Talousjournalismin lyhyt historia: voittoja ja tappioita sekä uutissulku ”isänmaallisista syistä”

Talous 17.10.2012 15:30

Talousmedia etsii identiteettiään: sylikoira vai vahtikoira? Siinä on sodanjälkeisen talousjournalismin punainen lanka.

Suomen Kuvalehden toimittaja Harri Saukkomaa etsi talvella 1990-1991 vastausta kysymykseen: Kuka järjesti niin sanotut Kouri-kaupat ja miksi? Hän oli päässyt jyvälle, että Kansallispankki oli rahoittanut pankkilain vastaisella tavalla Pentti Kourin jättimäiset osakekaupat, jotka järisyttivät finanssialan omistusrakenteita.

Saukkomaa ei jahdannut uutista yksin. Myös Helsingin Sanomain Atte Jääskeläinen, Teemu Luukka ja Juhani Pekkala selvittivät samaa mysteeriä.

Maaliin pääsi ensimmäisenä Helsingin Sanomat. Se otsikoi uutisensa 12. huhtikuuta 1991: ”KOP:lla ja Kourilla iso riita”. Suomen Kuvalehden kannessa luki viikkoa myöhemmin: ”Salattu sijoittajaryhmä”.

Lehtien paljastukset olivat tärkeä osa prosessia, joka johti KOP:n pääjohtajan Jaakko Lassilan (1928-2003) eroon. Mitään vastaavaa Suomen media ei ollut aikaisemmin saanut aikaan.

Lehden tultua painosta Länsi-Pasilan Maistraatinportissa Suomen Kuvalehden toimituksen edustalla nähtiin ennen näkemätön ruuhka.

”Mustat autot lipuivat jonossa hakemaan Suomen Kuvalehden tuoretta numeroa. Autoissa ei ollut matkustajia, mutta autonkuljettajat oli pantu asialle”, Saukkomaa kertoo.

Hall of fame

Talousjournalismin hall of fame, sankarien ja urotekojen pyhättö, on vielä rakentamatta, mutta kun taloustoimittajat puhuvat historiansa suurimmista skuupeista eli omista kovista uutisista, esiin nousee usein muutaman jutun, juttusarjan tai kirjan lista Hesarin ja Suomen Kuvalehden yllä mainittujen juttujen lisäksi.

Juhani Ikonen paljasti vuonna 1963 Kauppalehden juttusarjassa, että pienten konepajojen yhteinen myyntiyhtiö Mekes oli kupla.

Ylen toimittaja Esko Seppänen osti 1970-luvulla pörssiyhtiöiden osakkeita ja kävi yhtiökokouksissa hankkiakseen tietoa suomalaisyritysten omistajista. Työ johti kirjoihin ja radio-ohjelmiin. Se oli vaivalloista ja aikaa vievää ja helpottui vasta sitten, kun osakeyhtiölaki velvoitti 1980-luvulla osakeyhtiöt avaamaan omistustietonsa.

Helsingin Sanomat kertoi joulukuussa 1988, että Nokian pääjohtajan Kari Kairamo teki itsemurhan. Ylen radiouutisten Ilpo Ropponen raportoi syyskuussa 1991 Skopin kaatumisesta ja saman toimituksen Harri Vänskä lokakuussa 1993 Eka-yhtymän joutumisesta konkurssin partaalle.

Suomen Kuvalehden Olli Ainola skuuppasi Kansallispankin ja Yhdyspankin yhdistymisen helmikuussa 1995. MTV3 voitti 1997 uutiskilpailun Meritan ja Nordbankenin yhdistymisestä, joka johti nykyisen Nordean syntyyn.

Ylen MOT-toimittaja Magnus Berglund kertoi syyskuussa 2008 lahjontaepäilystä, joka liittyi Patrian asekauppoihin Slovenian kanssa.

Merkkitapaus oli myös Kauppalehden Jorma Pöysän juttu Myllykosken joutumisesta UPM:n syliin syyskuussa 2010.

Laajin skuuppituotanto lienee Tuomo Pietiläisellä, joka toimii lukuvuoden 2012–2013 Tampereen yliopiston journalistiikan vierailijaprofessorina. Pietiläinen on virkavapaalla Helsingin Sanomien taloustoimittajan työstä. (Lue lisää Pietiläisen urasta ja ajatuksista jutusta Pintaa, Suomen Kuvalehti 41/2012).

Uutinen syntyi 1960-luvulla

Sivistyneitä talousaiheisia pääkirjoituksia on julkaistu esimerkiksi Talouselämässä ja Kauppalehdessä jo niiden perustamisesta lähtien.

Nykyaikainen talousuutinen taas syntyi vasta 1960-luvulla. Sitä ennen ”kauppaosastot” täytettiin pörssikaupoilla, laivojen vesillelaskuilla ja saapumisilla satamaan. Yritysten tiedotteet menivät lehteen lähes sellaisenaan, jos toimittaja osasi lähettää liuskat latomoon oikeassa järjestyksessä.

Sanomalehtien talousjournalismin merkittävä etappi oli Aatos Erkon tulo Helsingin Sanomien päätoimittajaksi 1961. Helsingin Sanomat oli benchmark myös kilpailijoille, esimerkiksi Uudelle Suomelle, joka myös paransi talousjournalismiaan.

Tosin aivan huipputasolle valtakunnan päälehdetkään eivät aina yltäneet. Ammattitaidon tasoa kuvaa se, että kun kerran 1960-luvulla taas spekuloitiin kovasti markan devalvaatiosta, Hesarin taloustoimituksen esimiehen piti mennä Rikhardinkadun kirjastoon katsomaan, mitä ”devalvaatio” oikein merkitsi.

1970-luvulla Hesari perusti Erkon johdolla Taloustiistai-erityissivut Dagens Nyheterin mallin mukaan. Lauri Helve loi Taseiden taustat, palstan, joka uskalsi kertoa tavalliselle lukijalle, tuottiko analyysin kohdeyritys voittoa vai tappiota.

Hesari oli niin iso, että se oli ilmoittajista riippumaton. Siksi myös sen journalismi oli riippumatonta tai joka tapauksessa itsenäisempää, kuin mihin yrityksissä oli totuttu. Muutama vuorineuvos lopetti seurustelun Helveen kanssa ja taloustoimituksen esimies Johannes Koroma sai punikin maineen. Kerran elinkeinoelämän delegaatio meni valittamaan Erkolle lehden talousjutuista. Erkko ja Koroma kuuntelivat, mutta vieraat poistuivat tyhjin toimin. Myöhemmin Koromasta tuli teollisuuden ja työnantajien johtava lobbari.

EVA – vastavoima radikalismille

Talouselämän toimittaja Esko Rantanen, 66, on todennäköisesti Suomen vanhin ammatissa toimiva taloustoimittaja. Hän aloitti uransa Talouselämässä tammikuussa 1975. Vasemmistoradikalismin aalto oli silloin jo laantumaan päin, mutta Etelärannassa oltiin valppaana. Työnantajajärjestöt, pankit ja Pellervo-seura perustivat Elinkeinoelämän valtuuskunnan EVAn puolustamaan markkinataloutta.

EVAn perustaminen innoitti Kansan Uutisten pilapiirtäjän Ilmarin tekemään kuvan, jossa valtuuskunta yritti saada liekaansa elinkeinoelämän kannattajiksi arveltuja lehtiä, muun muassa Talouselämää.

Rantanen ei joutunut kokemaan painostusyrityksiä. Jos iskuja tuli, toimituksen johto otti ne vastaan. Kilpenä ulkomaailman ja toimituksen välissä oli pitkään Pertti Monto, joka toimi Talouselämän toimituspäällikkönä ja päätoimittajana 1972-2000.

”Monto ei ottanut käskyjä muilta, ainakaan journalistisia määräyksiä”, Rantanen kertoo.

Rantanen haastatteli vuonna 1978 Tuure Junnilaa, joka oli Kansallis-Osake-Pankin johtokunnan jäsen.

”Siinä haastattelussa tein yhden kysymyksen: Saako Kansallispankkia arvostella. Junnila sanoi, että saa.”

Kansallispankkia ei tuolloin ollut tapana arvostella. Junnilan antama lupa tuli käyttöön vasta 1980-luvun lopulla, pääjohtaja Jaakko Lassilan kauden viimeisinä vuosina.

Isänmaan etu ja ammattietiikka

Taloustoimittajien sodanjälkeinen historia on kartoitettu hyvin vuoteen 1998 asti, jolloin ammattiryhmän järjestö Taloustoimittajat ry täytti 50 vuotta. Talouselämän toimittajan Antti Mikkosen kirja Rahavallan rakkikoirat (WSOY 1998) sisältää kymmeniä mehukkaita anekdootteja skuupeista ja toimittajien seurustelusta vallanpitäjien kanssa.

Mikkonen ei kaihda kritiikkiä omaa ammattikuntaansa ja sen tekemiä moraalisia kompromisseja kohtaan. Journalistisen etiikan mukaan toimittaja on vastuussa yleisölleen, jolla on oikeus tietää, mitä yhteiskunnassa tapahtuu. Median on tehtävä päätöksensä journalistisin perustein eikä se saa luovuttaa valtaansa toimituksen ulkopuolelle.

Aina taloustoimittajat eivät kuitenkaan osanneet tai halunneet torjua painostusta, jolla uutistyötä yritettiin rajoittaa. Mikkosen historiassa kerrotaan muutamia esimerkkejä, jotka osoittavat, kuinka tavallista journalistien kaupankäynti lähteiden kanssa oli 1970-luvulla.

Keskisuomalaisen taloustoimittaja Janne Kiipulan ja Vasabladetin Håkan Anttilan tapaukset olivat tosin melko viattomia. Kiipula sai tiedon Schaumanin isosta investoinnista Pietarsaareen. Päätös oli tehty ja se odotti vain Suomen Pankin hyväksyntää.

”Sen verran oli viskiä otettu yhdessä, että soitin Ehrnroothille”, Kiipula kertoo Mikkosen kirjassa. Oy Wilh. Schauman Ab:n vuorineuvos Gay Ehrnrooth myönsi tiedon oikeaksi, mutta pyysi Kiipulaa panttaamaan uutista pari viikkoa. Toimittaja suostui ja Ehrnrooth piti sanansa.

Anttilan neuvottelut uutisesta, joka koski Serlachius Oy:n ja Metsäliiton investointia Kaskisten sellutehtaaseen 1970-luvun alussa, noudattivat samaa kaavaa. Hän suostui lykkäämään jutun julkaisemista ja sai sen ennen muita.

Kun teollisuus lobbasi Suomeen Olkiluodon-ydinvoimalaa 1970-luvun lopulla, hanke oli ulkopoliittisesti herkkä, koska yritykset halusivat ostaa voimalan Ruotsista. Ryhmä johtavia taloustoimittajia – Suomen Sosialidemokraatin Rolf Ekman, Koroma, Helve ja Ikonen – informoitiin suunnitelmasta. He eivät kirjoittaneet siitä uutisia, vaan suostuivat voimalalobbyä johtaneen Nokian ehdottamaan uutissulkuun ”isänmaallisista syistä”.

Helve on kertonut tunteneensa myös säästöpankkien pilkkomishankkeen vuonna 1993. Poliitikot olivat sitä mieltä, että säästöpankkiryhmä oli pankkikriisin pahin konna. Ryhmän konttorit ja parhaat osat jaettiin kilpailijoiden kesken vuonna 1993.

”Vietin unettomia öitä, kun rikoin toimittajan kutsumusta”, Helve kertoi Kauppalehden Optiolle helmikuussa 2003. Helve kuitenkin teki uutisen hankkeesta ensimmäisenä, mutta piilotti sen Kauppalehden kolumniin. Sitä ei huomannut kukaan muu kuin pankkien pilkkojat.

Kelmejä vai hölmöjä?

Ryhmällä, joka vartioi työkseen toisten moraalia, on syytä suureen varovaisuuteen omissa toimissaan, jotta uskottavuus säilyisi.

Siihen eivät kaikki pysty. Esko Rantanen uskoo Jussi Linnamon vanhaan viisauteen: joka alalla on vähintään yksi prosentti kelmejä, eikä kelmi noudata mitään sääntöjä.

Pientä kotiin päin vetämistä taloustoimittajat ovat aina harrastaneet palstoillaan. Vielä 1990-luvun laman ja pankkikriisin kynnyksellä taloussivuilla puolustettiin peruskoron jäädyttämistä paikalleen, vaikka siinä ei ollut kansantaloudellisesti mitään järkeä. Toimittajille riitti se, että he puolustivat peruskorkosidonnaista lainaa ottaneen asuntovelallisen etua – siis omaansa.

Astetta vakavampi kysymys oli pörssietiikka. Taloustoimittaja voi saada rahan arvoista tietoa ja joutua sisäpiiriläiseksi. Ennen vanhaan moni teki hyvät rahat osakkeilla ja merkintäoikeuksilla saatuaan ennakkotiedon tulevasta osakeannista. Sitä ei edes osattu pitää rikkeenä, koska se oli maan tapa.

Ilmeisesti rahaa teki sisäpiiritiedolla vain pieni vähemmistö. Siihen viittaa tieto, jonka mukaan 15 vuotta sitten vain noin neljännes taloustoimittajista oli saanut pääomatuloja.

Kukaan ei ole Suomessa jäänyt kiinni yrityksestä manipuloida kursseja pörssikirjoittelulla. Vuonna 2002 Taloustoimittajat ry antoi uudet ohjeet, joiden mukaan kauppaa ei pitänyt käydä sellaisella osakkeella, josta oli tekemässä juttua.

Grogi vuorineuvoksen kanssa – luontaisetu

Muutenkaan moraalinen ryhti ei ollut täysin horjumaton. Ennen taloustoimittajan luontaisetuihin kuului ryyppääminen yritysjohtajien kanssa. Kerran Suomen Tietotoimiston (STT) toimittaja jätti väliin vuorineuvoksen tarjoamat juomat. Isäntä loukkaantui ja valitti asiasta päätoimittajalle, joka antoi ukaasin: se viina, mikä meidän toimittajillemme tarjotaan, on myös juotava.

Vielä parikymmentä vuotta sitten teollisuuden suhdannenäkymien esittely päättyi siihen, että tarjoilija työnsi paikalle viinakärryn, jota toimittajat jäivät tyhjentämään isäntien kanssa. Ja edelleen taloustoimittajat nauttivat runsaasti yritysten ja etujärjestöjen vieraanvaraisuutta, vaikka kestitseminen onkin selvästi vähentynyt.

Ruotsissa ei tulisi kuuloonkaan, että journalisti osallistuu jonkin etujärjestön järjestämään koulutukseen. Suomessa se koetaan normaaliksi verkottumiseksi ja tiedonhankinnaksi.

Taloustoimittajien kunniamarssi

Vaikka riippumaton journalismi marssi esiin hyvää vauhtia, sidonnaisuuksien verkko oli tiheä. Ei siis ihme, että taloustoimittajan mahan pohjassa kiersi joskus outo tunne: onkohan kaikki ihan reilassa?

Taloustoimittajat ry täytti 35 vuotta 1983 ja juhlaa vietettiin Katajanokan Kasinolla. Ylen taloustoimittaja Ilpo Ropponen astui silloin estradille ja ilmoitti laulavansa Taloustoimittajien kunniamarssin. Ensimmäinen säkeistö kuului näin:

Emme me pienet koiranpennut
muuta kuin leikkiä lyömme
Nuuhkimme ilmaa kuonollamme
siinä on meidän työmme.

Siitä lähtien Leikkisät koiranpennut on laulettu aina, kun Taloustoimittajat ry juhlii merkkivuosia. Kollegat nauravat riemuissaan. Komiikka on hyvä tapa työstää identiteettikriisiä.

Rantasen mielestä Mikkosen kirjan nimi Rahavallan rakkikoirat kiteyttää taloustoimittajan aseman molemmat puolet.

”Rahavallan koiria ollaan, mutta ollaanko sylikoiria vai vahtikoiria… Pikkuisen ainakin louskutetaan.”

Sokeita pisteitä

Talousjournalismi on tietysti muutakin kuin paljastuksia. Kaikki toimittajat eivät ole kiinnostuneita skuuppien metsästämisestä – eivätkä lukijatkaan. Monelle on tärkeintä hahmottaa kokonaisuuksia pirstaleisten uutisten takaa.

Siinä ei aina onnistuta. Mikkosen kirjassa Tilastokeskuksen entinen pääjohtaja Timo Relander esitti 1980-luvun talousjournalismista raskaan syytöksen. Hänen mielestään media arvosteli talouspolitiikkaa liian vähän, ja valppaampi talousjournalismi olisi voinut jopa estää 1990-luvun alun laman tai ainakin lievittää sitä.

”Olen monta kertaa ihmetellyt, mikseivät täysin selvät tilastolliset tosiasiat menneet perille”, Relander ihmetteli lehtimiehiä.

Pieni ekskursio historiaan on paikallaan, jotta ymmärtäisimme Relanderin kritiikin.

Kun markkinatalous murtautui 1980-luvulla vähitellen Suomen säännösteltyyn pankkijärjestelmään ja koko kansantalouteen, se toi mukanaan valtaisia mullistuksia. Suomen Pankki vapautti pääomanliikkeet, syntyi ”kasinotalous” ja pörssistä tuli talouselämän keskeinen instituutio, suurten yritysjärjestelyjen ja nurkanvaltausten näyttämö.

”Ennen oli eletty kauheassa rahan puutteessa sukupolvesta toiseen, mutta nyt velkaa otettiin enemmän kuin oikeastaan oli varaa”, sanoo Talouselämän toimittaja Esko Rantanen.

Pienetkin yritykset ottivat valuuttalainoja, jota pankit myivät innokkaasti. Taloustoimittajat eivät valitettavasti olleet selvillä siitä, mitä pelisääntöjen muutos merkitsi.

”Kuinka moni mahtoi tajuta, että ulkomaiseen velkaan liittyi valuuttakurssiriski. Joka tapauksessa monelle kävi huonosti”, Rantanen sanoo.

Rantanen sanoo, ettei hän kirjoittanut kriittisesti liberalisoinnista, joka oli ylivelkaantumisen ja tulevan laman ja pankkikriisin keskeinen syy.

”Olin liberalisoijien vietävissä. Periaatteessa olin sitä mieltä, että säännöstelytalous ei ollut enää tarpeen, mutta valitettavasti en tiennyt, miten vapaiden pääomanliikkeiden oloissa pitää elää. Mutta eivät sitä tienneet pankinjohtajatkaan. Eiväthän pankit olisi muuten liriin joutuneetkaan.”

Hurahdus ”vakaaseen markkaan”

Rantanen hurahti myös ”vakaan markan” oppiin kuten suuri osa taloustoimittajista. Tämä linja sai hegemonian 1980-luvun talouspolitiikassa. Hallitus ja Suomen Pankki vastustivat henkeen ja vereen devalvaatiota, kunnes markan puolustus romahti vuosina 1991-1992.

”Sanoin kerran jossakin taloustoimittajien tilaisuudessa, että on ollut koko urani suurin munaus, kun siihen rupesin uskomaan.”

Hän huomauttaa, ettei vakaassa valuutassa ole mitään vikaa, mutta vakaan markan koulukunnan tavoitteena ei ollut vain vakaa vaan myös vahva valuutta.

”Ei valuutta voi olla vahvempi kuin alla oleva kansantalous, sen suorituskyky ja voima suhteessa ulkomaailmaan.”

Rantanen menetti uskonsa vasta sitten, kun markka devalvoitiin marraskuussa 1991.

”Tuon hairahdukseni jälkeen olen yrittänyt olla tulematta mihinkään uskoon, varsinkaan eurouskoon.”

Suhde vakaan markan politiikkaan ja liberalisointiin ei ole ainoa epäonnistuminen, josta taloustoimittajat tekevät tiliä. Aivan viime aikoina on keskusteltu suomalaisten journalistien hampaattomuudesta Nokia-kirjoittelussaan. On jopa kysytty, olisiko kriittisempi suomalainen media voinut pelastaa Nokian. (Lisää tästä aiheesta jutussa Pintaa, Suomen Kuvalehti 41/2012).

Aatteet vaihtelevat

Talousjournalismi on sitä, mitä taloustoimittajat tekevät. He tekevät sitä lehdissä, internetissä ja radiossa ja televisiossa. Jotkut kirjoittavat myös kirjoja.

Helsingin Sanomat on yleismedia, mutta se haluaa olla edelleen johtava taloustiedon välittäjä. Sama pätee Yleisradioon. Hufvudstadsbladet on lopettanut talousosastonsa, mutta julkaisee yhä kiinnostavia talousjuttuja.

Varsinaisia talousmedioita on vain muutamia. Tärkeimmät ovat 114-vuotias Kauppalehti, 74-vuotias Talouselämä ja 96-vuotias Maaseudun Tulevaisuus. Tekniikka & Talous, Arvopaperi ja Rakennuslehti ovat hyviä erikoislehtiä.

Taloustoimittajien aatteelliset muodit ovat vaihdelleet. 1980-luvun alussa oli edistyksellistä kirjoittaa ”uudesta kansainvälisestä talousjärjestyksestä”. Finanssikriisin jälkeisen ajan henkeen kuuluu nostaa esiin veroparatiisit tai ”kansainvälinen finanssiarkkitehtuuri”. Osa taloustoimittajista tekee mielellään juttuja ilmastonmuutoksesta, uusiutuvista energiamuodoista tai kaivosten ympäristötuhoista.

Ryhmä ei tietenkään ole ideologisesti yhtenäinen, ja esimerkiksi irtisanomisista yleisvälineet kuten Yle ja Helsingin Sanomat raportoivat eri tavalla kuin talousmedia, jolla on tapana ymmärtää yritysjohtajia.

Radikalismilla on kautta vuosikymmenten ollut selvä raja. ”Ainahan on oltu sikäli kesyjä, että ei mitään vallankumousta yritetä”, Rantanen sanoo.

Journalismin ”syöpä”

Aatteelliset ja poliittiset asetelmat ovat muuttuneet sitten 1970-luvun, jolloin EVA taisteli sosialismia vastaan. Edelleen kuitenkin pätee, että jokainen – myös jokainen taloustoimittaja – katselee maailmaa omien ideologisten silmälasiensa läpi.

”Poliittinen korrektisuus on nykyjournalismin syöpä”, Rantanen sanoo.

Hänen mielestään poliittisen korrektisuuden vaatimus pitäisi murskata. ”Se on suukapulapolitiikkaa. En tykkää siitä. Se ei ole vapauskäsitykseni mukaista.”

Ongelma on hänen mukaansa siinä, että jos toimittaja on poliittisesti korrekti, miten hän voi arvostella enää ketään suorasukaisesti ja kansantajuisesti.

”Toimittajalla pitää olla muskelia sanoa, miten asiat ovat ja miten niiden pitäisi olla. Eihän meillä muuten ole mitään annettavaa.”

Rantasen mukaan tämä ei tarkoita sitä, että hyväkään toimittaja tietäisi tai ymmärtäisi kaiken a priori, perehtymättä asioihin.

”Kannattaa siis lukea lehtiä ja kirjoja.”

Lue myös