Suomessakin syytön voi saada oikeudessa tuomion – Niin kävi Mikolle

Oikeudenkäynneissä luotetaan liikaa asiantuntijalausuntoihin, sanoo tutkija. Syyttömän tuomitseminen on kuitenkin harvinaista.

oikeuslaitos
Teksti
Vappu Kaarenoja
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Kahvi oli jo melkein tippunut, kun ulkoa kuului kolahdus, sitten metallin ja lasin kilinää.

Oli juhannusaattoaamu vuonna 2008, kello vähän yli seitsemän. Leppävirtalaisella Sari Jumppasella oli tapana juoda aamukahvi ja polttaa tupakka samalla, kun koirat ulkoilivat etupihalla.

Ehkä joku on törmännyt rannassa olevaan veneeseen, Jumppanen muistaa ajatelleensa. Hän katsoi ikkunasta, mutta järvellä ei näkynyt mitään.

Kahvikuppi kädessä, koirat kannoillaan Jumppanen avasi oven.

Noin 50 metrin päässä makasi mies. Retkotti naapurin auton vieressä. Päällä oli napittamatta jätetty ruutupaita ja shortsit. Oranssit Crocs-sandaalit lojuivat vartalon molemmin puolin.

Naapurin pihanurmella oli kallellaan mönkijä ja sen alla toinen mies. Vain jalat ja pää näkyivät, kasvot olivat lasinsirujen peitossa.

Molemmat olivat tajuttomia, tuskin elossa olevan näköisiä.

Jumppanen kutsui ambulanssin.

 

Puoli vuotta myöhemmin Mikko Suorsan puhelin soi. Jouluaattoon oli kolme viikkoa. Suorsa oli työpaikallaan. Sisarusten kanssa oli yhteinen metallialan firma.

Poliisi kutsui kuulusteluihin seuraavaksi aamuksi.

Suorsa arvasi, että asia liittyi mönkijäonnettomuuteen. Että haluttiin selvitellä jotain. Hänellä oli murtunut siinä tällissä niska. Myös hajuaisti oli mennyt.

Kuulustelu oli ohi ennen puoltapäivää, mutta sen jälkeen Suorsa ei saanutkaan poistua. Poliisi ohjasi hänet yöksi putkaan.

Seuraavana aamuna toisessa kuulustelussa Suorsa kertoi samat asiat uudelleen.

 

He olivat olleet juhlimassa. Oli ollut juhannusaatonaatto, hieno kesäpäivä, melkein 20 astetta lämmintä, neljän miehen kaveriporukka.

Alkuillasta oli otettu muutama olut kaverin pihaterassilla Leppävirralla. Sitten joku oli ehdottanut, että lähdettäisiin Varkauteen. Rammari-nimisessä ravintolassa valomerkki tulisi vasta neljältä.

Tanssittiin, viihdyttiin, juotiin lisää olutta. Sattumalta ravintolassa oli toinenkin seurue Leppävirralta.

Illan päätteeksi otettiin yhteinen tilataksi.

Taksissa yksi Mikko Suorsan kavereista, Jaakko, alkoi puhua vesihiihtämisestä. Muut menisivät uimarantaan, Jaakko jatkaisi taksilla kotiin hakemaan vesisukset.

Aamuviiden aikaan Jaakko sitten tuli suksien kanssa rannalle.

Hän ajoi Bombardier-merkkistä 650-kuutioista mönkijää, jonka oli saanut vain muutama viikko aiemmin. Se ei ollut hänen ensimmäinen mönkijänsä. Jaakko oli harjaantunut kuski.

Vesisuksia ei kokeillut lopulta kukaan, kun yhden vaimo soitti ja kielsi. Jotkut halusivat saunomaan, jotkut lähtivät veneellä kotiin, yksi ambulanssilla terveyskeskukseen pudottuaan Jaakon mönkijän lokasuojan päältä.

Mikko Suorsa ja Jaakko lähtivät ajelulle. Jaakko ajoi, Suorsa istui tämän takana. Niin muut paikallaolijat todistivat myöhemmin.

On epäselvää, mitä sitten tapahtui. Vain Mikko Suorsalla on jatkosta muistikuvia: kaksikko käväisi vierasvenesatamassa, poltti tupakat, ajeli hetken keskustassa ja suuntasi sitten takaisin satamaan.

Sinne vie jyrkkä alamäki, joka kaartaa ensin loivasti oikealle, sitten jyrkästi vasempaan. Sen varressa asuu Sari Jumppanen.

Mutkassa mönkijä suistui tieltä, lensi Jumppasen naapurin autoa päin, kaatoi roskapöntöt ja päätyi puoliksi Mikko Suorsan päälle.

Jaakko sinkoutui kauemmas.

Sairaalassa todettiin, ettei Jaakko liikkuisi enää koskaan. Neliraajahalvaus, pyörätuoli, lähes ympärivuorokautinen hoito koko loppuelämän. Jaakko oli 26-vuotias, kahden alle kolmevuotiaan lapsen isä.

Vasta syyskuussa Jaakko oli siinä kunnossa, että häntä voitiin kuulustella. Hän ei muistanut koko illasta muuta kuin yhdet oluet terassilla, mutta oli varma:

”Olisin humalatilastani huolimatta pystynyt ajamaan sillä tavalla, että se olisi pysynyt tiellä”, hän sanoi kuulusteluissa.

Mikko Suorsa ajoi, Jaakko sanoi.

Kun Suorsa kutsuttiin kuulusteluihin, poliisi oli jo tilannut onnettomuudesta asiantuntijalausunnon.

Poliisit kysyivät Suorsalta: ”Lausunnon mukaan sinä olisit kuljettanut mönkijää. Mitä sinulla on asiaan lausuttavaa?”

 

Reilut kymmenen vuotta ennen pohjoissavolaisessa pikkukunnassa sattunutta mönkijäonnettomuutta Turun keskustassa ryöstettiin pankki. Huhtikuussa 1994 kaksi miestä ryntäsi konttoriin, uhkasi virkailijoita aseella ja pakeni paikalta jättäen jälkeensä vain päällysvaatteet, jotka he viskasivat läheiseen roskikseen.

Poliisi pääsi epäiltyjen jäljille nopeasti.

Mentiin käräjille ja esiteltiin ratkaiseva todiste: laboratoriotutkimuksissa toisen kiinniotetun hupparista oli löytynyt samanlaisia kuituja kuin ryöstäjän roskiin heittämästä piposta.

Kaksikon saamat vankeusrangaistukset oli juuri kärsitty ja jutun piti olla kaikin tavoin selvä, kun poliisi sai yhteydenoton Virosta. Sikäläinen vanki halusi tunnustaa Suomessa tekemiään rötöksiä. Yksi niistä oli Turun pankkiryöstö.

Kymmenen vuotta tapauksen jälkeen Oikeuspoliittinen yhdistys julkaisi siitä selvityksen, jolla on raflaava nimi: Oikeusmurharaportti. Siinä todettiin, että kaksikon tuomitsemisen kannalta ratkaiseva laboratoriotutkimus oli täysin arvoton.

Tulokset olivat sinänsä oikeat: tuomitun miehen hupparissa oli samoja kuituja kuin ryöstäjän pipossa.

Se ei kuitenkaan todistanut mitään, sillä epäillyn oli annettu pitää omia vaatteitaan kaksi päivää pidätyksen jälkeen. Oma huppari oli miehen päällä silloinkin, kun tälle oli pantu ryöstäjän pipo ja takki tunnistuskuvaa varten. Kuitututkimus oli tehty vasta kuvan ottamisen jälkeen.

Asiantuntija sanoi uudessa oikeuskäsittelyssä, että kuidut olivat saattaneet siirtyä piposta huppariin silloin, kun epäillyllä oli ne molemmat päällä. Miehet todettiin syyttömiksi. Toinen sai 78 000 euron korvaukset – reilun satasen per päivä kahden vuoden vankilassa istumisesta.

Oikeusmurharaportti huomautti, että tuomioistuimissa tuntuu vallitsevan sokea usko tieteeseen.

 

Mikko Suorsa tuomittiin 18. syyskuuta vuonna 2009. Törkeä liikenneturvallisuuden vaarantaminen ja törkeä vammantuottamus.

Hän kiisti. Sanoi, että muistaisi kyllä, jos olisi ajanut onnettomuusiltana mönkijää. Ja oli hän ajanutkin: muutama sata metriä uimarannassa, kokeilumielessä.

Mutta Varkauden käräjäoikeuden mukaan Suorsa oli kuljettanut mönkijää myös onnettomuushetkellä, menettänyt laitteen hallinnan ja aiheuttanut Jaakolle vakavan vamman.

Silminnäkijöitä ei ollut eikä Liikenneonnettomuuksien tutkijalautakuntakaan pystynyt päättelemään, kumpi miehistä oli kuski.

Mutta syyttäjällä oli lausunto Suomen Vahinkotarkastuksesta. Se on vakuutusyhtiöiden omistama yritys, joka tutkii onnettomuuksia muun muassa autofirmojen ja poliisin laskuun.

Yrityksen asiantuntija oli hyödyntänyt internetistä tulostettua opaskarttaa, onnettomuuspaikalta otettuja valokuvia ja Itävallassa kehitettyä PC Crash -tietokoneohjelmaa, jolla simuloidaan onnettomuuksia.

Hän oli syöttänyt ohjelmaan tiedot tapahtumapaikasta ja päätellyt, että mönkijä oli törmännyt autoon, matkustaja lentänyt auton viereen ja kuljettaja päätynyt mönkijän mukana nurmikolle.

”Jos törmäysasetelma olisi toisenlainen, ei onnettomuuden jälkeinen tilanne sopisi kuvaan”, asiantuntija kirjoitti lausuntoonsa.

”Fysiikan lainalaisuudet” paljastivat kuljettajan: se oli Mikko Suorsa.

Tutkijan lausunto oli ainoa todiste.

Lausunnolle oli annettava suuri merkitys, käräjäoikeus totesi, ottaen huomioon tutkijan diplomi-insinöörin koulutuksen, viiden vuoden työkokemuksen ja tämän käyttämät menetelmät.

Hovioikeus oli ”fysiikan lainalaisuuksien” painoarvosta samaa mieltä, eikä korkein oikeus myöntänyt valituslupaa.

Rangaistus rikoksesta oli sakkoa ja ehdollista.

Kun tuomiosta tuli lainvoimainen, Jaakko nosti Suorsaa vastaan vahingonkorvauskanteen. Hän vaati 400 000 euroa kertakorvauksena ja lähes 5 000 euroa kuukaudessa ansionmenetyksistä loppuelämän ajan, indeksikorotuksineen.

 

Suomen laissa on yksi yleisohje siitä, millä perusteella tuomarin on ratkaistava oikeusjuttu:

”Tuomioistuimen on esitettyjä todisteita ja muita asian käsittelyssä esiin tulleita seikkoja harkittuaan päätettävä, mitä asiassa on näytetty tai jäänyt näyttämättä.”

Rikosasianajaja Markku Fredmanin mielestä harkinta ei aina ole tarpeeksi perinpohjaista. Hänen mielestään tuomareilla on taipumus olettaa, että syyttäjän versio tapahtuneesta on aina totuus, ellei puolustus toisin todista.

”Suurin osa syytteistä menee tuomioistuimissa rutiininomaisesti läpi. Se voi synnyttää tuomareille psykologisen harhan, että syytteessä esitetty kuvaus tapahtumista pitää paikkansa.”

Mitä pidemmälle juttu etenee oikeusjärjestelmässä, sitä kovempaa näyttöä vaaditaan: esitutkintakynnys on matalammalla kuin syytekynnys, joka taas on matalammalla kuin tuomitsemiskynnys. Eli poliisi tutkii juttuja, joissa ei koskaan nosteta syytettä ja syyttäjä vie oikeuteen juttuja, joissa syytteet hylätään. Tai ainakin näin pitäisi olla.

Vielä viisi vuotta sitten käräjillä hylättiin vain viisi prosenttia syytteistä – silloisen apulaisvaltakunnansyyttäjä Jorma Kalskeen mielestä liian vähän. Hyvin pieni hylkäämisprosentti tarkoittaa, että syytekynnys ja tuomitsemiskynnys ovat liian lähellä toisiaan.

Viime aikoina hylättyjen syytteiden osuus on kasvanut: viime vuonna tuomarit hylkäsivät lähes 15 prosenttia syytteistä. Ruotsissa osuus on noin 20 prosenttia mutta silti sielläkin välillä epäonnistutaan pahasti.

Länsinaapurissa on viime vuodet pohdittu, miten oli mahdollista rangaista kahdeksasta murhasta miestä, joka tuskin oli tehnyt niistä yhtäkään. 1990-luvulla tuomitun Thomas Quickin viimeinenkin tuomio purettiin kolme vuotta sitten.

Quick oli kertoillut poliisille ja häntä hoitaneille psykiatreille tappaneensa yhteensä 30 ihmistä. Selvä sarjamurhaaja, ammattilaiset olivat päätelleet. Mitä enemmän Quick kuvaili tekemiään hirveyksiä, sitä enemmän miehelle tarjoiltiin rauhoittavia, huumausaineiksi luokiteltavia bentsodiatsepiinilääkkeitä – ikään kuin palkkioksi.

Todennäköisesti Quick kävi tutustumassa ratkaisematta jääneisiin murhajuttuihin Tukholman kirjaston lehtiarkistossa.

Oletettu sarjamurhaaja pyöri lääkepöllyissä metsässä osoittamassa poliisille lammen, joka oli mukamas erään uhrin hauta. Poliisi tyhjensi lammen, suodatti veden ja löysi sieltä muutaman sirun. 5–15-vuotiaan lapsen palaneita luita, sanoivat professoritason asiantuntijat silmämääräisen arvion perusteella. Myöhemmin selvisi, että sirut olivat jonkinlaista lastulevyä.

Poliisiammattikorkeakoulun rehtori, keskusrikospoliisin rikosteknisen laboratorion entinen johtaja Kimmo Himberg sanoo, että asiantuntijalausuntoihin pitäisi suhtautua tuomioistuimissa kriittisemmin. Vaikka laboratoriotutkijalla olisi kuinka oikea tulos – esimerkiksi kuitututkimuksesta – pitäisi aina myös tentata: Miten yleisiä jotkin tietyt kuidut ovat? Mitä tuloksesta voidaan päätellä?

”On aika luonteenomaista, että asiantuntijalausuntoja ei kyseenalaisteta tuomioistuinkäsittelyissä. Ei arvioida asiantuntijan pätevyyttä tai käytettyjä menetelmiä.”

Himberg arvioi, että hänen aikanaan Krp:n laboratorio antoi ainakin satatuhatta asiantuntijalausuntoa, joihin kohdistui oikeudenkäynneissä rationaalisesti perusteltua kritiikkiä noin kymmenen kertaa.

 

Mönkijäonnettomuus oli Leppävirralla juhannuksen 2008 puheenaihe.

Miehet löytänyt Sari Jumppanen kuuli tapauksesta puhuttavan pienessä rantakahvilassaan, jota hän pitää vierasvenesatamassa, ihan kotitalonsa naapurissa.

Kahviossa Jari Suomalainenkin siitä kuuli. Heti samana päivänä tai seuraavana, hän ei enää muista. Suomalainen tajusi, että oli nähnyt miehet hetkeä ennen onnettomuutta. He olivat ajaneet häntä vastaan lähellä rantatien mutkaa, hurjastelleet keskellä tietä.

Oli ikävä kuulla, että miehet olivat sairaalassa, vaikka ei Suomalainen heitä erityisen hyvin tuntenut. Asia unohtui pian.

Kunnes sitten marraskuussa 2012 Suomalainen puhui kaverinsa kanssa puhelimessa. Suorsa oli hävinnyt juttunsa, kaveri päivitteli.

Jaakon vaatimus 400 000 eurosta ei ollut mennyt läpi, mutta 110 000 euroakin oli iso raha. Lisäksi oli tuomittu kuukausittain 630 euron ansionmenetyskorvaus.

Suomalainen hämmästyi. Hän ei ollut tiennyt, että asiasta oli käyty oikeutta, ei edes sitä, että kuljettajasta oli ollut epäselvyyttä.

Suomalainen soitti äkkiä poliisille.

Poliisi kuulusteli häntä tammikuussa 2013.

”Tunnistin varmuudella, että mönkijää ajoi Jaakko ja matkustajan paikalla istui Mikko Suorsa”, Suomalainen sanoi.

Kuukautta myöhemmin Suorsan asianajaja toimitti korkeimpaan oikeuteen anomuksen tuomion purkamisesta. Joulukuussa tuli myönteinen vastaus: Suorsa sai uuden oikeudenkäynnin.

Taas katseltiin saman tutkijan simulaatiota tapahtumien kulusta, samaa kuin ensimmäiselläkin kerralla.

Animaatiossa nähtiin, kuinka mönkijä ajautui Sari Jumppasen pihatietä reunustavaan ojaan ja törmäsi naapurin auton perään niin, että kuski jäi mönkijän alle ja matkustaja lensi auton viereen.

Tällä kertaa kuultiin myös toista todistajaa, joka oli myös diplomi-insinööri ja onnettomuustutkija. Hän ihmetteli, miten Suomen Vahinkotarkastuksen asiantuntija oli voinut tehdä analyysinsa, vaikkei ollut edes käynyt tapahtumapaikalla eikä tiennyt mutkan kaarresädettä, kaltevuutta tai ojan syvyyttä.

Sitä paitsi: Jumppasen pihatie oli hiekkatie. Valokuvissa ei näkynyt renkaanjälkiä, vaikka luulisi yli 200-kiloisen mönkijän sellaisia jättävän luisuessaan ojasta autolle.

Oliko sittenkin mahdollista, että mönkijä lensi ensin ilmassa ja osui vasta sitten auton perään?

Hyvin mahdollista, Suomen Vahinkotarkastuksen tutkija sanoi nyt. Itse asiassa asiaa uudelleen tarkasteltuaan hän totesi, että oli sittenkin todennäköisempää, että Jaakko oli ohjaimissa. Suorsa oli vain kyydissä.

Käräjäoikeus hylkäsi syytteet Suorsaa vastaan.

Syyttäjä valitti hovioikeuteen.

Hovioikeuden käsittelyssä istui jälleen sama Suomen Vahinkotarkastuksen tutkija, jonka näkemys oli taas muuttunut: Oli sittenkin todennäköisempää, mutta ei varmaa, että Suorsa istui ohjaimissa ja Jaakko kyydissä.

Hovioikeus ei uskonut, ei ainakaan tarpeeksi.

”Tutkijan kertomuksen, lausuntojen ja animaatioiden näyttöarvoa heikentävät lähtötietojen puutteellisuus ja se, ettei mönkijän ajolinjaa ole kyetty luotettavasti selvittämään”, oikeus perusteli talvella 2015 antamassaan päätöksessä.

 

Helsingin syyttäjänvirastossa työskentelevä Tapio Rasila kävi oikeustieteen pro gradu -työtään varten läpi kaikki korkeimman oikeuden purkupäätökset kymmenen vuoden ajalta. Sinä aikana purettiin kuusi tuomiota. Tuomituista viisi todettiin uudessa oikeudenkäynnissä syyttömiksi, Mikko Suorsa mukaan lukien.

Oli tapaus, jossa mies istui vankilassa kolme kuukautta varkaudesta. Siellä ollessaan hän sai vihiä oikeasta tekijästä, joka tunnusti ja tuomittiin. Toisessa varkaustapauksessa asia oikaistiin, kun ilmeni, että tuomittu oli ollut tekohetkellä pidätettynä.

Sitten oli rikoksia, joita ei ollut koskaan tapahtunut.

Antikvariaatinpitäjä ei ollut levittänyt lapsipornoa vaikka eräällä hänen myymällään videolla esiintyi ”ruumiinrakenteeltaan kehittymätön” nainen, elokuvatarkastamon arvion mukaan 14–16-vuotias. Puolitoista vuotta sakkotuomion jälkeen kauppias onnistui saamaan tallenteen jakelijalta todistuksen naisen täysi-ikäisyydestä.

Kirkkonummelaisen rakennusmestarin lapsia ei ilmeisesti ollutkaan käytetty hyväksi, vaikka lasten äiti oli niin väittänyt ja lapset olivat vahvistaneet äidin kertomukset psykiatreille. Isä sai tuomion 1990-luvun puolivälissä.

Kymmenen vuotta myöhemmin lapset lähestyivät oikeuslaitosta kirjeellä: ”Isämme tuomittiin, koska äitimme mielenhäiriössä vääristi asioita sekä manipuloi meitä todistamaan isäämme vastaan. Isämme ei alkuunkaan, ei koskaan ole toiminut tavalla, jolla hänen on väitetty toimineen.”

Hyväksikäyttötapauksen uudessa käsittelyssä ilmeni, että psykiatrien lausunnot olivat surkeita, ainakin nykystandardein. Lapsilta oli haettu vahvistusta äidin kertomuksille ”yhteiskeskusteluissa”, joissa myös äiti sai olla mukana. Toinen psykiatri oli kirjoittanut lausuntoonsa, että lapsi ”ei ainakaan kiellä äidin kertomuksia”.

Viisi epäonnistumista kymmenessä vuodessa ei ole paljon, kun suhteuttaa oikeustapausten määrään. Käräjillä ratkaistaan noin 60 000 rikosjuttua vuodessa.

Todennäköisesti vääriä tuomioita langetetaan kuitenkin jonkin verran enemmän. Kaikki eivät onnistu saamaan purkua. Se on hankala prosessi, Markku Fredman sanoo. Tarvitaan asianajaja, mutta asianajajat eivät ole innokkaita ottamaan purkutoimeksiantoja vastaan, ellei tapaus ole ennestään tuttu.

Jos asiakas on julkisen oikeusavun varassa, asianajaja saa palkkion vasta, kun juttu on ratkaistu. Korkein oikeus päättää summan.

”Minulla oli juuri yksi asiakas, jonka purkuhakemusta korkein oikeus käsitteli neljä vuotta”, Fredman sanoo.

”Jos on vaarana, että saan joskus neljän vuoden päästä ehkä muutaman satasen, toimeksianto on kaikkea muuta kuin houkutteleva.”

Fredman muistaa 1980-luvulta tapauksen, jossa tuomittu haki purkua neljä kertaa, ennen kuin hakemus meni läpi.

Jos Jari Suomalainen ei olisi ilmoittanut silminnäkijäksi mönkijäjuttuun, ei purkua olisi haettu, sanoo Mikko Suorsan asianajaja Tero Lakka.

Uudella silminnäkijähavainnolla ei lopulta ollut mönkijäjutussa ratkaisevaa merkitystä. Onnettomuudesta kulunut aika heikensi muistikuvien luotettavuutta, oikeus totesi.

Olennaista oli se, että mitään tarpeeksi luotettavaa näyttöä ei ollut.

Yhden asiantuntijan puutteellisilla tiedoilla tekemä simulaatio ei sittenkään riittänyt.

 

Kun uusi oikeudenkäynti oli ohi, Mikko Suorsa keräsi työhuoneensa seiniltä paperit, joita oli kiinnittänyt sinne seitsemän vuoden aikana.

Päätöksiä, todisteluita, kuvia onnettomuuspaikalta, tutkijan lausuntoja. Häntä vähän nolottaa, että oli tehnyt niin, ihan kuin etsivä jossain salapoliisielokuvassa.

Suorsa täyttää tänä vuonna 50 vuotta. Nuorin tytär kirjoittaa ensi keväänä ylioppilaaksi. Jaakon kanssa he eivät ole vieläkään missään tekemisissä, eivät enää edes oikeudessa.

Tämän vuoden huhtikuussa saatiin päätökseen myös vahingonkorvausjuttu, joka oli vielä kesken hovioikeudessa. Jaakko luopui vaatimuksistaan.

Suorsa pakkasi paperit pahvilaatikkoon. Hän oli aikeissa polttaa ne. Ei hän sitten viitsinyt. Paperit ovat vintillä tallessa naisten olkalaukussa. Suorsa on sulkenut sen ilmastointiteipillä.

 

Jaakon nimi on muutettu.