1990-luvun laman pääsyy: erikoinen idänkauppa

Talous 1.11.2010 07:30
Erikoinen idänkauppa Kuvitus Janne tervanäki.

Paljoon puheeseen Suomen lamasta 1991-1993 on monta hyvää syytä. Lama oli niin traumaattinen, aikanaan eräänlainen maailmanennätys 1930-luvun suuren laman jälkeen. Sitä paitsi se on edelleenkin ajankohtainen teema. Vasta äsken pelkäsimme kauheuksien uusiutumista.

Alun perin monet suomalaiset korostivat, että laman keskeinen lähde oli Neuvostoliitto, joka lopetti idänkaupan vuoden 1990 lopussa. Esimerkiksi Suomen Pankin Juha Tarkka analysoi lamaa tästä näkökulmasta (Ulkoisten tekijöiden merkitys Suomen talouskriisissä, KAK 1/1994).

Tämä selitys ei kuitenkaan tyydyttänyt pitkään. Suomalaiset eivät kai halunneet tunnustaa, että olimme kuuluneet itänaapurin taloudelliseenkin vaikutuspiiriin.

Vähitellen valtavirtaselitykseksi muotoutui, että kysymyksessä oli rahoituskriisi: vapautettujen rahoitusmarkkinoiden, paisuvan velan, kerskakulutuksen ja liikainvestointien talouskupla, joka puhkesi korko- ja valuuttakriisiin ja luottolamaan.

Uusimman selityksen esittävät tutkijat Juri Gorodnitshenko, Enrique G. Mendoza ja Linda L. Tesar, jotka palauttavat raportissaan kunniaan vanhan idänkauppaselityksen (The Finnish Great Depression: From Russia with love).

He muistuttavat, että vaikka idänkaupan osuus Suomen työpaikoista oli vain viisi prosenttia, Suomen taantumassa sillä oli moninkertainen paino.

Neuvostoliiton-viennin romahdus nosti Suomen maksamaa öljyn hintaa noin kymmenen prosenttia. Idänkauppaan erikoistuneen teollisuuden palkat jäätyivät paikoilleen tilanteessa, jossa sen oli pakko tehdä kalliita muutoksia toimintaansa.

Erikoinen idänkauppa

”Kauppa” tarkoittaa normaalisti sitä, että ostaja maksaa tavaran tai palvelun rahalla. Suomi ja Neuvostoliitto eivät käyneet kauppaa sanan tavanomaisessa merkityksessä, vaan niiden välinen kauppa oli vaihtokauppaa.

Suomi vei itään teollisuustuotteita, jotka Neuvostoliitto maksoi öljyllä ja maakaasulla. 1980-luvun puolivälissä itänaapuri oli meille tärkeä kauppakumppani. Sen osuus ulkomaankaupasta oli 20-25 prosenttia.

Sitä paitsi venäläiset maksoivat vientitavaroista hyvin, keskimäärin kymmenisen prosenttia enemmän kuin läntiset ostajat. Se taas merkitsi sitä, että öljy oli halpaa.

Vuoden 1991 alussa kauppa muuttui dollaripohjaiseksi. Öljyn tuonti idästä laski murto-osaansa. Suomen idänviennistä jäi jäljelle vain viidesosa.

Samalla meni pohja monen kulutustavaravalmistajan vienniltä. Teollisuuden strategia oli ollut ”jäänmurtajia kommunisteille, loistoristeilijöitä kapitalisteille”. Monia neuvostomarkkinoille tähdättyjä tuotteita ei siis voinut viedä länteen. Pahimmin kärsivät kenkä-, tekstiili- ja konepajateollisuus.

Tutkijakolmikon mukaan Moskovan idänkaupan lakkautuspäätös 18. joulukuuta 1990 tuli yllätyksenä Suomen establishmentille, ja tämä toteamus pitää kyllä paikkansa.

Näin ei kuitenkaan olisi tarvinnut olla. Suomen Pankin idänkaupan osastopäällikkö Kari Holopainen oli jo vuosia varoittanut idänkaupan pilarien murtumisesta. Neuvostoliiton maksukyky oli alkanut horjua jo 1980-luvun puolivälissä, mutta sitä ei havaittu – tai ei haluttu havaita (ks Kari Holopainen: Orpo piru, Opus liberum 2007).