Väkiluku alle miljoonaan, lämpöä vain puilla, ei tuontiruokaa – Pentti Linkolan ohjelma oli vihreille liian raju

Puolueeksi muuttuvan Vihreän liikkeen ohjelmaa kirjoitti kalastaja Pentti Linkola. Vihreä väki tyrmistyi, Linkola taas pettyi vihreisiin.
Kotimaa 15.8.2017 18:35
Teksti Riitta Kylänpää kuvat Ilkka Ruotsalainen

Kevättalvella 1985 Pentti Linkola oli keskittynyt vihreiden ohjelman kirjoittamiseen. Kesäkuun alussa hänet oli kutsuttu puhumaan Turussa järjestettyyn vihreiden valtakunnalliseen kokoukseen. Vihreiden valtakunnallisista julkisuuden henkilöistä paikalla olivat Heidi Hautala, Osmo Soininvaara, Ville Komsi, Kalle Könkkölä ja Eero Paloheimo.

Linkola nousi Turun levottoman kokousyleisön eteen. Hänen puheensa oli sovitun mittainen, 16 konekirjoitusliuskaa ja 40 minuuttia. Hän oli kirjoittanut sen huolella, ja luonnostellut vielä periaateohjelmaakin vihreille.

Kaikki paikalla olleet eivät jaksaneet kuunnella häntä, ja eturivissä istunut helsinkiläisen kasvisravintolan kokki Simo Sulva alkoi pitää rinnakkaispuhetta. Kokouksen koollekutsujista Eugen Parkatti huusi: ”Antakaa Penan puhua”, mutta kokousväki ei hiljentynyt.

Linkola pyysi esiintymisrauhaa, mutta kun Sulva jatkoi välihuutojaan eikä kukaan tunnustautunut kokouksen puheenjohtajaksi, käveli hän häirikön luokse ja pyysi uudestaan esiintymisrauhaa. Kun pyyntö ei vieläkään tehonnut, hän teki kuten hänen opettajansa oli tehnyt näyttäessään, miten aurinko laskee: ”Sipaisin kevyesti häirikön kasvoja otsalta nenän yli alaspäin.”

Tapauksesta nousi poru. ”Linkola löi kuulijaansa”, julistivat iltapäivälehdet.

Välikohtauksen jälkeen Linkola jatkoi puhettaan, vaikka tilanne kokouspaikalla oli kaoottinen. Hän totesi uskovansa, että juuri vihreällä liikkeellä oli mahdollisuus antaa ihmiskunnalle jatkoaikaa. Nimenomaan vihreät saattoivat ymmärtää, että kaikki kasvu oli pahasta ja ”kaikki muut liikkeet ajavat tuhoon kuin teuraat”.

Linkola tiivisti, että Vihreän liikkeen jäsenyys myös vaati paljon, kenestä tahansa ei ollut vihreäksi:

”Vihreitten jäsenen perusvaatimuksena tuli olla henkilökohtaisen elämän uhraaminen, hänen oli ruumiinharjoituksilla hankittava hyvä terveys ja fyysinen kunto, oltava raitis ja elämäntavoiltaan esimerkillinen. (–) Hänen oli opittava kovettamaan itsensä ja tarvittaessa ajamaan pienempien etujen ylitse suurempien etujen hyväksi, olemaan pelätty ja vihattu. Hänen on opittava käsittämään, että elämä on kuolemanvakava asia.”

Vain sellaiset ihmiset kykenisivät toteuttamaan hänen esittelemänsä hätätila- ja katastrofiohjelman. Eloonjäämisen maailma ei ole pehmeä, vaan jäntevä, vahva, terve ja kurinalainen, hän julisti.

Vaihtoehto- ja vallankumousliike ei voinut tehdä kompromisseja edes teoriassa: ”Heikkoutta ja vikinää kansa ei ikinä kunnioita, kompromissivihreät niittävät ajan oloon vain haukotuksia ja inhoa.”

Linkola uskoi, että aika riitti enää vain äärimmäisen väkivallan keinoille. Lievintä väkivaltaa olivat jyrkät, hyökkäävät puheet ja kirjoitukset, sen jälkeen mielenosoitukset, painostus ja uhkaukset, mutta ne tiet oli kuljettu loppuun. Hän uskoi, että väkivaltaiset yhteenotot tulisivat yleistymään joka tapauksessa.

Linkola katseli kokousväkeä. Maailma oli muuttunut, eikä hän voinut kuin todeta, että vihreätkin olivat vain oman aikansa lapsia.

”Uhrautuminen, henkilökohtaisen riskin otto ja rohkeus, saati uhkarohkeus, olivat haihtuneet menneisyyteen ja vihreidenkin tosiasiallisia toiveita olivat vetelehtivä yhdessäolo, loputtomat viisastelevat palaverit, ja nokkela kirjoittelu Suomi-lehdessä. Vihreällä tulee ennen kaikkea olla hauskaa, kivaa, kliffaa”, Linkola totesi puheessaan ja jatkoi:

”Mielenosoituskulkueeseen osallistutaan, jos reitin pituus on kohtuullinen ja sää poutainen, puhetta torilla kuunnellaan, jos siinä on leikkimieltä ja huumoria, ja sen jälkeen mennään jatkoille ja otetaan punkkupullot esiin.”

Vinoista hymyistä ja nauruntyrskähdyksistä huolimatta Linkola piti puheensa loppuun ja esitteli vielä hätätila- ja katastrofiohjelmansa pääkohdat.

Niitä olivat keskitetty hallinto, ankara syntyvyydensäännöstely, kaiken tavaranvalmistuksen saattaminen luvanvaraiseksi, kaiken uudisrakennustoiminnan lopettaminen, väestönsiirrot taajamista maaseudulle, suuryritysten purkaminen perheyritysten kokoon asti, ankara energian säännöstely, yksityisen ajoneuvoliikenteen korvaaminen julkisella, opetuksen ja kulttuurilaitosten jyrkkä supistaminen, lannoitteiden, myrkkyjen ja koneiden korvaaminen maataloudessa biologisilla viljelymenetelmillä ja kymmenkertaisella ihmistyövoimalla.

Kokousyleisö oli tyrmistynyt. Vaikka Linkola ei ollut osallistunut aikaisemmin vihreiden kokouksiin, osasi hän ystäviensä ennakkovaroitusten perusteella odottaa melkein mitä tahansa.

”Koolla oli lähes uskomaton tyyppikokoelma vailla minkäänlaista keskinäistä yhteenkuuluvuutta”, hän arvioi myöhemmin Suomen Kuvalehden kirjoituksessaan. ”Tavallaan paikalla oli kuitenkin ehkä maan parhaimmistoa – voimakkaita individualisteja ja idealisteja, joko älyllisesti tai emotionaalisesti vahvoja yksilöitä”.

Hän lohduttautui sillä, että oli kuullut Osmo Soininvaarankin miettineen kokouksen jälkeen, voiko niin kirjava joukko sopia koskaan mistään ohjelmasta.

Mutta oliko todella mahdollista, että vain pari henkilöä, Osmo Soininvaara ja Eero Paloheimo, ymmärsivät hänen ohjelmansa viestin, hän pohti, mutta toisaalta: ”Vallankumouksen tekee aina pieni vähemmistö.”

Vihreiden Turun kokousta seurasi suuri joukko toimittajia, ja Linkolan puhe sai huomiota lehdissä ja televisiossa. Vihreää liittoa ei ollut rekisteröity tuolloin edes yhdistykseksi, mutta nyt sen halu organisoitua kasvoi.

Yksityisautoilu kiellettäisiin, yli 60-vuotiaille sallittaisiin mopedi.

Oli epätodennäköistä, että Pentti Linkolalla olisi roolia tulevassa puolueessa, mutta talvella 1985–1986 hän kirjoitti ajatuksiaan vihreiden tavoiteohjelmaksi aina kuin kalastus sen salli.

Vihreiden tavoiteohjelman luonnos oli hänellä jo valmiina mielessä. Hän oli esitellyt sen suuntaviivat Turun kokouksessa edellisenä kesänä. Tyrmistynyt ja jopa hyökkäävä vastaanotto ei ollut lannistanut häntä. Hänen sisunsa oli vain kasvanut, ja kalastaessa hänellä oli aikaa kehitellä ajatuksiaan.

Kun kevätsäät kompuroivat, hän jäi yhä useammin kotiin kirjoittamaan. Pilvettöminä poutapäivinä hän ajeli villapuseroisillaan hevosellaan pitkät matkat verkkojadalta toiselle ja nautti valosta ja lämmöstä.

Kiirastorstain ja pitkänperjantain keskittyneen kirjoittamisen jälkeen ohjelma oli puhtaaksikirjoittamista vaille valmis. Hänen tavoitteenaan oli ihmislajin ja luonnon pelastaminen, mutta se edellytti rankkoja toimia, ei vain kehityksen pysäyttämistä, vaan paluuta kauas taaksepäin.

Elämänlaatu oli Linkolalle toissijainen asia. Hänen eloonjäämisoppinsa kulmakiviä olivat väestönkasvun hillitseminen, uudesta teknologiasta luopuminen ja paluu maatalousvaltaiseen pienyrittäjyyteen.

Maapallon kohtalonkysymys oli käyttöön saatavan energian määrä ja hinta: ”Mitä enemmän ja mitä halvempaa energia on, sitä nopeampi on loppu.” Hänen yhteiskunnassaan voimanlähteitä olivat ihmisen ja hevosen lihasenergia.

Linkolan vihreiden tavoiteohjelmaan kirjoittamat vaatimukset olivat kovia: Suomen väkiluku olisi pudotettava miljoonan ja sadantuhannen välille syntyvyyttä säännöstelemällä, elintarvikkeiden tuonti ja vienti kiellettävä, sähkö tuotettava kotimaisella vesivoimalla, lämpö kotimaisella polttopuulla, mainos- ja näyteikkunavalaistus on kiellettävä: ”Pääsääntönä on, että suomalainen yö on pimeä.”

Monet vaatimukset olivat jo Turun puheesta tuttuja: Yksityisautoilu olisi lakkautettava ja olemassa olevat autot varastoitava, sillä niitä käytettäisiin takseina seuraavien vuosisatojen mittaan. Yli 60-vuotiaille tulisi sallia mopedi.

Linkola linjasi: ”Vihreä yhteiskunta ei korosta taloudellista turvallisuutta ihmisestä itsestään riippumatta”, sosiaaliturvaa ei ole tai ainakaan se ei suosi heikkoutta eikä laiskuutta. Raha korvattaisiin mahdollisimman pitkälle tavaran ja palvelujen vaihtokaupalla.

Nuorille opetettaisiin jo koulussa ihmisen tragediaa: ”Ihminen liian etevänä oliona maapallolla joutuu pakosta elämään siivet leikattuina, on luovuttava monista mielihaluista, pitkälti myös yksilönvapaudesta, jotta elämä voisi jatkua.”

Linkolan mukaan ainoa realistinen keino päästä hänen ”ihanneyhteiskuntaansa” olisi väkivalta: elämän pelastamiseksi kaikki keinot ovat luvallisia; on parempi, että osa kuolee kuin että kaikki kuolevat, mutta ohjelmassaan hän painotti rauhanomaisia keinoja.

Linkolan tarkoituksena oli esitellä ohjelmaehdotuksensa vihreiden Tampereen kokouksessa syyskuussa 1986, mutta Helsingin Sanomat ehti edelle ja julkisti ohjelman pääpiirteet jo elokuun alussa. Vuotajat olivat tiettävästi vihreitä; he halusivat puhua Linkolan ohjelman alta pois ja keskittyä kokouksessaan akuutimpaan kysymykseen eli miten heidän olisi parasta järjestäytyä.

Linkola oli myrskyn silmässä. Vihreiden enemmistö tuomitsi ohjelman ja sanoutui siitä irti. Hänen eloonjäämisyhteiskuntansa näyttäytyi heille pakkoyhteiskuntana, joka tähtäsi poliisivoimin tiukasti säädeltyyn, äärimmäisen niukasti elävään talonpoikaisyhteisöön.

Monet nimittivät Linkolaa ekofasistiksi. Hänen ”poliisivaltionsa” sai vihreät individualistit haukkomaan henkeään, ja he syyttivät ohjelmaa inhimillisyyden puutteesta.

Linkola näki asian päinvastoin. Hänen mielestään ohjelma lisäsi humaanisuutta – sivutuotteena: ”Vanhukset, työttömät ja mielestään arvotonta työtä tekevät saavat arvonsa takaisin, koska vihreässä yhteiskunnassa on tarpeellista ja hyödyllistä tekemistä kaikille.”

Suomi-lehden toimittaja Heidi Hautala piti Linkolan mallia niin ankeana, ettei kukaan halunnut elää sellaisessa yhteiskunnassa. Linkola oli hänen mielestään sekoittanut ekologiset päämääränsä ja niiden toteuttamiskeinot.

Ohjelman vuotaminen julkisuuteen ennen aikojaan harmitti Linkolaa. Helsingin Sanomain julkistettua ohjelman hän järjesti oman tiedotustilaisuuden ja toivoi tuomitsijoilta malttia harkita asiaa uudelleen.

”Jos joku esittää mallin, jonka avulla me jäämme eloon tuhansiksi vuosiksi, sitä pitää miettiä tarkkaan”, Helsingin Sanomat siteerasi häntä.

Hän toivoi, että vihreät rekisteröityisivät puolueeksi, se oli hänen mielestään ainoa keino viedä asioita eteenpäin. Hän tosin ei osallistuisi puolueen toimintaan.

Tampereen kokouksessa Linkola pettyi vihreisiin; liikkeeltä puuttui filosofia.

Tampereen kokouksessa Linkola pettyi vihreisiin; liikkeeltä puuttui filosofia.

Vihreiden syyskuun kokouksessa Tampereella kävi, kuten Linkola oli ennakoinut: vihreät päättivät olla rekisteröitymättä puolueeksi. Hänen ohjelmansa kuumin kritiikki oli purkautunut, mutta edelleen monet olivat hämmentyneitä, jotkut jopa raivoissaan: luonnon säästämiseksi oli oltava pehmeämpiä keinoja kuin Linkolan ”poliisivaltio”.

Linkola oli tehnyt virhearvion. Kirjoittaessaan tavoiteohjelmaa hän oli vielä uskonut, että Vihreässä liikkeessä mukana olevat ovat pitkälti hänen kaltaisiaan ihmisiä, joiden ”maailmaa ovat metsä, järvenulapat, merensaaristo, rimpinevat, tunturit, virrat ja kosket, ja asuinpaikkana teltta tai laavu, kulkuvälineenä polkupyörä, kanootti ja hankisukset”.

Hän oli uskonut, että vihreät olivat nähneet, että maailma oli kuolonkouristuksissa. ”Otaksuin, että he olivat minun laillani havainneet, että luonnonsuojeluyhdistysten ja luontopiirien keinot olivat toivottoman heiveröisiä maailman tuhoajien panssareita vastaan, ja että keinoja oli tehostettava.”

Nyt hän epäili, että vihreät eivät olleet edes kiinnostuneita ekologisista kysymyksistä: ”Heitä kiinnostivat luonnon kannalta toisarvoiset sosiaalipoliittiset kysymykset aina lasten päivähoidon järjestämisestä lähtien.”

Silti Linkola ihaili moni vihreitä kuten Eero Paloheimoa. Vaikka tämä ei ollut biologi, vihreä luonto oli hänellä aina keskeisellä paikalla. Myös ”pieni niukkatukkainen helsinkiläismaisteri” Osmo Soininvaara herätti hänessä innostusta; ”hän päihitti ylivertaisella logiikallaan kaikki poliitikot.

Kalle Könkkölä pyörätuolissaan oli jämerämpi kuin kaikki kävellä koikkelehtivat liittolaisensa. Ville Komsi, Koijärven koollekutsuja, teki samalla kertaa sekä lempeää että terävää pilkkaa aineellisen hyvinvoinnin tuhonkierteessä riehuvasta pöyhkeästä suomalaisesta parlamentarismista”, kirjoitti Linkola Suomen Kuvalehdessä.

Hän oli uskonut, että vastuuntuntoiset ihmiset vyöryisivät vihreisiin, mutta pettyi ankarasti.

”Paloheimo ja Soininvaara eivät olleetkaan jäävuoren huippu, ei ollutkaan rivikomseja ja rivikönkkölöitä eikä pikkupulliaisia. (–) He olivat kenraaleita ilman joukkoja, he olivat ainoita. Vihreiden keskuudessa vallitsi syvempi tietämättömyys kuin väestössä keskimäärin.”

Tampereen järjestäytymiskokous, jossa ei järjestäydytty, näytti Linkolalle vihreiden todellisen tilan: liikkeellä ei ollut filosofiaa. Vihreä oivallus oli kateissa ja arvot olivat ympäröivästä yhteiskunnasta peräisin.

Vihreät olivat jakautuneet biologiseen siipeen ja sosiaaliseen siipeen. Jälkimmäinen ryhmittymä oli Linkolan tyrmistykseksi alusta alkaen niskan päällä, sen näkyvimpiä jäseniä olivat Pekka Haavisto ja Osmo Soininvaara.

Peli oli pelattu. Paluumatkalla Tampereelta häntä harmitti enää vain se, että kokoukseen oli hukkunut kokonainen kallis työpäivä. 

 

Teksti on toimitettu ote Riitta Kylänpään teoksesta Pentti Linkola – Legenda ja ihminen (Siltala), joka ilmestyy viikolla 33.