Unto sammuttaa valot
Suomussalmen Murtovaaran kylässä on enää yksi asukas, Unto Kyllönen.
Kuin yhteisestä sopimuksesta kyläläiset lopettivat työnsä. Pelloille ei menty ja verkot jäivät kokematta. Linja-auto pysähtyi. Käsillä oli hetki, jolloin maailmanlopun piti tulla.
Uskonlahkon ankarat ja kiivaat saarnamiehet Onni Poutanen ja Adam Härkönen olivat kiertäneet ahkerasti Suomussalmen peräkyliä sotien jälkeen ja saaneet monet uskomaan vavisuttavaan ennustukseensa.
Perukan köyhät asukkaat olivat otollisia kohteita aatteen- ja uskonmiehille. Oli taloja, joissa tuvan yhdellä seinällä roikkui Jeesus ristillä ja toisella katseli tuimailmeinen Stalin.
Yksikään taloista ei ollut toista rikkaampi: lehmä tai kaksi, hevonen, lampaita, kesällä sikoja. Ja paljon lapsia.
Maailmanloppua ei tullut. Sen sijaan Murtovaaran kylällä Kyllösen pariskunnalle syntyi joulukuussa 1948 poika, Unto.
Kahdeksanlapsisen perheen esikoinen asuu edelleen kotitilallaan. Hän on Murtovaaran viimeinen asukas.
”Ei oo korven moukasta lähtijäksi”, tuumaa Unto Kyllönen ja hymyilee lähes hampaattomalla suullaan.
”Kuolema tulloo, millon tulloo. Sitä ei ossoo pelätä.”
Tuvan ikkunan takana närhi yrittää päästä telkänpönttöön. Unto Kyllönen katselee närhen touhuja pirttipöydän ääressä.
Isoja vesipisaroita läsähtelee harvakseltaan maahan.
”Tekee talven pohjia”, Kyllönen sanoo.
Ensilumi satoi ja suli pois jo edellisellä viikolla, lokakuun alussa. Säätiedote lupaa uutta lunta.
Kyllönen siirtää puoliksi tyhjän auringonkukansiemenpussin eteisen komeroon. Linnut olivat taas syöneet tyhjäksi isännän antimet velipojan tekemältä lintulaudalta.
Tikat lennättävät käpyjä mäntyjen oksille ja alkavat nakuttaa niitä.
”Metän keskellä oon”, Kyllönen sanoo.
Metsämaata Suomussalmella totisesti riittää, 264 000 hehtaaria, melkein neljän Ahvenanmaan mantereen verran, osa moneen kertaan hakattua.
Kyllönenkin alkoi jo koulupoikana kulkea isänsä mukana metsätöissä eikä ole muusta haaveillut.
”Minnekkä täältä. Työmaa ympärillä, koti tukikohtana. Äiti laittoi ruoan, lämmitti talon ja saunan.”
Työ oli raskasta, lähes epäinhimillistä, ja moni metsuri kuoli nuorena. Kyllönen pääsi eläkkeelle kymmenen vuotta sitten.
Kaularangassa ahtauma. Kulumia ja kolotuksia. Ikääntyminen mietityttää.
”Tietennii.”
”Kuolema tulloo, millon tulloo. Sitä ei ossoo pelätä.”
Ensimmäisinä tippuivat yläleuan hampaat, huonoimmat jo kansalaiskoulun aikana. Alaleuan kaksi keskimmäistä pari vuotta sitten, kun Kyllönen yritti irrottaa sormillaan hampaiden väliin juuttunutta kolesterolipilleriä.
”Sydän jyskyttää välillä ylimääräisiä.”
Kolesteroli- ja verenpainelääkkeet loppuivat jo alkukesästä.
”Haen sitten, kun käyn muoria katsomassa palvelutalossa.”
Edestakaista matkaa Suomussalmen kirkonkylälle kertyy yli 120 kilometriä.
Käsi hamuaa tupakkaa leivinuunin päältä. Punaista norttia, L&M- ja PS-tupakkaa.
”Kauppias vitsailee, että perussuomalaista. Vaikka en minä perussuomalainen ole muuten kuin olemukseltani”.
Kyllönen hymyilee ujosti ja vain vilkaisee päin.
Metsänpeikko.
Kuivajärvi, Hietajärvi, Saarivaara, Malahvia ja Ala-Vuokki olivat väkirikkaita kyliä vielä 1950-luvulla. Silloin synnytettiin suuria ikäluokkia. Kyllösten kahdeksan lasta ei ollut poikkeus.
Enää noissa kylissä ei asu ainoatakaan koululaista.
Ei ole oikein kyliäkään. Puhe kylistä loppui siihen, kun koulut lakkautettiin 1970-luvun lopulla. Nykyisin ne ovat yhtä ja samaa Suomussalmen Vuokkia.
Kehitys on ollut sama koko pitäjässä ja koko maassa eteläisintä Suomea lukuun ottamatta. Vielä 1950-luvun lopulla Suomussalmella oli 52 alakoulua, enää vain kolme.
Suomussalmi on pinta-alaltaan Suomen yhdeksänneksi suurin kunta, mutta asukkaita on vain reilut 8 000, puolet siitä, mitä 1970-luvulla. Viime vuonna syntyi 35 lasta, edellisvuonna 40, mutta Vuokkiin ei ainoatakaan. Kuolleita on joka vuosi enemmän.
”Myö oltiin murtovaaralaisia”, Kyllönen sanoo. Mummo Elli Maria asui samassa taloudessa.
”Mummo antoi pururuokaa, pureskeli valmiiksi lihapalat ja leivänkannikat.”
Taloa asui myös isän veljen kuusihenkinen perhe.
Oliko Murtovaara kylä edes parhaina päivinään?
Asukkaiden mielestä kyllä. Naapurikyläläiset, saarivaaralaiset ja kuivajärveläiset, olivat samaa mieltä. Murtovaara oli asutuskeskittymä vaaran laella, kymmenkunta taloa. Toisella puolella tietä asuivat Kinnuset, toisella Kyllöset ja yksi Mäkeläinen.
Nyt talot ovat autioita. Hyvä kun maalaamattomina erottuvat syyssateiden viruttamasta maisemasta. Viimeksi kirkonkylälle muutti nyt 93-vuotias Arvo Kinnunen. Unto Kyllönen on jo kymmenen vuotta ollut vaaran ainoa asukas.
Seitsemän kilometrin päässä Saarivaarassa oli kansakoulu, jota Murtovaaran lapset kävivät. Unto Kyllönen asui kaksi talvea koulun asuntolassa.
Opettaja oli ankara, sodan käynyt mies. Käveli narisevalla puujalalla ja läimi karttakepillä.
Kun koulun asuntola lakkautettiin, murtovaaralaiset siirtyivät Kuivajärven, sodassa Suomen puolelle jääneen vienalaiskylän, kouluun. Rajan takana on Uhtua ja Arhippa Perttusen kotikylä Latvajärvi. Elias Lönnrot sai aikoinaan Perttuselta monet Kalevalan säkeistöt.
”Sedän lapset sanoivat, että myö ei ryssien kouluun lähetä. Mutta sinnehän myö mentiin.”
Kolmekymmentä vuotta sitten Kuivajärven koulu lakkautettiin. Sittemmin kuopiolainen metsästysporukka osti sen, mutta koulu paloi ankarana pakkaspäivänä kuusi vuotta sitten. Metsämiehet rakensivat tilalle korskean hirsisen metsästysmajan.
Useimmat kylän lapsista kävivät kansakoulun jälkeen kansalaiskoulun, opiskelivat ammatin tai siirtyivät Kyllösen tavoin työelämään. Kyllösen kolme siskoa kävivät keskikoulun ja asuivat viikot Suomussalmella asuntolassa.
Kuka sille tielle lähti, ei palannut.
Unto Kyllönen on kutsunut Kuhmossa asuvat sisaruksensa Irma Heikkisen ja Osmo Kyllösen vieraisille. Osmo Kyllönen, veljensäkin esimiehenä toiminut jo eläkkeellä oleva metsätyönjohtaja, purkaa kylmälaukun sisällön keittiön pöydälle. Tuliaisina on Kainuun herkkuja: puolukkarönttösiä ja lohikukkosia.
Irma Heikkinen kattaa keittiön pöytään äidin valkoiset posliinikupit. Unto Kyllönen käy vetämässä savut tuvan uunin edessä.
Jääkaapista kurkistaa lenkkimakkarapaketti.
”Se on sitä kiellettyä ruokoo”, Kyllönen toteaa.
Pieni ”sinkkupannu” lojuu liedellä.
Sisarukset muistelevat lapsuuttaan.
”Mitä täällä oli tarjolla, ei mitään. Vain raatamista”, sanoo Irma Heikkinen.
”Vaikka mukavaa meillä keskenämme oli, puutteesta huolimatta. Meillä tytöillä oli toisemme. Nukke oli semmonen, että käännettiin kumisaappaan reuna nurinpäin.”
Pojat tekivät peltotöitä, niittivät viikatteella ahopellot, suopellot ja puronvarsiniityt. Paarmoja ja kärpäsiä piisasi.
”Meneekö päälle kolmen hehtaarin”, Osmo Kyllönen arvioi tilan pinta-alaa.
”Ei meillä ollut venettäkään. Isä kantoi Hetejärveltä haukia. Kutuaikaan äiti suolasi särkiä.”
Traktorit tulivat vasta lehmien lähdettyä.
”Kun lehmiä ei enää ollut, maito ostettiin pusseissa. Navetta sahattiin polttopuiksi.”
Kun Irma-sisko lakkasi kyntensä Kuivajärvelle tansseihin lähtiessään, isä tiesi, että ajat olivat muuttumassa. Kysyi silti, miksi kynnet olivat niin punaiset.
Kyllösen tytöistä vanhin lähti Göteborgiin jo 1960-luvulla, seuraava 1973 ja Irma 1976. Satoja suomussalmelaisia muutti työvoimapulasta kärsivään Ruotsiin. Kun maa- ja metsätalous koneellistuivat, Suomessa ei riittänyt töitä.
Irma pääsi siivoojaksi Göteborgin kaupungille, ”miehentekele” Matti Heikkinen Volvon tehtaalle.
Ikävä kotiseudulle oli musertava. Jotkut tappoivat sen takia itsensä. 1980-luvun alussa Irma ja Matti palasivat pienen tyttärensä kanssa Suomeen.
”Mutta ei me Kuhmon keskustaan jääty, vaan palattiin tästä 23 kilometrin päähän Matin kotipaikalle.”
Aluksi elämä maalla tuntui oudolta. Heikkiset olivat kierrelleet isoissa kaupoissa viikonloppuisin, perukalla naapurin valoja ei näkynyt. Eikä näy.
Sisaruksista nuorimmat asuivat kotona vielä armeijan jälkeen, kävivät töissä Kostamuksessa. Enimmillään sinne lähti lähes 450 suomussalmelaista.
Kostamukseen on Suomussalmelta lyhyempi matka kuin Kuhmoon.
Vain Unto ei haikaillut maailmalle, ei edes tanssilavoille.
Metsästyskortti tulee Suomussalmella jo äitiyspakkauksen mukana, kirkonkylällä naureskellaan.
Närhi elämöi taas. Unto Kyllönen kuulostelee ja kävelee tuvan ikkunan ääreen.
”Minulla polosella ei ole edes ilmakivääriä. Ennemmin minä pikkulintuja syöttäisin”, hän sanoo.
Seudulla pesii 73 korppia. Karhuja on paljon, samoin hirviä. Muutama susi. Soita ja suolampia. Metsähallituksen metsissä on valtavia hakkuuaukkoja.
”Kun valtio antoi määräyksen, että rahhoo pittää tulla, se oli toteltava. Kyllähän myökii hakattiin aukkoja.”
Hakkaamattomissa metsissä riitti ruokaa metsäkanalinnuille.
Osmo Kyllönenkin oli nuorena hanakka metsämies. Kävi usein jo ennen töihin lähtöä katselemassa teeriä, metsoja ja pyitä.
”Ja oravia”, Unto Kyllönen lisää. Oravan nahat myytiin. Äiti paistoi lihat.
”Kuivia käppänöitä ne olivat, maistuivat pihkalle”, mutta ruoaksi kelpasi kaikki syötävä.
Viime kesänä kanalintukanta elpyi.
”Minun on vähän ilikee puhua metästysharrastuksesta, kun minä en sua suolia pois enkä höyheniä. Äiti ennen laittoi”, Unto Kyllönen tunnustaa.
Mutta hirvimetsällä hän kävi, ampuikin yhden. Äiti oli ajomiehenä. Parhaana syksynä hirvenlihaa tuli 90 kiloa. Nykyisin nakit ja makkara korvaavat lihan.
Tänä syksynä Suomussalmella on kaatolupa 540 hirvelle.
Nuorina saalistamisen makuun päässeet miehet palaavat syksyisin kotikyliinsä metsästämään. Asuvat kylmillään olleissa kotimökeissään tai ostavat halvalla autiotalon tukikohdakseen. Metsästys on verissä. Metsästyskortti tulee Suomussalmella jo äitiyspakkauksen mukana, kirkonkylällä naureskellaan.
Kerran vuodessa pihaan ajaa kuopiolainen kauppamatkustaja Kervinen. Kyllönen ostaa Kerviseltä vaatteensa alusvaatteita myöten.
”Kakkosnelosesta pystyskoolaus ja sitten vinolaudoitus.” Vuonna 1958 isä löi viimeiset naulat Unto Kyllösen nykyiseen kotitaloon. Talo sai nimekseen Pajula.
”Ruma nimi, mutta sopiva tämmöselle metän keskellä olevalle mökille.”
Kuivajärventielle kuutisenkymmentä metriä, vanhaan kotitaloon vajaa kilometri. Talon edessä hetteinen suokaistale.
Kyllönen polttelee nopeasti uunin luukun edessä, kuin salaa. Aloitti jo rippikoulussa. Uuni imee savut. Hän on siirtänyt sänkynsäkin uunin vierustalle.
”Toisinaan on liiankin lämmin.”
Ovenpielessä on Olli-serkun viime talvena tekemä puunkantoteline. Serkku, lähin naapuri, asuu kahdeksan kilometrin päässä. Hänen ja sisarusten lisäksi Unto Kyllösellä ei juuri muita vieraita käy.
Irma-sisko oli edellispäivänä siivonnut, pessyt ikkunatkin.
”Vastapalvelus velipojalle, kun hankki isän mukana leivän jatketta, jotta saatiin käydä kouluja.”
Kerran vuodessa pihaan ajaa kuopiolainen kauppamatkustaja Kervinen. Kyllönen ostaa Kerviseltä vaatteensa alusvaatteita myöten, viime talvena liian lämpimän villapaidan.
Suomussalmen kaupoissa hän ei käy. Bensan hän ottaa korttiautomaatista, jotta sisälle ei tarvitse mennä. Ei puhettakaan, että kahvilla kävisi.
”Korpeen palaan halulla heti, kun saan asiat toimitettua.”
Hän levittelee vanhoja valokuvia pirtin pöydälle. Yhdessä kuvassa isä ja äiti vetävät ”akka-auralla” perunavakoa tuoreeseen multaan. Sitä yksinkertaisemmaksi ei aura tule. Isä painaa sarvien päässä olevaa auraa multaan, äiti vetää.
Kuva on Kyllösen ottama, ei mikään potretti, vaan tilannekuva. Hyvä sommittelu. Kamera oli kylän ensimmäisiä, Anttilan mainoslehdestä tilattu. Mieluiten arka poika kuvasi arkoja lintuja.
Myös hautajaiskuvia on paljon.
Isä kuoli helmikuussa 1984.
Unto Kyllönen ei halua puhua tunteista eikä muistakaan ”liian henkevistä” asioista, kuten naisista. Ei muista, onko edes itkenyt.
”Isän kuoltua on voinut tippa tulla silmään. Muissa itkuissa oli Alkolla asiaa.”
Äiti saattoi nauraakin, mutta isä oli jurompi. ”Urahti vihaisesti, jos yritti kysyä sodasta.”
Sodat pysyivät näillä seuduilla muistissa puhumattakin. On Raatteentie ja Malahvianvaara. Sammaloituneita poteroita ja juoksuhautoja.
Viisi vuotta sitten äiti sai aivoinfarktin. Sillä aikaa, kun Kyllönen oli vetämässä aamusavuja ulkorappusilla.
”Muori laitteli keitoksiaan lieden ääressä. Sisälle kun tulin, makasi tuossa tuvan kynnyksellä. Siitä se ryömi sohvalle.”
Ambulanssi saapui, mutta ei ottanut äitiä kyytiin. Kun toinen kohtaus tuli, ambulanssi ei suostunut edes tulemaan.
Sisarukset hommasivat äidille paikan palvelutalosta Suomussalmelta.
”Viimeksi, kun alkukesästä kävin, muori ei tuntenut minua.”
Kyllönen seuraa iPadilta vanhoja koneita korjaavaa tubettajaa. ”Siinä on monenlaista tilannetta, parituntinen kuluu helposti.”
Ukkeli ja muori. Niin Kyllösen sisarukset vanhempiaan kutsuvat.
Kyllönen lämmittää ukkelin ja muorin kamaria Porin Matilla, pienellä pönttöuunilla. Vanhasta tottumuksesta.
1990-luvun lopussa lopettivat Saarivaaran kauppa ja posti seitsemän kilometrin päässä. Osuuskauppa Maakunnan ja K-kaupan kauppa-autot alkoivat käydä, mutta sitten nekin lakkasivat kulkemasta. Samoin kirjastoauto, ja Kyllönen palautti ainoan lainaamansa kirjan. Kalle Päätalon Iijoki-sarjaa.
Nyt lähin kauppa on parinkymmenen kilometrin päässä Ala-Vuokissa. Kylällä asuu seutukunnan ainoa maallemuuttajaperhe, Karkkilasta tulleet Kirsi Sahrman-Hauhia ja Ville Hauhia. He kokosivat kyläläisten kanssa kyläkirjan Vuokki vuosien virrassa.
Kesällä Kyllönen osti kaupasta tulokkaiden kasvattaman pyöreän kesäkurpitsan.
”Ei kai ne minua oo haitannu mitenkään. Rouva oli alussa Sakun K-kaupassa apulaisena.”
Kyllönen alkaa etsiä puhelinfirman hänelle myymää iPadia.
”Tyrkyttivät, ja minä houkka menin lankaan.”
Hän seuraa tabletista vanhoja koneita korjaavaa Metsa Man – ja Kone Man -nimistä tubettajaa.
”Siinä on monenlaista tilannetta, parituntinen kuluu helposti. Toinen mokoma television ääressä.”
Pirttipöydän äärestä näkee suoraan telkänpöntölle. Monena keväänä helmipöllö on vallannut sen.
Kerran ikkunalasissa vilahti suden häntä ja sitten koivet. Killi-kissakin näki.
”Kun television Avarassa luonnossa oli susi, sanoin, että kato Killi, tuolla on sus, ja Killi pörhistäytyi.”
Mutta viime huhtikuun 12. päivän vastaisena yönä rymähti. Kuin vaatteidenkuivausteline olisi kaatunut. Aamulla Kyllönen näki, että eteisen lasi oli rikottu. Ikkunan alla korkealla lumipenkalla oli seisonut karhu.
Siskon mies ja Osmo-veli kävivät samana päivänä sattumalta Kyllösen luona. Eihän Unto kenellekään soita ja ilmoita.
Karhu oli tullut tietä pitkin, kiertänyt pihaan ulkokäymälän takaa, kaivanut itselleen reitin lintulaudan viereen. Sitten se oli lähtenyt kiertämään taloa, tullut ikkunan viereen, seisonut siinä kahdella jalalla, olisiko haistanut Kyllösen eteiseen jättämän sämpyläpussin, ja pukannut tassullaan lasia. Tiaiset olivat syöneet tassuista jääneet verijäljet lumelta. Siitä karhu oli jatkanut matkaansa.
”Nallella oli valtavat jäljet, 25–30-senttiset. On se kulkenut tässä ennenkin, pihlajan vieressä nukkunut.”
Muutama viikko sitten lähistöllä oli ammuttu 360-kiloinen karhu. Osmo Kyllönen oli nähnyt sen.
”Pääkin oli kuin 50 litran saavi.”
300-kiloinen oli ammuttu kilometrin päähän. Suomussalmella on kaadettu tänä syksynä 36 karhua, puolet itäisen poronhoitoalueen luvista.
Unto Kyllönen arvelee, että hänen pihassaan liikuskellut kontio oli Venäjältä tullut vaeltajakarhu. Jäntevä ja lihaksikas, sellaista pitää hauduttaa useita tunteja ennen kuin se on syötävää.
Karhunpaistia oli ollut tarjolla Kuhmon Kelon ”iloisissa metsästyskauden juhlissa” ravintola Kalevassa. M. A. Numminen oli laulanut vieraille valtavasta jäniksestä.
Kyllönen ei osallistunut.
Seinäkello on pysähtynyt näyttämään puolta kymmentä.
Ehkä aikakin on pysähtynyt. Ehkä härkösläisten povaama maailmanloppu on koittanut. Killi-kissaakaan ei enää ole. Mutta linnunpönttöjä on kymmenen, ihan pihapiirissä.
”Mikä tiällä, ei sitä passaa ajatella”, Unto Kyllönen sanoo. ”Äitikin tyytyi siihen, mitä oli. Tiällä on tiaiset ja närhet ja kuukkelit ja kesällä tässä pyörii mustasilmäinen viirupöllö. Lapinpöllökin kävi katsomassa paikkoja.”
”Kun jätän verhonrätit vetämättä, voin katella sängystä yötaivasta.”