Tutkija Ilkka Hanski Yhdysvaltain tiedeakatemiaan – menestyksen takana perhoset

Kotimaa 3.5.2010 09:00
Ilkka Hanski Ilkka Hanski kuuluu nyt kahteen maailman arvostetuimmista tiedejärjestöistä. Kuva Pertti Nisonen

Akatemiaprofessori Ilkka Hanski on kutsuttu Yhdysvaltain tiedeakatemian ulkomaiseksi jäseneksi. Kyseessä on tunnettu tutkijoiden järjestö, jonka tavoitteena on tieteen edistäminen sekä
tutkimustiedon käytön tukeminen yleisen hyvinvoinnin lisäämiseksi.
Tiedeakatemia on perustettu Yhdysvaltain sisällissodan aikaan vuonna 1863. Tällä hetkellä akatemiassa on
noin 2100 jäsentä, joista vajaat 400 on ulkomailta.

Hanski työskentelee Helsingin yliopistossa metapopulaatiobiologian huippuyksikön johtajana. Hänet tunnetaan kansainvälisesti uraauurtavista metapopulaatio- ja evoluutiobiologian tutkimuksistaan. Hanski tutkii muun muassa pohjoisten metsien biodiversiteettiä sekä pirstoutuneissa elinympäristöissä elävien lajien biologiaa.

Vuonna 2005 Ilkka Hanski kutsuttiin Royal Societyn jäseneksi. Brittiläinen tiedeakatemia on perustettu vuonna 1660 ja on vanhin toiminnassa oleva tiedejärjestö.

Lue alla oleva Hän-henkilökuva Ilkka Hanskista ja siitä, mikä on Tampereella kasvaneen akatemiaprofessorin menestyksen salaisuus. Juttu on julkaistu aikaisemmin Suomen Kuvalehden numerossa 24/2006.

Ekologian huippututkija

Alkukesän aurinko häikäisee Biokeskus 3:n lasiseinien läpi Helsingin yliopiston kampuksella Viikissä. Viidennen kerroksen varjonpuoleisella käytävällä sijaitsevasta työhuoneesta kuuluu naputusta: ruutupaitaan ja vihreisiin Fjällräven-housuihin pukeutunut mies takoo tietokoneen näppäimis­töään kolmella sormella uskomatonta vauhtia.

Akatemiaprofessori Ilkka Hanski on juuri palannut kolmen viikon matkalta Englannista. Nyt pitää hoitaa pois alta byrokratiaa ja kirjeenvaihtoa, jotka kuuluvat neljänkymmenen hengen tutkimusyksikön vetäjän työhön.

”En koe ajautuneeni pelkäksi hallintobyrokraatiksi, vaikka näitäkin töitä täytyy tehdä. En koskaan voisi tehdä haluamiani asioita yksin ja yhteydenpito ja tutkimusryhmän asioiden edistäminen liittyvät kiinnostavaan tutkimukseen”, Hanski selittää ja sulkee sähköpostiohjelman.Tietokoneen ruudun taustakuvana on kaunis perhonen.

”Täpläverkkoperhonen. Se on vähän joka paikassa”, Hanski hymyilee, osoittaa arkistokaapiston ovea ja näyttää tuoreen tiedejulkaisun kantta. ”On hienoa nähdä itselle tärkeä asia arvostetun sarjan kannessa. Julkaisut ovat kuitenkin tutkijan työn näkyvin tuotos.”

Täpläverkkoperhonen on ollut Ilkka Hanskin tutkimuskohteena 15 vuotta. Työ on tuottanut valtavan määrän julkaisuja, joita on muiden tutkijoiden töissä siteerattu niin ahkerasti, että Hanski on noussut ekologien maailmanlaajuisessa ranking-listassa seitsemänneksi.

Perhoset Hanskin Englantiinkin veivät. Hän oli tekemässä kenttätutkimusta, jossa käytettiin uutta tutkalaitetta, jolla voidaan seurata perhosen liikkeitä jopa kilometrin päästä. Antennia selässään kantaneet koeperhoset olivat kotoisin Ahvenanmaalta, jossa Hanski on tehnyt kenttätutkimuksiaan vuodesta 1991. Hanskin ja parin perusopiskelijan projektista on kasvanut kansainvälisesti tunnettu populaatiobiologian tutkimuksen huippuyksikkö, jossa on 40 tutkijaa kahdestatoista eri maasta.

”En olisi osannut arvata, että se paisuisi tällaiseksi mammuttimaiseksi tutkimukseksi”, Hanski myöntää.

Professori hymyilee, kun kysyn häneltä, eikö 15 vuotta yhden ja saman perhosen parissa jo riitä. Mitä uutta siitä enää voi tutkia? Hanski naurahtaa, että samaa ovat kysyneet myös tutkimuksen rahoittajat – ja ovat olleet vastaukseen tyytyväisiä.

”Emme ole kiinnostuneita nimenomaan täpläverkkoperhosesta, vaan yleisemmästä tiedosta, jota perhosta tutkimalla voimme saada. Käytämme perhosta mallilajina tutkiessamme pirstoutuneen elinympäristön biologisia vaikutuksia lajien kannanvaihteluun, ekologiaan, genetiikkaan ja jopa mikroevoluutioon.”

Hanski vertaa Ahvenanmaan pitkäaikaistutkimustaan fyysikoiden käyttämiin isoihin laitteistoihin, joilla voidaan toteuttaa kokeita, jotka muuten olisivat mahdottomia. Vuosien aikana kertynyt tieto satojen perhospopulaatioiden ekologisesta taustasta tarjoaa ainutlaatuisen mahdollisuuden selvittää monenlaisia kysymyksiä tehokkailla ”täsmätutkimuksilla”.

”Yhdistelmä on osoittautunut erittäin hedelmälliseksi”, Hanski sanoo.

Tutkimusryhmä hakee muun muassa vastausta kysymyksiin, kuinka pirstoutunut elinympäristö voi olla, jotta laji voisi vielä tulla siinä toimeen, ja miten no­peasti lajin elinvoimaisuus vähenee. Saatua tietoa voidaan soveltaa moniin muihin lajeihin ja erilaisiin elinympäristöihin. Julkisuudessa Hanski onkin ottanut vahvasti kantaa esimerkiksi suomalaisen luonnonmetsän puolesta.

”Suomen metsäluonto on hyvin uhanalainen: jäljellä olevat luonnontilaiset metsät ovat vähissä ja esiintyvät pieninä pirstaleina. Niissä elävillä lajeilla on hyvin samantapainen tilanne kuin Ahvenanmaan täpläverkkoperhosella. Monimuotoisuuden häviäminen ja ehkä vähäpätöisiltä tuntuvien lajien kantojen romahtaminen on osoitus laajemmista muutoksista, jotka jossakin vaiheessa tulevat myös ihmisten kannalta ikäviksi.”

Hanski myöntää kohdanneensa väheksyvää asennetta ”torakoihin ja tupajumeihin” ja epäilee, että moni pitää luonnonmetsiä ”turhina risukkoina”. Hän ei itsekään väitä, että jokaisen lajin häviäminen olisi askel kohti ekokatastrofia, mutta pitää lajien suojelua välttämättömänä myös eettiseltä kannalta. Osana hyvää ihmisten kulttuuria.

Lintuharrastajasta ekologiaosaajaksi

Tampereella syntyneen ja koulunsa käyneen Ilkka Hanskin tie kansainvälisesti arvostetuksi ekologiksi alkoi pikkupoikana Kaakkois-Suomen Virolahdella, missä perhe vietti kaikki kesälomansa. Ilkka oli innokas lintuharrastaja ja keräsi hyönteisiä niin tarmokkaasti, ettei juuri mihinkään muuhun aikaa jäänyt.

”Lukioaikana vietin kaikki kesäni totaalisesti siinä puuhassa. Kyse ei ollut silloin tällöin luontoon menemisestä, vaan harrastukseen meni päivässä tuntikausia. En usko, että minusta olisi tullut biologia ilman noita lapsuuden ja nuoruuden kesiä.”

Hyönteisten keräämisen Hanski lopetti aloitettuaan ylioppilaskirjoitusten jälkeen biologian opiskelun Helsingin yliopistossa 1970-luvun alussa. Hän suuntautui ekologiaan, joka silloin aloitti vahvan nousunsa tieteenalana maailmalla ja Suomessa.

”Alalla oli nuoria tutkijoita ja opiskelijoita, jotka loivat jo silloin kiinteitä suhteita ulkomaille. He pääsivät aloittamaan tutkimuksiaan melkein akateemisessa tyhjiössä ja saattoivat tuoda ekologian uudet virtaukset Suomeen ilman viivettä”, Hanski muistelee.

Yksi näistä nuorista tutkijoista oli juuri Hanski, joka matkusti vuonna 1976 laivalla Englantiin tekemään väitöskirjaansa Oxfordin yliopistoon. Silloinen biologian opiskelija ja nykyinen yliopistonlehtori Hannu Pietiäinen muistelee Hanskin näyttäytyneen nuoremmilleen ”henkilönä, joka tiesi mitä tahtoi”.

Nuorelle jatko-opiskelijalle matka oli jännittävä ja tutkimusmiljöö satoja vuosia vanhassa yliopistossa vaikuttava. Samalla laitoksella, saman kopiokoneen ja kahvipöydän ääressä Hanski tutustui muiden muassa myöhemmin tiedejulkkikseksi nousseeseen evoluutiobiologi Richard Dawkinsiin. Kun Geenin itsekkyys -kirjallaan maailmanmaineeseen noussut Dawkins viime syksynä kävi Helsingin yliopistossa luennoimassa, hänet esitteli täydelle salille juuri Ilkka Hanski.

”Oxfordin ajalta jäi valtavasti kontakteja, jotka ovat tutkijan työni kannalta olleet ratkaisevan tärkeitä.”

Royal Societyn toinen suomalainen

Vuoden 2005 heinäkuussa Ilkka Hanskilla oli jännät paikat. Hän piteli kädessään sulkakynää. Sillä hänen oli määrä kirjoittaa nimensä kirjaan, jonka aiemmilta sivuilta saattoi bongata Isaac Newtonin ja Charles Darwinin nimikirjoitukset. Vaikka sulkakynän käyttöä oli saanut harjoitella etukäteen, tulevan jäsenen vieressä seisoi maailman vanhimman tiedeakatemian Royal Societyn sihteeri imupaperi kädessään.

”Varsinainen jäseneksi hyväksymistilaisuus tapahtui Royal Societyn juhlasalissa. Olihan se hieno ja juhlallinen tilaisuus.”

Royal Society on maailman vanhin ja arvostetuin tiedeakatemia, johon valitaan vuosittain kuusi ulkomaista jäsentä. Heistä valtaosa on Nobel-palkittuja. Ilkka Hanski on seuran historian toinen suomalaisjäsen – ensimmäinen oli filosofi Johan Welin, joka valittiin seuraan vuonna 1741. Hanski on selvästi ylpeä jäsenyydestään, vaikka toppuutteleekin panemasta sille liikaa painoa.

”Ei tieteen tekemiseen tarvita jäsenyyksiä tai kunniamerkkejä. Jos oma tutkimus on sen luonteista, että se herättää muissa kiinnostusta, yhteistyökumppaneita ja verkostoja löytyy ilman jäsenyyksiäkin. Ei niistä tietysti haittaakaan ole”, sanoo Hanski. Viime toukokuussa hänet kutsuttiin myös arvovaltaiseen Yhdysvaltain tiedeakatemiaan.

Hanski kaivaa tietokoneestaan tilastoja suomalaisen luonnontieteen julkaisumääristä. Suomalaiset tutkijat julkaisevat noin prosentin kaikesta maailmassa julkaistusta luonnontieteellisestä tutkimuksesta, mutta ekologiassa ja ympäristötieteessä osuus oli viimeisellä viisivuotisjaksolla lähes kaksi prosenttia. Hanski kuvaakin estoitta omaa tieteenalaansa Suomen luonnontieteen valopilkuksi.

”Suomalainen kursailu ei johda mihinkään. Jos on alan johtava tutkija, kuten Ilkka on, mitäpä sitä kätkemään kynttiläänsä vakan alle”, kommentoi Hanskia hänet 20 vuotta tuntenut Hannu Pietiäinen.

”Hän on terveellä tavalla tietoinen omasta asemastaan kansainvälisessä tiedeyhteisössä, mutta ei hän silti kulje nokka pystyssä laitoksen käytävillä.”

Mitähän Hanski mahtaa arvioista ajatella. Hän nimittäin sanoo miettivänsä ”suomalaiseen tapaan” liikaa sitä, mitä muut hänestä ja hänen tekemisistään ajattelevat.

Palattuaan vuonna 1980 väittelymatkaltaan Oxfordista Ilkka Hanski tuli kotilaitokselleen töihin ensin Suomen akatemian tutkijaksi ja vuodesta 1988 eläintieteen vt. professoriksi. Vakinaisen professuurin hän sai vuonna 1993.

Hannu Pietiäisen mukaan Hanskille oli osaston johtajana ominaista näkemyksellisyys: hän perusti laitokselle mikroluokan, käynnisti englanninkielisen opetuskokonaisuuden ja gradutöiden erityisohjauksen.
”Ilkka on nähnyt kehittämistarpeita ja puuttunut niihin. Hän ei jää tuleen makaamaan, vaan lähtee toteuttamaan ­asioita. Minä pidän tämän tyyppisestä johtamisesta, vaikka Ilkan ollessa nuori ja särmikkäämpi se saattoi aiheuttaa kitkaakin”, Pietiäinen muistelee.

Viimeiset kymmenen vuotta Ilkka Hanski on toiminut akatemiaprofessorina ja keskittynyt oman monitieteisen tutkimusryhmänsä johtamiseen.

”Ryhmässä saa toteuttaa melko vapaasti omia ideoitaan ja tehdä töitä milloin ja missä haluaa – ainakin niin kauan kuin tulosta tulee”, hymyilee Atte Moilanen, joka väitteli tohtoriksi Hanskin tutkimusryhmästä vuonna 1998. Nyt hän työskentelee samassa huippuyksikössä oman ryhmänsä johdossa akatemiatutkijana. Moilasen mukaan Hanskin työhuoneen ovi käytävään on aina auki.

”Hänen kanssaan voi mennä kuka tahansa puhumaan. Ryhmä alkaa kuitenkin olla niin iso ja Ilkalla on niin monia kansallisia ja kansainvälisiä asiantuntijatehtäviä, että tiedän hänen olevan niin kiireinen, etten mene pitkäksi aikaa turhia turisemaan.”

Ilkka Hanski pohtii kysymystä hyvän tutkijan ominaisuuksista. Listan ensimmäiset määreet sopivat epäilemättä kuin nakutettu professoriin itseensäkin: lahjakkuus, hyvä motivaatio ja työmoraali sekä kyky sietää epäonnistumisia, joita väistämättä tulee vastaan aina, kun pyritään löytämään tai luomaan jotakin uutta. Entä Hanskin viimeinen kriteeri hyvälle tutkijalle: hän ei saa tehdä töitä hullun lailla ja hänellä tulee olla muutakin elämää kuin tutkimus.

”Täytyy tunnustaa, että työ vie minulta kauheasti aikaa ja ajatuksia, enkä pääse siitä koskaan täysin irti. En voi tai halua oikein viettää lomiakaan, sillä ajatukseni ovat kuitenkin tutkimustöissä. Minulle mieluisinta kesänviettoa on miettiä kaikessa rauhassa tutkimukseen liittyviä juttuja.”

Mieluisin paikka tähän on Virolahdella sijaitseva lähes 200 vuotta vanha maatalo, jossa Hanski perheensä – vaimon ja teini-ikäisten lastensa kanssa – viettää paljon aikaansa. Talo vaatii koko ajan pientä kunnostusta ja nikkarointia, mutta remonttitöiden ohessa tutkija ennättää lukea myös hyviä romaaneja. Viime kesänä Hanski luki kaikki käsiinsä saamansa J. M. Coetzeen kirjat.

”Me myös retkeilemme ja tutkimme luontoa pienimuotoisesti. Poika on tosin ollut mukana jopa muutaman viikon tutkimusmatkoillani Venäjällä, Kiinassa ja Madagaskarilla. Tällä hetkellä kuitenkin taitavat kiinnostaa enemmän kaverit ja jalkapallo.”

Ekologian professori sanoo yrittävänsä elää niin, ettei hänen oma ekologinen jalanjälkensä olisi kamalan iso. Hän kuitenkin myöntää, ettei ole kaikilta osin siinä onnistunut. Auto, omakotitalo Helsingin Marjaniemessä ja vapaa-ajanasunto Virolahdella kasvattavat Hanskin jalanjäljen saman kokoiseksi kuin muillakin suomalaisilla.

”Yritys on hyvä, mutta parempaan olisi pyrittävä.”

Teksti Jarno Forssell (SK 24/2006)