loppunut pelin päätyttyäkään.

Jatkuviin voittoihin tottuneiden katsojien mielissä sekoittuivat pettymys ja epäusko.

”Heille tappio oli vielä suurempi kuin meille voitto”, Rantasila arvelee.

Lehtien urheilusivuilla ei ylisanoista ollut tulla loppua. Aamulehti puhui ”sensaatiosta”, Kansan Uutiset ”jymypaukusta” ja Uusi Suomi ”kaikkien aikojen voitosta”. Helsingin Sanomat päätteli, että jääkiekkoilijat olivat lopultakin huipulla.

Valmennuspäällikkö Tuominen nosti Suomen voiton epäröimättä vuoden urheiluteoksi. Hänen mukaansa se ohitti jopa Juha Väätäisen kesällä saavuttamat kaksi EM-kultaa.

Psyykkiseen valmennukseen hyvin perehtynyt Tuominen näki, kuinka suomalaiset kasvoivat voiton jälkeen henkisesti monta metriä. Pelaajat saivat lisää motivaatiota harjoitella, ja entistä useammat nuoret halusivat tulla uusiksi rantasiloiksi ja tammisiksi.

2-4. Kuva Vapriikin kuva-arkisto.

Urheilulehti onnistui saamaan pelin jälkeen kommentin itseltään John ”Bunny” Ahearnelta, Kansainvälisen jääkiekkoliiton itsevaltiaalta puheenjohtajalta. Hän oli saman tien valmis tekemään Suomesta Sapporon kisojen suurimman voittajasuosikin.

Neuvostoliiton toinen valmentaja Arkadi Tšernyšev tunnettiin siitä, ettei hän yleensä eritellyt ottelujen jälkeen yksittäisten pelaajien suorituksia. Suomelle kärsitty tappio sai hänet kuitenkin poikkeamaan tavoistaan. Petrov, Maltsev ja muutamat muut tähdet kuulivat kunniansa nimeltä mainiten.

Toisaalta Tšernyšev tunnusti, ettei tappio ollut vain Neuvostoliiton huonoutta. Suomen esitys oli hänen mukaansa ollut ihmeellinen ja loistava.
Leijonilta kesti hetken ennen kuin he edes tajusivat, mitä oli tapahtunut.

”Tunnelma oli vähän sellainen, että näinkö tässä kävi”, Rantasila kertoo.

Sikariporras otti sen sijaan yllätystuloksesta kaiken irti. Joukkueen johto esiintyi Moskovan yössä niin rehvakkaasti, että Urheilulehti epäili sen jo kadottaneen suhteellisuudentajunsa. Toimittaja Heikki Kymäläinen muistutti, että Izvestija oli sittenkin vain harjoitusturnaus ja Neuvostoliitto tappiosta huolimatta olympialaisten ainoa voittajasuosikki.

Paluu arkeen tapahtuikin nopeasti. Suomi voitti vielä Ruotsia edustaneen B-joukkueen 4-1, mutta hävisi päätösottelussa Tšekkoslovakialle maalilla ja menetti samalla turnausvoiton.

Tappiosta syytettiin tuomaripeliä, sillä kiekko oli vähän ennen loppua ollut vapaana Tšekkoslovakian maaliviivalla, kun neuvostoliittolainen tuomari Viktor Dombrovski oli viheltänyt pelin poikki. Suomelle olisi tasapelikin riittänyt turnausvoittoon, jonka isännät veivät lopulta maalieron turvin.

Outo vihellys synnytti heti epäilyjä, että Dombrovski oli saanut varta vasten tehtäväksi järjestää ottelu päättymään Suomen tappioon. Niin vähän Neuvostoliittoon urheilussa luotettiin.

Suomen ja Neuvostoliiton välisissä otteluissa ei ollut koskaan samanlaista poliittista latausta kuin Neuvostoliiton ja Tšekkoslovakian kohdatessa. Urheilu oli tšekeille yksi tapa hakea revanssia vuoden 1968 tapahtumista. Suomea ei ollut sentään alistettu sillä tavalla.

Izvestijassa saatu voitto laukaisi silti täälläkin pitkään padotut tunteet.

”Karjalan pojan mieltä hiveli, että annettiin ryssälle turpaan pääkonttorin korkeimman johdon edessä”, Yleisradion selostajana Moskovassa tuolloin ollut Anssi Kukkonen kuvailee.

Juhani Tammisen mukaan pelaajat itsekin ymmärsivät, että heidän voitollaan oli myös muuta kuin urheilullista merkitystä.

”Murto, minun sentterini, sanoi että tämä oli meidän talvisota. Suomessa oltiin silloin ryssän pelossa kaikilla rintamilla liike-elämää ja politiikkaa myöten. Tunsimme olevamme keskimääräistä kovempia jätkiä, kun pistimme sen järjestelmän selälleen.”

Tamminen opiskeli 1970-luvun alussa liikunnanopettajaksi Helsingin yliopistossa. Hän sanoo, että maajoukkueen jääkiekkoilijat olivat ensisijaisesti kunnianhimoisia urheilijoita, mutta myös yksilöitä, jotka vierastivat ajan vasemmistolaista henkeä.

”Olimme eräänlainen vastavoima, terve tuulahdus Neuvostoliiton nöyristelylle. Ei olisi tullut edes mieleen mennä Vanhalle julistamaan jotain sanomaa.”

Toiset juhlivat yllätystulosta hiljaisesti, suurta meteliä tekemättä.

”Suomalainen on aina suomalainen. Neuvostoliiton voittaminen oli salaisesti suuri ylpeyden aihe”, Esko-Juhani Tennilä myöntää.

Kun itävaltalainen Kurt Waldheim voitti pari päivää myöhemmin YK:n pääsihteerikilvassa Max Jakobsonin, Taneli Kekkonen sanoi presidentti-isälleen, että tuntui kuin Suomi olisi hävinnyt jääkiekossa Tanskalle.

Juttu on julkaistu ensimmäistä kertaa Suomen Kuvalehden numerossa 51-52/2011.