Talveksi etelään
Pohjoisen Norjan ja Ruotsin koskikarat ottavat lokakuussa siivet alleen ja muuttavat talvehtimaan virtaavien vesien ääreen Suomeen.
Mustavalkoinen lintu istuu lumen peittämällä kivellä kosken partaalla. Se ei liiku. Hetken näyttää kuin se ei olisi elävä olento lainkaan, vaan luonnon eloton muodostelma. Mutta lintu se on, ja nyt siihen tulee eloa.
Se jännittää itsensä ja hypähtää vaivattomasti siivilleen.
Koskikara on sopeutunut kylmään. Maailmassa, jossa jokaisen olennon on joko kilpailtava rikkaimmista resursseista tai väistettävä ja sopeuduttava löytämään ruokaa niukemmista oloista, koskikaralle on valikoitunut jälkimmäinen strategia. Sen elinympäristöä ovat virtaavat vedet, joiden pohjalta kivien koloista ja vesikasvien seasta se hakee ruokansa, äyriäisten ja hyönteisten toukat.
Koskikara ei luovu miljööstään edes talveksi, vaan se löytää koskesta apetta myös kireimmillä pakkasilla, jolloin vain vuolaimmat vedet pysyvät sulina.
Kara on varpuslintu ja siis sukua kesäöiden laululinnuille, kuten satakielelle ja lehtokertulle. Niin sorsamaista kuin sen elo onkin, se ei ole läheistä sukua millekään muulle vedessä elävälle linnulle.
Myös koskikaran vuodenaikaisissa liikkeissä on erikoisia piirteitä. Se on pohjoisen vuorihemppojen ja isolokkien ohella ainoita lintuja, jotka muuttavat Suomeen talvea viettämään. Siinä, missä miljoonat muut siivekkäät häipyvät Etelä-Eurooppaan ja Afrikkaan, koskikarat pysähtyvät Suomeen.
Tämä paljastui 1980-luvulla.
Kun satoja koskikaroja rengastanut lintuharrastaja Jouko Pihlainen pyydysti vuonna 1983 verkolla koskikaran Kirkkonummen Kakarlammin purosta ja huomasi sillä renkaan, jossa luki ”Stavanger”, alkoi selvitä, että Etelä-Suomen karoista monet ovat tulleet Norjasta, Ruotsista ja Koillis-Venäjältä.
Sitä ennen oli luultu, että Lapin kirkkaissa puroissa harvalukuisina pesivät koskikarat muuttaisivat talveksi Etelä-Suomeen. Mutta kaikki Suomen Lapin karat eivät muuta lainkaan ja ne jotka muuttavat, lentävät talveksi pääosin Itä-Suomeen ja itärajan taakse.
Muuttajien myötä koskikarojemme määrä moninkertaistuu talvikuukausina verrattuna kesään. Kesällä karoja pesii Suomessa joitain satoja pareja, mutta talvisin virtapaikoissa ympäri Suomea lymyilee tuhansia karoja.
Mustavalkoinen väritys sointuu kosken mustan veden ja valkoisen vaahdon mosaiikkiin. Koskikara antatuu virran vietäväksi kuin kaarnanpala.
Kiveltä siivilleen ponnistanut lintu liitää maha kosken pintaa viistäen. Kun se pudottautuu mustaan veteen, paljastuu, että sillä on melko hyvä suojaväri. Kontrastikas mustavalkoinen väritys sointuu kosken mustan veden ja valkoisen vaahdon mosaiikkiin.
Koskikara antautuu virran vietäväksi kuin palanen tummaa kaarnaa. Kohta se sukeltaa ja katoaa aaltoihin noustakseen pintaan vasta kymmenien metrien päässä alajuoksulla. Sitten se nousee siivilleen ja lentää takaisin istumapaikalleen lumisen kiven päälle. Se on karan lahtauspenkki. Se kuorii ruoan ja jättää pienet perkeet kivelle. Kymmenien saalistusreissujen jälkeen tästä syntyy melkoinen sotku.
Joskus käy niin, että lintujen tarkkailija löytää ensin karan ruokapöydän ja vasta sitten itse linnun.
Kun koskikaraa lähestyy, se voi olla melko peloton. Se jurottaa ja tuijottaa ruskeilla silmillään, jotka tuskin erottuvat pään tummanrusehtavista höyhenistä.
Sitten lintu hyppää siivilleen ja muuttuu osaksi koskea.
Koskikarakoiraat pitävät talvireviireitä ja ajavat toisiaan niiltä pois. Ne kilpailevat virtaavasta vedestä, jota on tarjolla talvella vähemmän kuin kesällä. Tämä talvisten resurssien rajallisuus säätelee sitä, kuinka paljon karoja ylipäänsä on olemassa.
Samoin talvi säätelee esimerkiksi metsien tiaisten runsautta. On helpompi löytää itselleen pesäpaikka kesäksi kuin sopivia elinalueita pitkäksi talveksi.
Koskikaranaaraat ovat kerkeitä. Ruotsissa saman naaraan on havaittu pesineen aikaisin keväällä Etelä-Ruotsissa yhden koiraan kanssa ja perustaneen sitten toisen kanssa perheen 150 kilometriä pohjoisempana.
Tällainen tehokkuus on mahdollista osin siksi, että koskikarat jättävät poikaset oman onnensa nojaan jo varhain.
Joidenkin tietojen mukaan koskikaraemot eivät huolehdi poikasistaan lainkaan sen jälkeen, kun nämä parinkymmenen vuorokauden iässä pudottautuvat pesästä virran kuohuihin. Mutta on kuvia, joissa karaemo ruokkii poikasia heti pesästä lähdön jälkeen. Kaiketi jälkikasvun on kuitenkin pärjättävä omillaan poikkeuksellisen nuoresta lähtien.
Koskikara laittaa pesänsä kosken partaalle kallion halkeamaan, sillan rakenteisiin tai pönttöön, joka on yksinkertainen, yläreunasta avoin laatikko.
Tähän aikaan vuodesta, marraskuussa, kaikkein pienimmät purot alkavat jäätyä ja karat siirtyvät vielä sulana pysyville isommille puroille.
Jos sydäntalven ankarat pakkaset jatkuvat pitkään, auki jäävät vain kaikkein suurimmat ja vuolaimmat kosket, joiden varteen kertyy silloin kymmenittäin koskikaroja. Näin kävi joka talvi vielä 1980- ja 1990-luvulla.
Karoja oli helppo harrastajien myös laskea.
Viime vuosina koskikaroja on havaittu aiempaa vähemmän. Se ei kuitenkaan välttämättä kerro niiden todellisesta vähenemisestä. Ilmaston lämmetessä leutoja jaksoja on aiempaa enemmän ja yhä pienemmät joet säilyvät sulana läpi talven. Karat eivät enää säännöllisesti kokoonnu muutamille harvoille, sulana pysyville koskiosuuksille, vaan viettävät hiljaiseloa aiempaa hajanaisemmin.
Näin yhä harvemmat sattuvat lintulaskijoiden reiteille.
Talvien leudontumisen myötä karojen ennustetaan aluksi jopa runsastuvan.
Kun koskikaraa lähestyy, se voi olla melko peloton. Se jurottaa ja tuijottaa ruskeilla silmillään, jotka tuskin erottuvat rusehtavista höyhenistä.
