Vanhoillislestadiolaisuus joutui kriisiin – nuoret ja naiset muuttavat liikettä

SK:n arkistoista: Hyväksikäyttötapaukset ovat vain yksi liikkeen ongelmista.
Kotimaa 2.1.2014 18:30

7. huhtikuuta 2011 on päivämäärä, joka jää vanhoillislestadiolaisuuden historiaan. Herätysliikkeen keskusjärjestön SRK:n tiedotustilaisuuden aihe oli harvinainen: järjestön omat toimet lasten seksuaaliseen hyväksikäyttöön liittyvien asioiden käsittelyssä.

Järjestön Oulun-päämajassa kerrottiin, että vanhoillislestadiolaisuudessa oli ilmennyt 1980-luvulta alkaen 70–100 hyväksikäyttötapausta. Niistä 30 oli viety oikeuteen 2000-luvulla. Joukossa oli useita vakavia tapauksia, joissa uhreina oli ollut monta perheenjäsentä.

Aiheen lisäksi poikkeuksellista oli myös se, että SRK harjoitti itsekritiikkiä. Edellisen kerran sellaista kuultiin 30 vuotta aikaisemmin, jolloin herätysliike liennytti suhdettaan muuhun yhteiskuntaan.

Johtokunnan varapuheenjohtaja Matti Taskila sanoi, että kaikki oli totta, mistä liikettä oli syytetty.

Edeltävien kuukausien rikosuutisissa lestadiolaisuus oli yhdistetty näkyvästi lasten seksuaaliseen hyväksikäyttöön.

Vuosi ennen tiedotustilaisuutta Helsingin Sanomissa oli tullut esiin uhri, jonka mukaan paikallinen lestadiolaisyhteisö oli suojellut tekijöitä ja vaatinut häntä olemaan hiljaa, koska synnit oli annettu anteeksi.

Järjestö pahoitteli sitä, että se oli usein jopa vähätellyt uhrien tilannetta tai unohtanut heidät.

Rikollisia ei ollut aina ohjattu tekemään tiliä viranomaisten kanssa.

Anteeksipyyntöä ei kuitenkaan kuulunut.

 

SRK:n julkistamat tiedot perustuivat tutkija Johanna Hurtigin tekemään selvitykseen.

Hurtig otti lastensuojeluasiassa yhteyttä SRK:hon jo vuonna 2008, mutta liike reagoi hitaasti ja vastahakoisesti hänen aloitteisiinsa.

Joku leimasi hänen toimintansa jopa ”Jumalan valtakunnan vastaiseksi”.

Kuitenkin liikkeessä tiedettiin, että lestadiolaisuus ei ollut vapaa hyväksikäyttörikoksista.

Rippikoululeireillä oli paljastunut jo 1960-luvulla kaksi tapausta.

Ensimmäisenä aihetta käsitteli julkisesti kirjailija Anna-Maija Ylimaula 1970-luvulla teoksessaan ”Papin tyttö” (WSOY 1976).

SRK:n pahoittelu ei onnistunut torjumaan arvostelua järjestöä kohtaan. Kirkon perheasiain yksikön entinen johtaja Martti Esko kertoi Kyrkpressenissä, että SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen oli kiistänyt ongelman vain vuotta aikaisemmin.

Vahvaa kritiikkiä tuli myös vanhoillislestadiolaisuuden sisältä. Religions for Peace -järjestön johtoon kuuluva Antti Pentikäinen oli pettynyt. Hän tulkitsi, että liikkeen johto oli ajatellut liian pitkään omaa asemaansa tai SRK:n ”näennäistä etua”, vaikka kyse oli raskaista rikoksista lapsia vastaan.

”Minusta lestadiolaisten kannattaisi olla ylpeitä ihmisistä, jotka ovat nostaneet asioita esiin, eikä uskoa heistä levitettäviä pahoja puheita”, Pentikäinen sanoi Kalevan haastattelussa.

SRK:n pääsihteeri Tuomas Hänninen sanoo nyt, että hän ei tunnista oikeaksi väitettä, jonka mukaan hallinto tai johto olisi tietoisesti hidastanut tai estänyt asian tuloa julkisuuteen.

”Alkuun puuttui osaamista ja valmiutta hoitaa asiaa viisaammin. Emme osanneet puuttua ilmiöön riittävän terävästi myöskään siksi, että sen laajuus paljastui vasta Johanna Hurtigin julkaisemien lukujen myötä.”

Hännisen mukaan SRK haluaa luoda suorat kontaktit viranomaisiin osatakseen toimia paremmin. SRK on tarkentanut ohjeita lastensuojelun vahvistamiseksi ja lapsi- ja nuorisotapahtumien turvallisuuden lisäämiseksi.

 

Vanhoillislestadiolaisuus kattaa koko Suomen. On tavallista, että liikkeen pitkä nimi lyhenee ”lestadiolaisuudeksi”.

Paikallisesti liike on järjestäytynyt rauhanyhdistyksiksi. Kannattajia asuu paljon Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla, Helsingin seudulla sekä Koillismaalla.

Kukaan ei tiedä tarkkaan vanhoillislestadiolaisten määrää. Helsingin yliopiston kirkkohistorian professori Jouko Talonen arvioi, että heitä olisi 120 000.

Suureen kansanliikkeeseen mahtuu kaikenlaista väkeä. Ei ole näyttöä siitä, että lestadiolaisuudessa olisi pedofiliaa tai insestiä sen enempää kuin suomalaisessa yhteiskunnassa keskimäärin.

Mielikuvat jyrkästä ja synkästä lestadiolaisuudesta ovat muuttuneet paljon sitten 1970-luvun. Syynä on ollut liikkeen moderni viestintästrategia: avautuminen julkisuuteen alkoi 1980-luvun alussa.

Nyt pedofiliaskandaalit uhkaavat uutta imagoa.

Vielä vakavampaa liikkeelle on se, että viime vuosikymmeninä ainakin kymmenen liikkeen puhujaa syyllistyi näihin rikoksiin.

Yhteensä puhujia on 900. Heistä 780 on maallikoita ja loput ovat evankelisluterilaisen kirkon pappeja.

Vanhoillislestadiolainen herätysliike kokee olevansa ”Jumalan valtakunta”, jossa saarnamiehen tehtävä on Pyhän Hengen virka. Puhujat käyttävät merkittävää valtaa, koska useimmat lestadiolaiset käyvät viikoittain seuroissa sanankuulossa. Toisaalta liikkeen jäsenillä ei juuri ole tapana lukea Raamattua yksikseen, koska ”usko tulee kuulemisesta”.

Puhujaksi ei ilmoittauduta, vaan tehtävään kutsutaan. Nyt rivilestadiolainenkin voi kysyä, missä kaikessa Siioni voi mennä vikaan, jos se erehtyy niin tärkeässä asiassa kuin puhujien valinnassa. Ilmiön paljastuminen voi siis nakertaa joukon sisäistä yhtenäisyyttä.

 

Hyväksikäyttötapaukset eivät kuitenkaan ole lestadiolaisuuden ainoa – eivätkä edes tärkein ongelma.

Liike on kriisissä. Millä tahansa perinteisellä ja vanhoillisella liikkeellä on ongelmia nuorisonsa kanssa. Lestadiolaisuudessa ongelma korostuu, koska nuorison kulttuuri on selvässä ristiriidassa vanhemman polven tapojen kanssa.

Millä tahansa miesten hallitsemalla yhteisöllä on vaikeuksia tasa-arvoon pyrkivien naisten kanssa. Lestadiolaisseuroissa naiset vaikenevat, vaikka kirkko vihkii kohta papeiksi liikkeeseen kuuluvia naisteologeja.

Millä tahansa yksimielisyyttä vaativalla ryhmällä on vaikeuksia ajattelevien ja keskustelevien jäsentensä kanssa. SRK pitäytyy itsepintaisesti joissakin kannoissa, joita merkittävä osa sen kannattajista ei hyväksy.

Yksi niistä on liikkeen suhde ”hoitokokousten” henkiseen väkivaltaan. Hoitokokous on tilaisuus, johon hoidettava kutsutaan parannuksen tekemistä varten.

Tällaiset kokoukset olivat muotia varsinkin 1970-luvulla. Niissä tehtiin yleensä parannusta ”väärästä hengestä”. Kohteeksi saattoi joutua, jos oli arvostellut hoitokokouksia, katsonut televisiota taikka rajoittanut perheen lapsilukua.

SRK ei vieläkään ole ”tehnyt parannusta” hoitamisesta. Itse asiassa se jatkuu.

 

Vuokko Ilola, 47, kuuluu lestadiolaisuuden ahkerimpiin maallikkoteologeihin.

Hän pitää blogia Kotimaa24:n sivuilla. Hän alkoi kirjoittaa joitakin vuosia sitten törmättyään hoitokokouksiin toista kertaa elämässään.

”Vuosina 1990–2004 useita ystäviä joutui hoitojen kohteeksi ja näin, kuinka he ja heidän läheisensä kärsivät. Jouduin umpikujaan”.

Hoitokokoukset ovat liikettä koskevan nettikeskustelun keskeinen aihe. Moni vaatii SRK:lta anteeksipyyntöä ja puolueetonta selvitystä niiden aiheuttamista traumoista.

1970-luvun kokouksissa meno yltyi sellaiseksi, että usea vanhoillislestadiolainen kääntyi arkkipiispa Mikko Juvan (1918–2004) puoleen ja pyysi häntä puuttumaan hengelliseen väkivaltaan. Niin tapahtuikin.

Sittemmin myös SRK:n pääsihteeri Voitto Savela (1937–2002) ja puheenjohtaja Erkki Reinikainen (1919–2006) kritisoivat kokouksissa vallinnutta mentaliteettia.

Molemmilla oli hoitamisesta tekijän tietoa. Tätä taustaa vasten Vuokko Ilolaa järkytti se, että nyt SRK:n johto ei enää tunnustanutkaan sitä, että ”hoitaminen” loukkasi omantunnonvapautta ja aiheutti kärsimystä.

”Ehkä se ei voikaan myöntää sitä, koska erehtymättömyyden myytti hajoaisi.”

Kokemukset lapsuudesta palasivat hänen mieleensä.

Lapsetkin joutuivat olemaan mukana hoitokokouksissa. ”Kun jotakuta höykytettiin, ratkaisevaa oli se, ymmärsikö hän väärän hengen, jonka vallassa hänen väitettiin olevan. Jos ei ymmärtänyt, hänet sidottiin synteihinsä ja jätettiin saatanan haltuun.”

Ihmisille uskoteltiin, että he olivat sielunvihollisen vallassa. Suggeroitu hoidettava saattoi lähteä kokouksesta hyvinkin onnellisena.

”Kun teki parannuksen, pääsi piinasta.”

Puhuttelu on lestadiolaisuudessa hoitamista lievempi tapa kehottaa parannukseen. Aiheena voi olla vaikkapa netissä kirjoittelu.

Ylhäältä johdetussa liikkeessä rivilestadiolaisilla on ollut tapana pitää suu supussa, mutta patoutunut keskustelun tarve purkautuu nykyisin sosiaalisen median kautta. Viime vuosina liikkeen asioista on virinnyt laaja ja intensiivinen keskustelu verkkofoorumeilla.

Vuokko Ilola on säästynyt varsinaiselta puhuttelulta, vaikka onkin arvostellut liikettä.

”Muutama läheinen on puhutellut ja eräs jopa julistanut epäuskoiseksi kirjoittelun takia. Se on kuulemma hyökkäystä Jumalan seurakuntaa vastaan.”

 

SRK:n pääsihteeri Tuomas Hänninen on osallistunut hoitokokouksiin, ja hänellä on niistä myönteisiä kokemuksia.

”Ne koettiin ja koin ne myös itse suurelta osin siunauksellisiksi.”

Hän ei kuitenkaan halua kiistää niiden kokemusta, joilla on toinen käsitys.

”En vähättele katkeruutta ja pahaa oloa, jota on jäänyt erityisesti 1970-luvun hoitokokouksista. Niissä tehtiin virheitä ja ylilyöntejä, ja olemme pahoitelleet niitä.”

Hännisen mukaan SRK ja koko liike haluaa auttaa kaikkia, joita tapahtumat yhä ahdistavat, mutta anteeksipyyntö ei ole oikea tapa hoitaa ongelmia.

”Oikea tapa on henkilökohtainen keskustelu.”

Hän neuvoo heitä kääntymään ensin esimerkiksi ammattiauttajan puoleen ja sitten tämän tuella kohtaamaan mahdollisen trauman aiheuttajia.

”Sosiaalinen media ei ole hyvä foorumi sielunhoidollisille asioille”, hän sanoo.

 

Lestadiolainen ei saa käyttää alkoholia, mutta tupakointi on sallittu.

Hiusten värjääminen tuomitaan, mutta permanentti hyväksytään. Kevyttä musiikkia ei pidetä sopivana, eikä elokuvia.

Korvakorut ovat syntiä, samoin tanssi.

”Tämäkään käsitys ei perustu Raamattuun”, sanoo Vuokko Ilola.

SRK:n ideologit kiistävät, että kielletyistä asioista olisi laadittu varsinaista syntilistaa.

Heidän mukaansa säännöt ilmaisevat ”yhteistä päätöstä” vetää raja kristillisyyden ja ”maailman” välille.

Jokainen liikkeeseen kuuluva osaa kuitenkin luetella parikymmentä kiellettyä asiaa.

”Emme halua” -listaa on ajan mittaan hiljaisesti lievennetty. Nyt ei välttämättä pidetä minään sellaista, mistä ennen sai lähdöt rauhanyhdistyksestä.

Parran pitäminen oli ennen synti, koska lestadiolaiset halusivat erottautua partaradikaaleista. Nyt moni liikkeen mies esiintyy parrakkaana.

Syntilistalta on pudotettu myös ”omavanhurskaan” – siis ei-lestadiolaisen – papin saarnan kuuntelu.

Myös liikkeen kansainvälistyminen alkaa vähitellen vaikuttaa normeihin. Ecuadorilaiset uskonsisaret käyttävät korvakoruja, ja afrikkalaisille uskonveljille on vähän vaikea opettaa, että tanssi on syntiä.

 

Monessa vanhoillislestadiolaisessa taloudessa on jo televisio, vaikka liikkeessä on opetettu 1960-luvulta

lähtien, ettei se ole ”kristityn kodin huonekalu”.

Tuomas Hännisen mukaan kysymys ei ole koskaan ollut laitteesta vaan sen välittämästä sisällöstä. Ajateltiin, että televisio välittää ohjelmia, jotka eivät tue kristillistä kasvatusta.

Hänninen sanoo, että 1970-luvulla jotkut suhtautuivat turhan jyrkästi televisioasiaan.

”Silloin tehtiin myös virheitä.”

”Aika on internetin myötä muuttunut, mutta peruskäsitys on ennallaan.”

”Kasvattajat kantavat vastuun kristillisestä kasvatuksesta ja kodin ilmapiiristä. Ne jotka ovat televisiopäätökseen tyytyneet, ovat tehneet sen ennen muuta siksi.”

”Sama pätee myös internetiin, kaikkeen siihen, mitä laajakaista tai tietokonepelit tuovat kotiin.”

Lestadiolaisnuoret eivät voi hyvällä omallatunnolla harrastaa esittävää taidetta. Musiikkia saa toki opettaa, ja urkurina ja kanttorina toimia.

Hänninen sanoo arvostavansa taidetta.

”Musikaalisuus ja muu taiteellisuus ovat Jumalan antamia lahjoja.”

”Esittävän taiteen henkilökultti sopii huonosti yhteen Jumalan lapsena elämisen kanssa. Jäljet pelottavat. Siksi tällä alueella on nähty hyväksi varoittaa ihmiskunnian ja henkilöpalvonnan vaaroista.”

Sama koskee myös huippu-urheilua. Hänninen sanoo, ettei SRK kuitenkaan tee päätöksiä ihmisten puolesta. ”Jokainen tekee itse valintansa ja kantaa niiden seuraukset.”

 

Bloggaaja Vuokko Ilola ja hänen miehensä Ilkka Ilola asuvat Kirkkonummella. Kumpikin on syntynyt vanhoillislestadiolaiseksi.

Avioparilla on 11 lasta.

Kukka-Maaria Ilola, 21, Anniina Ilola, 18, ja Kristiina Ilola, 16, lupaavat toimia oppaina ”vl-nuoren” maailmaan. Lestadiolaisella nuorisolla on omaa slanginsa. Esimerkiksi ”vanhoillislestadiolainen” lyhenee muotoon ”vl”. Sana ”kymppilesta” tarkoittaa ihmistä, joka on samaa mieltä liikkeen opetusten kanssa ja noudattaa perinteisiä tapanormeja.

He kertovat, että nuorista kymppilestoja on vain pieni vähemmistö. Vl-nuoret eivät juuri välitä elokuvien tai kevyen musiikin kiellosta.

Pääkaupunkiseudulla kapinallisenkaan nuoren ei juuri tarvitse pelätä yhteisön kontrollia.

”Vanhemmat eivät tiedä nuorten asioista, eivätkä nuoret lähde toisiaan puhuttelemaan tai hoitamaan, korkeintaan vähän ihmettelevät”, sanoo Kukka-Maaria Ilola.

Nyt hän tosin katsoo yhteisöä ulkopuolelta. Hän irrottautui lestadiolaisuudesta, koska hänen ajatuksensa olivat ristiriidassa liikkeen sääntöjen kanssa.

”Lestadiolainen elämäntyyli sopi minulle muuten erittäin hyvin, mutta en enää kestänyt kaksinaismoraalia. On hyvä, että ihmiset tietävät nyt, mitä ajattelen.”

Liikkeeseen jääneet ystävät ovat kunnioittaneet hänen päätöstään.

Joskus hän käy seuroissa. ”Kaverit vetävät puoleensa – ja tottumus.”

Keskusteluihin uskonasioista hän ei voi enää osallistua. ”Jos sanoisin jotakin uskonasioista, se koettaisiin sielunvihollisen puheenvuorona.”

Anniina Ilola ja Kristiina Ilola meikkaavat ja käyttävät korvarenkaita. Kumpikin tervehtii silti lestadiolaisia ystäviä perinteiseen tapaan: ”Jumalan terve!”

Anniina on hiukan eristäytynyt liikkeestä ja käy seuroissa vain harvoin.

”Läheiset suhtautuvat hyvin, mutta jotkut uskovaiset moittivat minua kapinasta liikettä vastaan, vaikka ei se sitä ole. Joku on sanonut, että minun uskoni hedelmät eivät näytä hyviltä.”

Tämän kesän suviseuroihin hän kuitenkin aikoo mennä, koska niissä on kivaa.

Kristiinasta on ongelmallista, että moni vl-nuori pitää tapakulttuuria tärkeämpänä kuin itse uskoa. Häntäkin on puhuteltu meikkaamisesta ja korvakorujen pitämisestä.

”Minulle sanottiin, että jos tekee semmoista, kieltää teollaan uskon.”

”Usko on kuitenkin minulle tärkeä asia.”

 

Liikettä syytetään siitä, että se pakottaa naisia hankkimaan lapsia joskus terveytensä uhalla.

Tuomas Hänninen painottaa, että ehkäisypäätös on aina avioparin keskinäinen asia. ”Ketään ei voi pakottaa synnyttämään lapsia – se on väärin ja ihmisoikeusrikos. Jumalakaan ei niin tee.”

”Sen sijaan opetamme, että Jumala on elämän ja kuoleman herra. Ihmisen ei pidä ottaa valtaa itselleen näissä asioissa vaan luottaa Jumalaan ja olla aina elämän puolella. Missä on raja, jos tästä peruskäsityksestä luovutaan?”

Lestadiolaisäitejä steriloidaan lääketieteellisin perustein. Hänninen ymmärtää näitä tapauksia. Hän muistuttaa, että sairaudenhoito on eri asia kuin ehkäisy.

Vuokko Ilolan mukaan äitiyden ja syntyvyyden säännöstelyn alueella on tapahtunut viime aikoina edistystä.

Asioiden hengellistäminen on silti joskus ongelma, koska puhujat ulottavat auktoriteettinsa myös lääketieteellisiin asioihin.

Eräältä puhujalta kysyttiin, missä vaiheessa saa mennä lääkäriin, jos keskenmeno alkaa. Puhuja kehotti äitejä odottamaan, kunnes verenvuoto on voimakasta.

”On puhujia, joiden mielestä lääkärit ovat uskovaisen äidin vihollisia, jotka haluavat ehkäistä väkisin ja tehdä abortteja.”

 

Moni luterilainen oudoksuu vanhoillislestadiolaisuuden jyrkän poissulkevaa seurakuntakäsitystä.

Ulkopuolisesta vaikuttaa siltä, että liike samastaa Jumalan valtakunnan SRK:n kanssa.

Vuokko Ilolan mielestä on väärin vetää yhtäläisyysmerkit ”Jumalan valtakunnan” ja SRK-liikkeen väliin. Hän vetoaa Raamatun sanaan: ”Jumalan valtakunta on teidän keskellänne.”

”Sitä ei voi nähdä, ei voi sanoa, että se on täällä muttei tuolla.”

Myös Tuomas Hänninen pitää epäraamatullisena ajatusta, että Jumalan seurakunta olisi jokin organisaatio kuten kirkko tai SRK tai vanhoillislestadiolaisuus.

”Seurakunta on totuuden eli Jumalan sanan pylväs ja perustus”, Hänninen siteeraa Paavalia. ”Jumalan seurakunta ei voi olla koskaan siellä, mistä puuttuu elävä Jumalan sana.”

Hännisen mukaan kysymys seurakunnasta avautuu viime kädessä ”uskon kautta”.

”Jumala on auttanut, että olen löytänyt elävän Jumalan sanan ja seurakunnan vanhoillislestadiolaisten

keskuudesta, missä julistetaan evankeliumia, ja saan uskoa kaikki synnit anteeksi.”

 

Muutamat nuoret lestadiolaiset naisteologit haluavat papiksi.

Luterilainen kirkko vihkii liikkeen ensimmäiset naispapit todennäköisesti varsin pian.

Kuitenkaan nainen ei puhu rauhanyhdistyksen seuroissa, eikä SRK:n 24-jäsenisessä johtokunnassa ole yhtään naista.

Lestadiolaisuudessa toimi naispuhujia liikkeen alkuaikana. Silloin kirkko ei hyväksynyt sitä. Arkkipiispa Gustaf Johansson julisti lestadiolaisuuden lahkoksi osin naisten roolin perusteella. Nyt asetelma on toisin päin: kirkko hyväksyy naisten saarnaviran, lestadiolaisuus ei.

Rovaniemeläinen juristi Johannes Ahola, 36, kuuluu uudistusmielisiin lestadiolaisiin.

”Tiedän, että liikkeessä on lukuisia ihmisiä, jotka joko hyväksyvät naispappeuden tai eivät sitä ainakaan vastusta”, hän sanoo.

Ahola ajattelee, että naispappeus ei ole sellainen opillinen kysymys, josta kaikkien edes tarvitsisi olla samaa mieltä.

Hän arvioi, että naispappeuden hyväksymisen esteenä on enemmän perinteinen patriarkaalinen ajattelutapa kuin teologiset näkökohdat.

”Lisäksi kyseessä on mielestäni enemmän sukupolvi- kuin sukupuolikysymys: minun sukupolveni näkemykset ovat keskimäärin varmasti toiset kuin vanhemman.”

 

Hännisen mukaan saarnavirkakeskustelun lähtökohta ei voi olla sukupuolten tasa-arvo vaan Raamattu.

”Jumala näki hyväksi, että juuri mies opettaa yli seurakunnan. Se on Raamatun selkeä käsitys.”

”Miksi Jeesus ei valinnut opetuslapsikseen naisia, vaikka hänen lähipiirissään oli monta naista?”

Hänninen ei ryhdy ennakoimaan sitä, mitä tapahtuu sitten, kun liikkeen naisteologeja aletaan vihkiä papeiksi.

SRK:n johtokunnan sataprosenttisen miehisyyden Hänninen selittää yhdistyslain mukaisella äsendemokratialla.

”Johtokunta valitaan SRK:n vuosikokouksessa eikä vuosikokous ole valinnut naista.”

Hän torjuu käsityksen, jonka mukaan SRK:n johtokunta olisi autoritaarinen vallankäyttäjä, joka päättäisi itse omasta kokoonpanostaan tai edes vaikuttaisi valintoihin.

”SRK:n johtokunnan tai puhujain tehtävänä ei ole vaikuttaa eikä painostaa. Ainoa mikä vaikuttaa, on Jumalan sana, ja elämä on onnellista, kun haluaa olla kuuliainen Jumalan sanalle.”

Hännisen mukaan keskustelu naisten edustuksesta johtokunnassa pitäisi käydä samoin perustein kuin saarnavirasta – ei siis sukupuolten tasa-arvon lähtökohdasta.

”Johtokunta on apostolinen kokous. Tähän asti Jumala on antanut veljille viisautta hoitaa asioita.”

”En tarkoita, että naisesta nimenomaan naisena ei olisi johtokunnan jäseneksi. Mutta jos Jumala haluaa, että johtokuntaan tulee nainen, kukaan ei sitä pysty estämään.”

 

Viime vuosina lestadiolaisuus on nostanut profiiliaan ja vahvistanut asemaansa.

Professori Jouko Talonen pitää liikkeen kansainvälistymistä kirkkohistoriallisesti merkittävänä ilmiönä. Lestadiolaisilla on menestyvää toimintaa Afrikassa ja Yhdysvaltain sisarkirkon kautta myös Ecuadorissa.

Sitä paitsi se on entistä monipuolisempi vaikuttaja kotimaan politiikassa.

”SRK ei ole havaintojeni mukaan enää määritellyt ’oikeita’ puolueita yli 30 vuoteen, vaikka sen kannattajien valtaosa liikkuu edelleen kokoomus–keskusta -akselilla.”

Uutta on se, että kevään 2011 eduskuntavaaleissa liikkeen jäsen lähti ensi kertaa kristillisdemokraattien ehdokkaaksi.

”Keskusta joutunee entistä tarkemmin punnitsemaan eettisiä kannanottojaan, jos se haluaa olla maakuntien johtava puolue.”

 

Ulospäin näyttää siis hyvältä, mutta liikkeen sisäinen tilanne on vaikea.

Eräs nimettömäksi jättäytyvä lestadiolainen arvioi, että nuoria perheitä irtaantuu lestadiolaisuudesta jyrkän ehkäisykannan takia.

”Luottamus SRK:n johtoa kohtaan on heikompi kuin koskaan – tai pitkään aikaan”, hän sanoo.

Kriittisimmät äänet ovat julkisesti vaatineet jopa SRK:n johdon eroa.

Herätysliike on reagoinut arvosteluun hyllyttämällä eräitä puhujiaan. Yksi heistä on salolainen pastori Johannes Alaranta, jolta Salon rauhanyhdistys otti pois seurapuhujan valtakirjan yksilöimättä toimenpiteen syytä.

Johannes Alaranta on ripin asiantuntija. Hän on arvostellut liikkeen käsitystä, jonka mukaan maallikon rippisalaisuudesta on aina pidettävä kiinni. Hän on entisen kansanedustajan ja pitkäaikaisen SRK-vaikuttajan Juhani Alarannan poika.

Tuomas Hännisen mukaan kysymyksessä ovat paikallisyhdistysten päätökset.

”Rauhanyhdistys kutsuu, hoitaa ja vapauttaa sananpalvelijan, jos hänen opetuksensa tuo enemmän levottomuutta kuin rauhaa.”

”SRK taas on palvelujärjestö. Sillä ei ole operatiivista johtovastuuta, annamme tarvittaessa ja pyydettäessä kyllä apua.”

Toisaalta saarnakieltoon joutui äsken myös SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen.

Hänet hyllytti Ruotsin Haaparannan lestadiolainen kirkkoherra Kimmo Sulila keskusteltuaan asiasta Luulajan piispan kanssa.

Kiellon perusteena oli hyväksikäyttötapausten aiheuttama julkinen hämmennys.

 

Hajaannus ei olisi liikkeessä mikään uusi asia. Joskus eriseura on syntynyt teologisista syistä. Liikkeen erustaja Lars Levi Laestadius (1800–1861)oli vähän kuin Karl Marx: nerokas mutta vaikeaselkoinen ja monimielinen julistaja ja teoreetikko.

Mutta joskus hajaannuksen syyt ovat raadollisia, kuten valtapeli ja kirkon virkojen havittelu.

Ensimmäinen suuri skisma ajoittui vuoden 1900 tienoille. Silloin liike jakautui vanhoillisuuteen, uusheräykseen ja esikoisuuteen.

Seuraavaksi 1930-luvulla pikkuesikoisuus eli rauhansanalaisuus erosi vanhoillislestadiolaisuudesta.

Tuomas Hänninen sanoo, että nähtävästi herätysliikkeet ajautuvat kriiseihin tietyin syklein. Usein edellinen kriisi poikii uuden: esimerkiksi 1970-luvun kesken jääneet hoitokokousasiat ovat nousseet uudelleen esiin lastensuojelukriisin myötä.

Hänninen pitää positiivisena, että nyt on aikaisempaa matalampi kynnys tuoda esiin kipeitäkin kysymyksiä.

Merkittävän hajaannuksen enteitä hän ei näe, seurapaikoilla ei kohtaa eriseuran merkkejä. ”Sosiaalisessa mediassa ja tiedotusvälineissä mielipiteitä on paljon, mutta ne ovat marginaalisia.”

Uudistusmielinen Johannes Ahola näkee tulevaisuudelle kaksi vaihtoehtoa.

”Ratkaisevaksi muodostunee se, kuinka naispappeuden aktiivisimmat vastustajat asiaan suhtautuvat: aletaanko pappisvihkimyksen tehneitä naisia ’hoitaa’ ja sen jälkeen tarvittaessa ’sitoa’ eli pitää päuskoisina.”

Jos näin käy, lestadiolaisuus on vaikeuksissa. ”Jos taas ilmiö hyväksytään, voi edessä olla hiljalleen tapahtuva muutos.”

 

Aholan mukaan liikkeessä on enenevässä määrin ihmisiä, jotka haluavat olla siinä mukana, vaikka heidän opillisetkin ajatuksensa poikkeavat liikkeen ”virallisesta” teologiasta. Tietoa heidän määrästään ei kuitenkaan ole.

Liikkeen varsinaista hajoamista hän ei pidä toivottavana eikä todennäköisenä.

”Ei ole henkilöitä, jotka haluaisivat muodostaa ’eriseuran’ eikä myöskään niitä, jotka haluaisivat työntää ’väärähenkisiä’ ulos 1970-luvun tapaan.”

Ahola muistuttaa, että ’uudistajat’ eivät ole mikään yhtenäinen ryhmä.

Hän ei pidä todennäköisenä sitä, että lähivuosina SRK:n vuosikokouksessa nähtäisiin ”uudistusmielisiä” ehdokkaita johtokunnassa, saati että tällaiset ehdokkaat pääsisivät läpi.

”Itse pitäisin erittäin toivottavana naisten ja nuorten edustuksen saamista päättäviin elimiin.”

Ahola vaatii nykyjohdolta selvää kantaa siihen, onko naisten saaminen SRK:n johtokuntaan suotavaa vai ei.

”Jos ollaan sitä mieltä, että ei ole tarpeen tai hyväksi taikka sallittua, sanottakoon se suoraan. Ellei taas olla sitä mieltä, sanottakoon sekin suoraan!”

 

Kirkkohistorioitsija Jouko Talonen sanoo, että lestadiolaisuuden asetelma muistuttaa joiltakin osin liikkeen kriisiä tasan 50 vuotta sitten. Kesällä 1961 liikkeestä erotettiin ”pappislinja”, Elämän Sanan ryhmä, jonka nimi tulee samannimisestä lehdestä.

On mahdollista, että vastaavanlainen ryhmittymä nostaa nyt päätään lukeneiston ja nuorten teologien piirissä. Erona näyttää olevan se, että 1960-luvun alun pappisoppositio korosti enemmän Lutheria, luterilaista tunnustusta ja sakramentteja.

”Perinteinen toiset uskovaiset pois sulkeva seurakuntakäsitys näyttää olevan murtumassa. Ei kuitenkaan ole selvää, kuinka laajaa tällainen ajattelu on”, Talonen sanoo.

Hän arvioi, että jos vallitseva seurakuntaoppi haastetaan, liikkeen on reagoitava. ”En usko liikkeen virallisen – ja enemmistön – linjan tässä suhteessa muuttuvan juuri nyt.”

 

Lestadiolaisuus on edelleen suuri ja vetovoimainen herätysliike. Suviseuroissa on parhaimmillaan paikalla lähes 80 000 ihmistä, ja jos kaikki tapahtuman vieraat pystyttäisiin laskemaan, määrä olisi vielä muutamaa tuhatta suurempi.

Suviseuroissa tavataan sukulaisia ja ystäviä, ja lestadiolaisilla niitä on keskimäärin suuret määrät. Tuhannet nuoret tulevat katselemaan tyttö- tai poikaystävää. Lippurivistössä liehuvat 17 maan värit, mukana myös Venäjän, Togon, Ghanan, Kenian ja Ecuadorin.

Ei-lestadiolaisen voi olla hiukan vaikea päästä perille siitä, missä tämän eksoottisen brändin salaisuus piilee. Runoilija Arto Melleri, lestadiolaisperheen lapsi, sanoi kerran, että jos hän haluaa kokea tavallista väkevämpiä tunteita, hän menee rauhanyhdistyksen seuroihin, missä lestadiolaiset veisaavat taivaallisen komeasti omien runoilijoidensa Siionin lauluja.

Saarnat tuntuvat ehkä puisevilta, mutta ratkaisevaa ei ole pakkaus vaan sen sisältö.

Tarjolla on syntien anteeksiantamus ”Jeesuksen nimessä ja veressä”. Lestadiolaiskristityn mielestä se on parasta mitä voi olla.

Moni sanoo, että tästä paratiisista on vaikea lähteä pois, vaikka haluaisikin.

Liike on voimatekijä myös kirkon ulkopuolella – politiikassa, taloudessa ja kulttuurissa.

Kolme keskustalaista kansanedustajaa tunnustaa lestadiolaista uskoa: entinen ministeri Tapani Tölli, Inkeri Kerola ja Markus Lohi.

Finlandia-palkittu kirjailija Antti Hyry ja eturivin runoilija Niilo Rauhala kuuluvat liikkeeseen. Oulun seudun talousihmeeseen ahkerat lestadiolaiset insinöörit ovat antaneet vahvan panoksensa.

 

Lars Levi Laestadius, Kaaresuvannon ja Pajalan rovasti, oli paitsi voimakas puhuja ja kirjoittaja myös lahjakas filosofi ja tiedemies, joka sai kasvitieteellisistä ansioistaan Ranskan kunnialegioonan ritarin arvon.

Laestadiuksen opetukseen liittyi tehokas parannussaarna, joka sai lukemattomat Lapin ihmiset tekemään parannuksen ja juopot raitistumaan. Herätysliike, joka syntyi1840-luvulla Ruotsin Lapissa, levisi lumivyöryn tavoin Suomeen. Mitä hän sanoisi, jos hän tietäisi oman liikkeensä kriisistä?

Varmaan hän suuttuisi luonteenomaiseen tapaansa ja ottaisi liikkeen vallanpitäjät puhutteluun. Luultavasti hän vaatisi, että johdon pitää tunnustaa inhimillinen erehtyväisyytensä ja tehdä parannusta lakihenkisyydestä ja rakkaudettomuudesta.

Todennäköisesti hän vaatisi, että vapaa keskustelu uskonasioista pitää sallia ja naiset pitää päästää saarnaamaan.

Ja ehkä hän toistaisi kuuluisan Juhannussaarnansa.

Sen perusviesti kuului:

Tehkää parannus!

 

Juttu on julkaistu Suomen Kuvalehden numerossa 25–26/2011.