Entinen suurlähettiläs tyrmää Halosen-Tuomiojan linjan: miinakielto aiheutti korvaamatonta vahinkoa

ESSEE: Suomen asevalvonta on yleensä perustunut geopoliittiseen realismiin. Ottawan sopimus on poikkeus.
Kotimaa 1.1.2018 08:20
Pasi Patokallio

Suomessa ennen Ottawan miinakieltosopimukseen liittymistä käytössä ollut sakaramiina. © Jussi Nukari / Lehtikuva

Suomi liittyi jalkaväkimiinat kieltäneeseen Ottawan sopimukseen vuonna 2012.

Päätöksestä keskusteltiin aikanaan kiivaasti, eikä arvostelu ole vieläkään täysin vaimennut. Esimerkiksi perussuomalaisten presidenttiehdokas Laura Huhtasaari on pitänyt asiaa esillä kampanjassaan.

Nyt sopimuksen kriitikoiden joukkoon liittyy monissa asevalvontaneuvotteluissa Suomea edustanut entinen suurlähettiläs Pasi Patokallio. 

”Ottawan sopimuksen aiheuttamaa notkahdusta Suomen puolustuskyvyssä ei ole täysin korvattu vieläkään”, hän kirjoittaa Kanava-lehdessä 8/2017.

Suomen Kuvalehti julkaisee Patokallion kirjoituksen kokonaan. 


Suomelle asevalvonta on ollut turvallisuuspolitiikan väline, ei itseisarvo.

Ydinaseet kieltävä kansainvälinen sopimus on pitkästä aikaa palauttanut keskusteluun Suomen roolin globaalissa asevalvonnassa. Suomi ei osallistunut sopimuksen neuvottelemiseen, ei ole allekirjoittanut neuvottelujen lopputulosta, eikä aio sitä tehdäkään (ks. Jaakko Iloniemen kirjoitus ”Tuoko Nobel ydinaseettoman maailman lähemmäs”, Kanava 7/2017).

Julkisuudessa on näkynyt puheenvuoroja, joissa Suomen linjaa on kummasteltu ja paheksuttu. Kriitikoiden mielestä Suomen pitäisi olla aseidenriisunnan etujoukossa, samoilla linjoilla kuin viiteryhmäksemme mielletyt muut pienet länsieurooppalaiset maat, kuten Ruotsi, Irlanti ja Itävalta.

Aseidenriisunnan korottaminen itseisarvoksi, saati muiden tahdoton seurailu, ei kuitenkaan ole ollut Suomen asevalvontapolitiikan pitkä linja.

Väitän runsaan neljänkymmenen vuoden kokemuksella, että Suomen asevalvontapolitiikka on lähes poikkeuksetta perustunut geopoliittiseen realismiin, jossa asevalvonta on turvallisuuspolitiikan väline, ei itseisarvo.

Puhun tarkoituksella asevalvonnasta, en pelkästään aseiden vähentämisestä tai kieltämisestä. Asevalvonta kattaa myös aseiden laadullisen rajoittamisen, tiettyjen aseiden leviämisen estämisen (non-proliferaatio eli asesulku) sekä aseiden vientivalvonnan.

Suuren yleisön aseidenriisuntana tuntema toiminta on ollut Suomelle enimmäkseen aseidenriisuntadiplomatiaa.

Sen merkitys Suomen omien etujen kannalta on vaihdellut suuresti. Usein se on ollut vähäinen – enimmäkseen on puhuttu muiden aseista. Asesulussa ja vientivalvonnassa Suomen kansallinen etu on kuitenkin ollut aina pelissä.

 

Kylmän sodan aikana asevalvontapolitiikallemme oli tunnusomaista vakauden edistäminen.

Tärkein tavoite oli Suomen puolueettomuusaseman varjelu ja vahvistaminen muun maailman silmissä. Vakauden edistäminen tarkoitti Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain suhteiden liennytystä asevalvontaan liittyvin palveluksin. Neuvostoliiton harjoittaman painostuksen vuoksi jouduttiin toisinaan turvautumaan väistöliikkeisiin.

Suomi on alusta alkaen ollut ydinsulkusopimuksen vankkumaton kannattaja, toisin kuin vaikkapa Ruotsi. Suomelta ydinaseet oli kielletty jo Pariisin rauhansopimuksella, kun taas Ruotsilla oli pitkään vakavia aikeita hankkia oma ydinase.

Ydinsulkusopimus oli alun pitäen Yhdysvaltain, Neuvostoliiton ja Britannian yhteishanke.

Suomen kannalta se oli tärkeä ennen muuta siksi, että se vakautti suurvaltasuhteita. Samalla se loi puitteet ydinaseiden vähentämiselle ja ydinvoiman rauhanomaiselle käytölle myös Suomessa.

Suomi luotsasi suurvaltojen pyynnöstä sopimuksen YK-käsittelyn syksyllä 1968. Vähän myöhemmin isännöimme Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton neuvotteluja strategisten ydinaseiden rajoittamisesta (SALT) Helsingissä. Vastaavia palveluksia suurvalloille on tehty myöhemminkin.

Ydinsulkusopimus sopi Suomelle myös väistöliikkeenä.

Sen lähtökohta on, että ydinaseettomien osapuolten sitoutumista ydinaseettomuuteen valvoo Kansainvälinen atomienergiajärjestö (IAEA). Suomi saattoi sopimuksen osapuolena hankkia ydinvoimaa Neuvostoliitosta ilman, että jouduimme hankinnan osana hyväksymään Neuvostoliiton valvontaa Loviisan ydinvoimaloille. IAEA valvoo.

 

Asevalvontapolitiikkamme oli kylmän sodan aikana tuskaista tasapainoilua idän ja lännen välillä.

Jouduimme lännen ja muiden Pohjoismaiden harmiksi ajamaan Neuvostoliiton inspiroimia hankkeita, joiden toteutumista emme itsekään halunneet. Esimerkiksi käy Pohjolan ydinaseeton vyöhyke, joka olisi toteutuessaan kallistanut Pohjolan sotilaallista tasapainoa vaarallisella tavalla Neuvostoliiton eduksi.

Ulko- ja puolustushallinnon johtavien virkamiesten luovalla ajattelulla vyöhykehankkeesta onnistuttiin kuitenkin tekemään bernsteinilainen prosessi: liike oli tärkeämpää kuin lopputulos. Tarkoituksena oli Suomen ydinaseettomuuden varjelu osana Pohjolan silloista turvallisuuspoliittista asetelmaa yya-sopimuksesta huolimatta.

Neuvostoliiton hajottua prosessille ei enää ollut tarvetta. Suomi kuoppasi sen surutta.

Vastaavaa tasapainoilua Suomen oli pakko harjoittaa myös vientivalvonnan keinoin. Yhtäältä oli varmistettava lännestä korkean teknologian saatavuus, toisaalta kävimme mittavaa idänkauppaa.

Toimimme diskreetisti tiiviissä yhteistyössä Yhdysvaltain ja sen kumppanien perustaman strategisen kaupan koordinaatiokomitean COCOMin kanssa rajoittamalla sekä sotilas- että siviilikäyttöön soveltuvan teknologian vientiä Neuvostoliittoon ja muuhun itäblokkiin.

COCOM on sittemmin korvattu uudella valvontajärjestelyllä (Wassenaar Arrangement), jossa Suomi on täysivaltainen jäsen ja jossa Venäjäkin on mukana. Nyt valvotaan aseiden ja ns. kaksikäyttöteknologian vientiä häirikkövaltioihin. Venäjä on häirikkövaltioita ymmärtävällä toiminnallaan kuitenkin murentanut uuden järjestelyn tehokkuutta.

Suomen osallistumista asevalvontaan ovat ohjanneet pääasiassa turvallisuuspoliittiset näkökohdat.

Poikkeuksena ovat kylmän sodan jälkeiset kaksi vuosikymmentä, varsinkin vuodet 1995–2012. Tuolloin hämärtyi käsitys asevalvonnasta keinona, jonka tarkoitus on edistää Suomen omaa turvallisuutta.

Siihen näyttäisi olleen ainakin kolme syytä: turvallisuuden ydinsisällön uudelleenmäärittely, neuvotteluprosessien avaaminen kansalaisjärjestöille ja Suomeen verrattavien pienten länsimaiden yksinomaan humanitaarisia motiiveja painottanut aseidenriisunta-aktivismi.

Halosen ulkopoliittisessa ajattelussa ei ollut sijaa Venäjän julkiselle arvostelemiselle.

Turvallisuuden ydinsisältöä on perinteisesti ollut valtakunnan suojeleminen ulkoisilta uhkilta, joista pahimmat ovat sotilaallisia.

Sotilaallisen uhkan oletettu väistyminen antoi Neuvostoliiton hajottua kuitenkin tilaa käsitykselle, jossa turvallisuus nähtiin kokonaisvaltaisemmin. Pahimmat turvallisuusuhkat olivat edelleen sotilaallisia, mutta muitakin oli, kuten terrorismi.

Kokonaan uudenlainen konseptuaalinen vyörytys alkoi ulkoministeri Tarja Halosen (sd) kaudella keväällä 1995. Siitä se jatkui tauotta presidentti Halosen ja ulkoministeri Erkki Tuomiojan (sd) kaudet.

Kokonaisvaltaisen turvallisuuden konsepti alkoi tarkoittaa sitä, että Suomen turvallisuusuhkat eivät olleet enää ollenkaan sotilaallisia.

Turvallisuusuhkiksi nimettiin globaaleja ilmiöitä, kuten ilmastonmuutos, joilla on vain välillinen yhteys turvallisuuteen. “Asevaraisesta turvallisuudesta” tuli haukkumasana ja aseidenriisunnasta itseisarvo.

Päivän sana oli “keskinäisriippuvaisuus”, ja voimapolitiikan ajan uskottiin olevan ohi, vaikka näyttöä Venäjän politiikan paluusta juurilleen alkoi kertyä viimeistään Vladimir Putinin vuonna 2000 tapahtuneesta valtaannoususta alkaen. Huolta kannettiin lähinnä George W. Bushin Yhdysvaltojen toimista.

 

Halonen vaikutti linjaan enimmäkseen kulisseissa, Tuomioja paljon myös julkisuudessa.

Toukokuussa 2008 Tuomioja arvosteli blogissaan Suomen asevalvontapolitiikan yhden tärkeimmän linjanvetäjän, suurlähettiläs Ilkka Pastisen, edellisvuonna julkaiseman kirjan, jossa tämä analysoi uutta kylmän sodan jälkeistä maailmanjärjestystä. Tuomioja moitti Pastista siitä, että tämä “ei esimerkiksi mitenkään peittele sitä, miten Suomen aseriisunta-aktiivisuudella, jossa hänellä oli keskeinen asema, ei ollut mitään tekemistä aseriisunnan kanssa, vaan se tähtäsi ainoastaan Suomen aseman vahvistamiseen”.

On jokseenkin erikoista, mutta samalla kuvaavaa, että Halosen presidenttikauden pitkäaikaisin ulkoministeri ripitti suomalaista diplomaattia siitä, että tämä pyrki toiminnallaan vahvistamaan Suomen kansainvälistä asemaa.

Viimeistään Venäjän provosoiman Georgian sodan elokuussa 2008 olisi pitänyt havahduttaa. Ulkoministeri Alexander Stubbin (kok) ja puolustusministeri Jyri Häkämiehen (kok) yksittäiset varoittavat puheet eivät kuitenkaan vaikuttaneet Halosen-Tuomiojan linjaan.

Halosen ulkopoliittisessa ajattelussa ei ollut missään vaiheessa sijaa Venäjän toiminnan kriittiselle arvioinnille saati julkiselle arvostelemiselle.

Stubb pyysi silti edustustonpäälliköitä esittämään oman arvionsa “nollakasien” (Georgian sodan alkamispäivä 080808) jälkeisestä ajasta.

Oma johtopäätökseni oli, että ennustin Venäjän harjoittavan jatkossakin Georgiassa nähtyä suurvaltapolitiikkaa. Siinä ratkaisevaa ovat sotilaallinen voima ja sen käyttö, eivät instituutiot tai yhteisesti sovitut pelisäännöt. Yhteistä arvopohjaa Venäjän kanssa ei ole, korkeintaan yhteisiä intressejä.

Edustustonpäälliköiden realistisia arvioita, omanikin, annettiin nimettöminä Helsingin Sanomille.

Niistä nousi kohu. Arvostelijoiden mielestä naapurisuhteille tehtiin vahinkoa. Venäjä ei ollut Suomelle uhka vaan mahdollisuus.

Samaa mantraa toisteltiin aina Krimin valtaukseen asti. Jotkut varmaan toistelevat vieläkin.

 

Halosen-Tuomiojan linja lähti käytännössä siitä, että Suomen tuli kylmän sodan jälkeisessä maailmassa noudattaa asevalvontapolitiikassaan samaa linjaa kuin muut Pohjoismaat.

Lisäksi viiteryhmäksemme koettiin muut Natoon kuulumattomat pienet Länsi-Euroopan maat, ikään kuin tällä sattumanvaraisella seurakunnalla (Suomen lisäksi Ruotsi, Irlanti, Itävalta, Sveitsi, Malta ja Kypros) olisi muutakin yhteistä.

Kun muut Pohjoismaat ja myös nämä muut sotilasliittoihin kuulumattomat maat asettuivat humanitaarisin syin kannattamaan jalkaväkimiinojen täyskieltoa, Suomenkin tuli kannattaa sitä eikä harata vastaan turvallisuuspoliittisin argumentein. Ongelmaksi koettiin Suomen maine muiden silmissä, ei itse ongelma.

Tuo ongelma tarkoitti jalkaväkimiinojen vastuuttomia siirtoja ja umpimähkäistä käyttöä kehitysmaiden konflikteissa. Se, että samoja aseita oli myös Suomella, joka ei ollut käyttänyt niitä väärin, oli tässä ajattelussa toisarvoista.

Niin ikään toisarvoista oli, että näiden aseiden kieltäminen Suomelta ei yhtään vähentänyt kehitysmaiden uhrilukua, mutta heikensi merkittävästi Suomen omaa puolustusta.

Moraalinen palo painoi vaa’assa enemmän kuin kansallinen etu. Suomen piti osoittaa maailmalle esimerkkiä.

Aktivisteilla on yleensä kiire ja vähän kompromissihalua.

Kansalaisjärjestöjen kiinnostus asevalvontaan on myönteistä. Niiden mukanaoloon itse neuvotteluissa liittyy kuitenkin ongelmia.

Kansainväliset neuvottelut vaativat onnistuakseen luottamuksellisuutta. Presidentti Woodrow Wilsonin julistama avoimuuden prinsiippi, “open covenants openly arrived at”, osoittautui käytännössä mahdottomaksi jo hänen omana aikanaan. Luottamuksellisuuden tarve koskee erityisesti asevalvontaneuvotteluja, joissa ovat pelissä valtioiden turvallisuusintressit.

Toinen ongelma koskee vastuuta.

Diplomaatit ovat vastuussa hallituksilleen, jotka – ainakin demokraattisissa maissa, kuten Suomessa – ovat vastuussa kansalle. Kansalaisjärjestöt ovat vastuussa vain itselleen ja ehkä toimintansa rahoittajille. Ne ovat usein radikaaleja yhden asian liikkeitä, joita kiinnostaa ennen muuta aseiden riisuminen, jonkin ongelmalliseksi koetun aseen kieltäminen humanitaarisista syistä, globaalin hyvän nimissä.

Kansainväliset kansalaisjärjestöt eivät ole kiinnostuneita pienen Suomen kansallisesta edusta. Ne eivät joko välitä siitä tai väittävät sen olevan sama kuin ihmiskunnan tai Suomen vertaismaiden etu silloinkin, kun Suomi on toista mieltä.

Ulkoministeri Haloselle kansalaisjärjestöt, kuten Sadankomitea ja Rauhanliitto, olivat kuitenkin tärkeitä taustaryhmiä. Ne ajoivat jalkaväkimiinojen täyskieltoa ja arvostelivat Suomen muista Pohjoismaista poikkeavaa linjaa.

Paavo Lipposen (sd) hallitus oli presidentti Martti Ahtisaaren kanssa linjannut, että jalkaväkimiinat olivat Suomen puolustukselle tärkeitä. Virkamiehet toteuttivat hallituksen linjaa.

Halonen oli kuitenkin linjasta kulisseissa vahvasti eri mieltä, ja tämän saivat ulkoministeriön virkamiehet tuon tuosta tuta. Julkisuudessa Halonen joutui harmikseen puolustamaan hallituksen linjaa, mutta hän onnistui olemaan poissa jokseenkin kaikista silloisen HUTVAn (hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittinen ministerivaliokunta) kokouksista, joissa asia oli agendalla.

Lipposen linja oli vaikea nieltävä puoluetoveri Tuomiojallekin.

Tämä kirjasi päiväkirjaansa tuoreeltaan (11.9.1997), miten Lipposta “ärsyttää puolustuspolitiikan ja kopterihankinnan arvostelu ja hän kiihdyttää itsensä oikein mahtavaan militaristiseen crescendoon, joka huipentuu miinanvastustajien moukaroimiseen ja Ottawa-prosessin nimittelyyn kummalliseksi ‘jamboreeksi’ ”.

Ottawan sopimukseen johtaneen neuvotteluprosessin aikana Suomi ei saanut kansalaisjärjestöiltä rahtuakaan ymmärrystä kannalleen, että jalkaväkimiinat olivat oikein käytettyinä legitiimi puolustusase.

Kansalaisjärjestöjen koalitio ICBL (International Campaign to Ban Landmines) ja Kansainvälinen Punainen Risti olivat neuvottelujen alullepanijoita ja täysivaltaisia osanottajia. Ne pyrkivät näiden aseiden täydelliseen delegitimaatioon.

Suomi antoi miinoille legitimiteettiä, mikä turhautti järjestöjä ja niiden suomalaisia sympatisoijia. Närää ei yhtään lieventänyt Suomen tuntuva satsaus itse ongelman ratkaisemiseen: miinanraivaukseen ympäri maailmaa vuosien ajan osoittamamme kymmenet miljoonat.

 

Genevessä toimii YK:n puitteissa pysyvä valtioiden välinen neuvottelufoorumi, nykyiseltä nimeltään Aseidenriisuntakonferenssi (Conference on Disarmament). Siellä on vuosien mittaan neuvoteltu monia merkittäviä sopimuksia, kuten kemialliset aseet kokonaan kieltävä sopimus sekä sopimus ydinkokeiden täydellisestä kiellosta.

Suomi oli konferenssissa pitkään aktiivinen tarkkailija, ja Helsingin yliopiston radiokemian laitos tarjosi varsinaisten neuvottelijoiden käyttöön asiantuntemusta erityisesti kemiallisten aseiden lähtöaineiden valvonnassa. Saman yliopiston seismologian laitoksen ja Säteilyturvakeskuksen asiantuntemusta käytettiin puolestaan ydinkokeiden havaitsemiseen tarvittavan kansainvälisen verkoston luomisessa.

Suomi pääsi konferenssin jäseneksi 1996.

Valitettavasti sen toiminta alkoi 1990-luvun lopulla kuitenkin lamaantua. Konferenssin agendalla olevissa kysymyksissä, kuten ydinaseisiin tarvittavan halkeamiskelpoisen aineen tuotannon lopettamisessa, ei ole edistytty eikä uusia kysymyksiä ole saatu asialistalle.

Konsensusperiaatteella toimivan konferenssin vuosia jatkunut kyvyttömyys neuvotella ja sopia mistään on aiheuttanut ymmärrettävää turhautumista ja luonut tilaa konferenssin ulkopuoliselle aktivismille.

Sitä eivät kuitenkaan motivoi ensi sijassa valtioiden turvallisuusintressit, joiden yhteensovittaminen vie aikaa ja johtaa aina kompromisseihin. Aktivisteilla on yleensä kiire ja vähän kompromissihalua.

Ottawan sopimus on vähentänyt miinojen käyttöä, mutta ei ole lopettanut sitä.

Tyypillisiä aktivismiin taipuvaisia valtioita ovat pienet länsimaat, jotka ovat geopoliittisen sijaintinsa puolesta turvatussa asemassa tai joiden turvallisuuden takaa joko jäsenyys Natossa tai Yhdysvallat kahdenvälisesti. Irlanti, Itävalta, Hollanti, Sveitsi, Norja ja toisinaan myös Ruotsi ovat esimerkkejä Euroopasta, Kanada ja Uusi-Seelanti Euroopan ulkopuolelta.

Niille asevalvonnassa ei ole kyse omasta turvallisuudesta vaan humanitaarisista imperatiiveista. Ne ovat usein liittoutuneet kansalaisjärjestöjen kanssa jonkin kieltohankkeen edistämiseksi luomalla sitä varten Geneven aseidenriisuntakonferenssin ulkopuolisen ad hoc -neuvotteluprosessin.

Jalkaväkimiinojen täyskielto oli ensimmäinen tällainen yhteishanke, ja sen menestys rohkaisi jatkamaan. Seuraavaksi kiellettiin samalla sapluunalla rypäleaseet.

Viimeisin voimannäyte on tältä vuodelta: ydinaseet kokonaan kieltävä sopimus.

Sen neuvottelemiseen Norja ja Kanada eivät Naton jäsenmaina sentään lähteneet mukaan. Hollanti lähti, mutta äänesti lopputulosta vastaan.

Ruotsi äänesti puolesta, mutta alkoi pian empiä sopimukseen liittymistä. Liittyminen vaarantaisi Ruotsin puolustusteollisuuden intressit ja maan sotilaallisen yhteistyön Yhdysvaltain ja Naton kanssa.

Se olisi iso ongelma Suomellekin.

 

Halosen-Tuomiojan linjan riemuvoitoksi jäi Suomen liittyminen Ottawan sopimukseen.

Asevalvontapolitiikan pitkä linja otti kuitenkin tärkeän osavoiton. Suomi liittyi sopimukseen vasta vuonna 2012, kolmetoista vuotta sen voimaantulon jälkeen.

Tällä aikataululla hankittiin puolustusvoimillemme arvokasta lisäaikaa sopeutua jalkaväkimiinoista luopumiseen ja saatiin budjetissa niiden korvaamiseen jonkin verran lisärahaa. Lisäaika toi myös säästöjä: korvaavaa teknologiaa ei tarvinnut hankkia kalliilla hätäisesti.

Suomi ehti ottaa huo­mioon myös sen, että yksi korvaava keino – rypäleaseet – kiellettiin. Rypäleaseiden ostaminen ulkomailta kävi pian mahdottomaksi.

Ottawan sopimus (1999) ja rypäleaseet kieltävä Oslon sopimus (2010) loivat kansainvälisen normin, joka on käytännössä tyrehdyttänyt molempien aseiden laillisen kaupan.

Ottawan sopimus on vähentänyt sen kieltämien miinojen käyttöä, mutta ei ole lopettanut sitä.

Joillakin sopimuksen ulkopuolisilla mailla, kuten Venäjällä, on valmiutta käyttää näitä miinoja itse tai bulvaanien välityksellä, niin kuin Itä-Ukrainassa on nähty. Sopimukseen liittyneistä maista esimerkiksi Myanmar, Pohjois-Korea ja Syyria käyttävät kansalaisjärjestö ICBL:n mukaan kiellettyjä miinoja jatkuvasti.

Siviiliuhrien määrä on jälleen nousussa, mutta miinanraivauksen kansainvälinen rahoitus laskussa. Moni tuntuu kuvittelevan, että koko ongelma ratkaistiin Ottawan sopimuksen pelkällä olemassaololla. Samanlaista toiveajattelua on ilmassa ydinaseet kieltävän sopimuksen suhteen.

 

Paluu Ottawan harharetkeltä Suomen asevalvontapolitiikan pitkälle linjalle näkyy jo konkreettisesti: Suomi ei ole liittynyt Oslon sopimukseen eikä aio liittyä ydinaseet kieltävään sopimukseen.

Turvallisuuden ydinsisältö on jälleen korostunut. Linjanmuutos näkyy sekä ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa (2016) että puolustuspoliittisessa selonteossa (2017).

Jälkimmäinen selonteko toteaa suoraan, että “jalkaväkimiinojen poistumisen kautta menetettyä pelotevaikutusta korvataan muilla menetelmillä. Puolustusvoimat selvittää tässä tarkoituksessa vuoden 2017 loppuun mennessä kotimaisen puolustusteollisuuden innovaatioiden mahdollisuuksia ja käytettävyyttä”.

Ottawan sopimuksen aiheuttamaa notkahdusta Suomen puolustuskyvyssä ei siis ole täysin korvattu vieläkään.

Viimeistään Krimin valtauksen jälkeen useimmille suomalaisille on toivon mukaan kirkastunut vanha totuus: Venäjä on ainoa maa, joka voi uhata Suomea sotilaallisesti.

Venäjän kyky ja vikkelä valmius ajaa etujaan asein ja muin vihamielisen vaikuttamisen keinoin on moneen kertaan todistettu. Olisi hyväuskoista ajatella, että Venäjän politiikka Putinin aikana muuttuisi olennaisesti erilaiseksi siitä, mitä on jo nähty.

Ydinsulkusopimus on Suomen yhteinen intressi niin Venäjän kuin muidenkin tunnustettujen ydinasevaltojen kanssa.

Ydinaseet kieltävä sopimus ei vähennä yhtäkään ydinasetta, mutta horjuttaa Suomelle monesta syystä tärkeän ydinsulkusopimuksen asemaa. Suomen kanta kieltosopimukseen on ydinasevalloille viesti johdonmukaisen realistisesta politiikastamme.

Uusille asevalvontasopimuksille ei ole nyt erityistä tarvetta. Tärkeintä on estää jo olemassa olevien sopimusten, kuten ydinsulkusopimuksen ja kemiallisen aseen kiellon, rapautuminen.

Jos uusia sopimuksia tarvitaan, niiden on oltava tehokkaita.

Kiirettä tärkeämpää on, että neuvotteluihin saadaan mukaan ne valtiot, joilla on ongelman ratkaisemisen kannalta todellista merkitystä. Määrä ei korvaa laatua. Silloin on neuvoteltava foorumeilla, joilla kaikki relevantit valtiot ovat mukana, eikä ad hoc -prosesseissa niiden kanssa, joilla kyseisiä aseita ei edes ole – saati niiden kanssa, joilla ei ole turvallisuuspoliittista vastuuta tekemisistään.

Siperia opettaa, sanotaan. Soisin Ottawankin opettavan. 

 

Kirjoittaja Pasi Patokallio on eläkkeellä oleva suurlähettiläs, joka toimi Suomen edustajana monissa asevalvontaneuvotteluissa.

Teksti on julkaistu ensi kerran Kanava-lehden numerossa 8/2017.

Suomen Kuvalehti ja Kanava kuuluvat samaan mediaiperheeseen Otavamediassa ja lehdillä on yhteinen päätoimittaja.