Hellurei, ja kiekko on häkissä!
Vielä 1960-luvulla hiihto ja pitkän matkan juoksu olivat suomalaisen urheilun ykköslajit. Sitten maatalousyhteiskunta kaupungistui, ja jääkiekko rynni ohi.
”Julistan jääkiekkoilun kahdennetneljättä maailmanmestaruuskilpailut avatuiksi”, lausui presidentti Urho Kekkonen 4. maaliskuuta 1965 Hakametsän jäähallin mikrofoneihin korostetun selkeästi ja hitaasti.
Soittokunta viritti Maamme-laulun ja Suomen lippu kohosi tankoon. Mustiin päällystakkeihin sonnustautunut vakavailmeinen yleisö seurasi seremoniaa seisaaltaan.
Kekkonen oli vannoutunut urheilumies, mutta jääkiekko oli hänelle oudompi tuttavuus. Kuten urheilua seuraavien suomalaisten enemmistöllä, presidentin mielilajeja olivat yleisurheilu ja hiihto. Hiihtäjä Eero Mäntyrannan ja keihäänheittäjä Pauli Nevalan tiesivät kaikki, suomalaiskiekkoilijoita vain harvat.
Vielä 1960-luvulla jääkiekko kävi tiukkaa kamppailua yleisön suosiosta jääpallon kanssa. Joukkuelajien keskinäisessä hierarkiassa se oli kaukana jalkapallosta ja hävisi monilla mittareilla myös koripallolle, pesäpallolle ja lentopallolle.
Olikin kaikkea muuta kuin itsestään selvää, että eksoottinen ja urbaani vieraslaji nousisi sellaiseksi kansallisurheiluksi kuin se nousi.
Kansainvälisestikin vertaillen sen mahtiasema on erikoinen asia. Eurooppa on jalkapallon maanosa ja jääkiekon suosio siihen verrattuna on lähes kaikissa maissa varsin vaatimatonta. Vastaavasta ehdottoman ykköslajin statuksesta jääkiekko nauttii ainoastaan kotimaassaan Kanadassa.
Miten jääkiekosta tuli Suomen kansallispeli?
Kotikisojen 1965 menestysodotukset eivät olleet korkealla. Kaksinumeroiset rökäletappiot jääkiekon mahtimaille olivat pikemminkin sääntö kuin poikkeus.
Kiekkoleijonia enemmän kisayleisö olikin saapunut Tampereelle ihastelemaan Suomen ensimmäistä jäähallia. Maa kärsi vielä monenlaisesta niukkuudesta eivätkä suinkaan kaikki ymmärtäneet, mihin kylmän talven maassa tällaista laitosta tarvittiin.
”Luistelu katon alla merkitsee urheilun kuolemaa”, oli urheiluvaikuttaja Lauri ”Tahko” Pihkala tokaissut.
Suuren joukkuelajin vuotuisen päätapahtuman isännäksi pääsyllä oli myös tärkeä ulkopoliittinen ulottuvuus. Hitlerin Saksan puolella vuodet 1941–1944 taistellut Suomi oli kelpuutettu YK:n jäseneksi vasta 10 vuotta aiemmin ja maa haki kuumeisesti tunnustusta puolueettomuuspolitiikalleen.
Pohjois-Amerikasta lähtöisin olleen mutta kansainvälisesti Neuvostoliiton hallitseman lajin MM-isännyys istui erinomaisesti Suomen pyrkimyksiin toimia sillanrakentajana idän ja lännen välillä.
Järjestäjät ymmärsivät myös läpimurtoaan tekemässä olleen television tarjoamat uudet mahdollisuudet maan tunnetuksi tekemiseen.
Hakametsästä lähti maailmalle siihen mennessä mittavin ulkomaille suuntautunut tv-lähetysten sarja. Erätauoilla Yleisradio esitti kansainvälisille katsojille 15 erilaista Suomea esittelevää yhdeksänminuuttista mainosfilmiä, jotka oli tehty yhdessä ulkoministeriön kanssa.
Kisojen urheilulliseksi kohokohdaksi isännille muodostui tasapeli lajin suuriin kuuluneen Ruotsin kanssa, jota Suomen joukkue juhli kuin maailmanmestaruutta.
”Humisee vain päässä, mutta olo on ihana”, kuvasi tunnelmia joukkueenjohtaja Aarne ”Dynamo” Honkavaara. Humina taisi jatkua seuraavinakin päivinä, sillä suomalaiset hävisivät kaikille muille maille B-sarjaan pudonnutta Norjaa lukuun ottamatta.
Hakametsän kotikisojen aikaan suomalainen yhteiskunta eli suurta muutosta. Parissa vuosikymmenessä maan elinkeino- ja aluerakenne muovautui uusiksi, mikä muutti peruuttamattomalla tavalla myös kulttuuria ja mielenmaisemaa.
Maatalousvaltainen, köyhä ja mentaliteetiltaan maalainen maa muuttui vauraaksi, kaupungistuneeksi ja korkeasti koulutetuksi pohjoismaiseksi hyvinvointiyhteiskunnaksi.
Kun muiden joukkuelajien kehitys 1960- ja 1970-luvuilla polki paikallaan tai jopa taantui, onnistui jääkiekko olemaan aallonharjalla ja järjestelmällisesti hyödyntämään yhteiskunnassa vallinneita laajempia muutostrendejä.
Suuri muutto maalta kaupunkeihin ja lähiöiden rakentaminen lisäsivät lasten ja nuorten harrastusten kysyntää. Samaa tahtia kun maakuntien hiihtoladut ja urheilukentät tyhjenivät, alkoivat kaupunkien jääkiekkokaukalot ja jalkapallokentät täyttyä.
Pojille jääkiekko oli talvella luonnollinen ja helppo valinta. Alkuun pääsi kohtuullisilla kustannuksilla hankkimalla luistimet ja mailan. Jäätä oli kaupunkien kaukaloissa tarjolla ja suuri osa pojista oppi luistelemaan hyvin. 1970- ja 1980-luvuilla pihapelikulttuuri kukoisti lähiöiden kiekkokaukaloissa.
Varsinkin suurissa kaupungeissa jääkiekkoseurat olivat hyvin valmistautuneita kysyntään. Niillä oli tarjota kohtuulliset olosuhteet, pätevää ohjausta ja vakiintuneita toimintamuotoja, joiden pariin pystyttiin ottamaan lähes kaikki halukkaat.
Kiekkoharrastuksen yleistymistä palvelivat myös autoistuminen ja joukkoliikenteen kehitys.
Niin kuin kaikessa Suomen sodanjälkeisessä yhteiskuntakehityksessä, myös jääkiekon nousussa suuret ikäluokat olivat avainasemassa. Aikuistuessaan he loivat oman elämäntapansa ja mieltymyksensä.
Valtaosa ensimmäisistä suomalaisista jääkiekkoammattilaisista pelaajat, valmentajat ja seurajohtajat mukaan lukien tuli suurista ikäluokista.
Monelle maalta kaupunkiin siirtyneelle miehelle kotikaupungin jääkiekkoseuran kannattamisesta tuli tärkeä osa identiteettiä. Seurat pystyivät rahoittamaan jatkuvasti laajenevaa toimintaansa kausikorteilla, pääsylipuilla ja fanituotteilla.
Suurten ikäluokkien aktiivisin lastenhankinta-aika ajoittui vuosiin 1965–1985, jolloin syntyneistä pojista 1970- ja 1980-luvuilla muodostui jääkiekosta yhden harrastetuimmista lajeista tehnyt suuri massa.
Näille pojille jääkiekko alkoi olla lajien joukossa jo ehdoton ykkösvalinta ja heidän joukostaan löytyivät Suomen kansainväliselle huipulle 1990-luvulla nostaneet pelaajat.
Ennen mitalitilin aukeamista Leijonat sijoittui arvokisoissa neljänneksi 11 kertaa. Sensaatiovoitto Neuvostoliitosta mursi taian – ja ruotsalaiset.
”Harrastajamäärä x olosuhteet x valmennus = tulos”, kiteytti 1990-luvun alussa urheilumenestyksen kaavan Suomen jääkiekkoliiton koulutuspäällikkö Seppo Liitsola.
Vuosikymmenten ajan lajia eri tehtävissä palvellut Liitsola oli yksi suomalaisen jääkiekkoilun nousun tärkeimmistä arkkitehdeistä.
Jääkiekkoliitossa Liitsola opittiin tuntemaan tulisieluisena saarnamiehenä, joka ei väsynyt painottamaan systemaattisen kehitystyön ja valmistautumisen tärkeyttä.
Hänen yhtälöönsä voidaan lisätä vielä neljäskin tekijä eli lajin yhteiskunnassa nauttima arvostus. Myös yhteiskuntasuhteiden tärkeys oivallettiin jääkiekossa monia muita lajeja aiemmin ja niiden eteen tehtiin johdonmukaisesti työtä.
Harrastajamäärillä mitattuna jääkiekko kipusi suurten lajien joukkoon jo 1960-luvulla. 1950- ja 1960-luvuilla jääkiekkoliitto panosti kanadansuomalaisen Joe Wirkkusen johdolla lajin ruohonjuuritason perusedellytyksiin: jääkenttien teko-ohjeisiin, erotuomari- ja valmentajakoulutukseen, uusien juniorien rekrytointiin ja kykyjenetsintään.
Pitkään lajin kehitystä eniten jarrutti jään puute. Luonnonjäillä oltiin täysin säiden armoilla ja kausi jäi lyhyeksi. Parinkymmenen asteen pakkasessa pelattu ottelu oli kaukana ihanteellisesta niin urheilullisesti kuin katsojakokemuksenakin.
”Ulkoradoilla 25-vuotias oli jo ikämies; siihen mennessä mies oli pelannut jo paljon ja saanut tarpeekseen oloista, kaikesta silloisesta surkeudesta”, kertoo sekä ulkoradat että hallikauden kokenut maalivahtilegenda Urpo Ylönen.
Ensimmäinen tekojäärata saatiin Tampereelle vuonna 1956, mutta vielä vuonna 1967 SM-sarjassakin pelattiin otteluita luonnonjäällä. Ensimmäiset jäähallit maahan nousivat Tampereelle 1965 ja Helsinkiin vuotta myöhemmin. 1970-luvulla halliverkosto laajeni, kun tekojääratoja alettiin kattaa.
Näin peli siirtyi korkeimmalla sarjatasolla sisätiloihin, joskin talvella lämpötila katetun tekojääradan katsomossa saattoi pudota hyvinkin arktisiin lukemiin.
Kiekkopiireissä ymmärrettiin varhain ne mahdollisuudet, joita hyvinvointivaltion kasvava liikuntapaikkarakentaminen avasi. Erityisesti liiton hallivaliokunnan puheenjohtaja Pekka Paavola ja toimitusjohtaja Göran Stubb osoittautuivat taitaviksi lobbaajiksi.
Vaikka jäähallit eivät palvelleetkaan liikkujien suurta massaa uimahallien tai valaistujen pururatojen tavoin, se ei estänyt liittoa perustelemasta hallien rakentamista lasten ja nuorten harrastusmahdollisuuksien lisäämisellä sekä kansanterveyden edistämisellä.
Vähitellen julkinen valta alkoikin tarkastella jäähalleja perusliikuntapaikkoina, joiden rakentamista voitiin valtion varoista tukea.
Ammattilaistuminen alkoi 1970-luvulla. Avainasemassa oli vuonna 1975 tapahtunut liiton organisaatiouudistus, jossa korkein sarjataso erotettiin itsenäiseksi SM-liigaksi. Tämä lopetti vuosikausia jatkuneen riitelyn SM-sarjaseurojen ja maakuntien pienempien seurojen välillä.
Liigaseurat siirtyivät yhä selkeämmin kohti ammattilaisuutta niin pelaamisessa kuin valmentamisessa ja johtamisessa. SM-liigan perustamisen ansiosta jääkiekko nousi maan ylivoimaisesti suosituimmaksi yleisölajiksi, lajissa liikkuvan rahan määrä kasvoi ja liiketaloudelliset intressit tulivat yhä painavammiksi.
Kehitys herätti odotukset kansainvälisestä menestyksestä. Parhaista suomalaiskiekkoilijoista oli tullut vientituote, joita pelasi kymmenittäin eri maiden sarjoissa. Ensimmäisenä suomalaisen kiekkokoulun kasvattina maailman kovatasoisimpaan kiekkoliigaan NHL:ään nousi Matti Hagman vuonna 1976.
Yksittäisissä maaotteluissa Suomi onnistui kaatamaan niin Neuvostoliiton kuin NHL-ammattilaisilla vahvistetun Kanadankin.
Suomalaisen jääkiekkoilun ensimmäisen arvokisamitalin metsästyksestä tuli kuitenkin yksi urheiluhistoriamme piinallisimmista kärsimysnäytelmistä. Ennen mitalitilin aukeamista kiekkoleijonat ehti sijoittua arvokisoissa neljänneksi peräti 11 kertaa.
Pelkällä maalierolla mitali hävittiin kahdesti ja neljä kertaa olisi tarvittu yksi vaivainen lisäpiste sarjataulukossa. Kotikatsomoissakin moni alkoi vakavissaan uskoa jonkinlaisen kirouksen olemassaoloon.
Vihdoin Calgaryn talvikisoissa 1988 mitalijahti tuotti tulosta. Viimeisessä pelissä Suomi voitti olympiakultansa jo varmistaneen Neuvostoliiton. Leijonat nousivat hopealle ohi ruotsalaisten, jotka katkerina väittivät Neuvostoliiton poliittisista syistä lahjoittaneen mitalit suomalaisille.
”Tämä on täyttymyksen päivä suomalaiselle jääkiekkoilulle, tämä on todella suuri hetki”, sanoi selostaja Antero Karapalo ääni väristen televisiossa.
Ottelu oli punakoneen viimeinen olympiajäillä, sillä ennen seuraavia kisoja Neuvostoliitto hajosi. Calgary jäi myös Leijonien ainoaksi arvokisavoitoksi punakoneesta.
Mitali ei pysäyttänyt kehitystyötä. 1980-luvulla hallimäärä oli kolminkertaistunut yhteensä kuuteenkymmeneen ja vuosina 1990–2003 valmistui peräti 160 hallia lisää.
1990-luvulla Suomesta tuli jääkiekon suurvalta, joka oli arvokisoissa useammin mitaleilla kuin niiden ulkopuolella.
Lajin mahtiaseman sinetöivät Turkuun 1990 ja Helsinkiin 1997 valmistuneet suurareenat sekä niillä vuosina 1991 ja 1997 pelatut taloudellisesti erittäin tuottoisat MM-kisat.
Lajien välisessä kilpailussa jääkiekko on kaivanut itselleen niin vahvat asemat, ettei sen asemaa hevin horjuteta. Kysyntää riittää, rakenteet ovat kunnossa ja kansainvälistä menestystä kärkkyy NHL:ssä loistavien Patrik Laineen, Sebastian Ahon ja Mikko Rantasen johdolla uusi kultainen sukupolvi.
Kansainvälisen jääkiekkoliiton varapuheenjohtaja Kalervo Kummola on yksi lajin merkittävimmistä vaikuttajista. Menestyksen salaisuus on hänestä yksinkertainen.
”Ensin pitää olla johto, joka luo olosuhteet, sen jälkeen tulevat valmentajat, joiden tehtävänä puolestaan on luoda pelaajat.”
Onnistuneen olosuhdetyön ansiosta laji on jo pitkään päässyt nauttimaan suuruuden tuomista skaalaeduista.
”260 jäähallia on sellainen määrä, että se jo pelkällä olemassaolollaan kannattelee kiekkoilua pitkälle tulevaisuuteen”, Kummola kiteyttää.
Ykköslajin asema olisi tuskin uhattuna, vaikka Huuhkajat joskus onnistuisi selviytymään jalkapallon arvokisojen lopputurnaukseen.
Artikkeli perustuu kirjoittajan yhdessä Jouko Kokkosen, Kalle Rantalan ja Ossi Viidan kanssa kirjoittamaan kirjaan ”Koko kansan leijonat – Suomi-kiekon historia” (Docendo).