Suomen Kuvalehti rakensi 1960-luvulta lähtien innokkaasti Mauno Koiviston julkisuuskuvaa

Presidenttipeliä ei pelattu Kekkosta vastaan, vaan hänen jälkeistään aikaa ajatellen.
Kotimaa 21.5.2017 13:13
Sakari Siltala

Suomen Kuvalehti 36/1969.

’Pyysin Maunolta sata markkaa. Hän murisi jotain budjetista ja sen ylittämisestä. Ihmettelenpä kuka joutuu kärsimään valtion huonon talouden takia enemmän kuin pääministerin vaimo.”

Rouva Koiviston päiväkirja -pakinapalsta alkoi ilmestyä Suomen Kuvalehdessä vuoden 1968 syksyllä. Pääministeri Mauno Koiviston perheen kotielämää seurannut palsta oli tyyliltään ja aiheiltaan uutta Suomessa.

Ensin toimittajien nimimerkin takaa ja sitten Tellervo Koiviston itsensä pitämänä palstan suosio räjähti. Koivistoja seurattiin sen kautta sadoissatuhansissa kodeissa vuosina 1968–1972. Rouva Koiviston päiväkirja toi lehdelle melkein yhtä suurta julkisuutta ja arvovaltaa kuin Urho Kekkosen puolijulkinen nimimerkki Liimatainen. Palsta rakensi Mauno Koivistosta lähes Kekkosen veroista julkisuuden hahmoa.

SK 24/1966

SK 24/1966

Samaan aikaan 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa keskustan tohtorit Ahti Karjalainen ja Johannes Virolainen alkoivat kamppailla siitä, kummasta tulee Kekkosen seuraaja. Suomen Kuvalehdessä heidän rinnalleen nousi kolmas tohtori, Koivisto, joka alkoi kohota valtiomiessarjaan Kekkosen rinnalle.

Poliittisen kuohunnan keskellä Koivisto keräsi suosiota ulkopuolisena ammattimiehenä, jonka kansanomainen, huumorintajuinen ja filosofinen tyyli tehosi. Hän nautti suosiosta.

Koivisto korosti epäpoliittisuuttaan ja uratavoitteiden puuttumista sitä enemmän, mitä suuremmaksi hänen suosionsa kasvoi.

Tärkeä osa Koiviston poliittista nousua ja imagonrakennusta oli esiintyminen television suositussa Jatkoaika-myöhäisohjelmassa. Koivisto sanaili aikansa superjulkkisten Lenita Airiston ja Hannu Taanilan kanssa tasaveroisen nokkelasti ja terävästi. Hänen hahmonsa ja tyylinsä sopivat erinomaisesti julkisuuden uuteen mahtivälineeseen televisioon, jota hän käytti taitavasti.

SK 47/1968.

SK 47/1968.

Kevään 1970 protestivaalien tulos merkitsi eroa Koiviston hallitukselle, mutta se ei SK:ssa imagonrakennusta haitannut. Erikoistoimittaja Juha Tanttu kävi pääsiäisenä selvittämässä Upinniemen huvilalla, ”onko hallituksen vetäjä ihan kuitti? Kaipaako hän jäähylle? Vai haluaisiko hän jatkaa – ja kuinka ylös?” Presidenttipeli oli käynnissä Koiviston osalta jo tuolloin ja Suomen Kuvalehti pelasi Koiviston joukkueessa – ei toki Kekkosta vastaan, vaan hänen aikanaan koittavaa väistymistään silmällä pitäen.

Peli käytiin lopulta vasta reilu vuosikymmen myöhemmin 1980-luvun taitteessa. SK nosti Koivistoa esiin minkä pystyi. Juttuja tehtailtiin tiuhaan. ”Nyt punnitaan Mauno Koivisto”, ”Mikä mies on Mauno Koivisto?”, ”Mauno Koivisto teki kirjan”, ”Mauno Koivisto – masentavan suosittu?”, ”Mauno Koiviston puheet uudelle vuodelle”, ”Koiviston kuningastie”, ”Kevään kovaksikeitetyt.” Tässä esimerkkinä vain isompia juttuja vuosikymmenen vaihteesta.

Koivisto-ilmiö oli ennenkuulumaton. Hän oli gallupien kärjessä ja häntä arvostettiin ja kannatettiin yli puoluerajojen. Koivisto porhalsi ”kaukana Kekkosenkin edellä”. Pääministerin vieraillessa Tukholmassa Ruotsin lehdistö teki hänestä ”sankarin ja koko kansan Manun”.

SK 1/1979.

SK 1/1979.

Presidenttipeli koveni keväällä 1981.

Skp:n puheenjohtaja Aarne Saarinen vieraili huhtikuussa Tamminiemessä ja toi SK:nkin uutisoimat terveiset, että pääministerin pitää vaihtua. Koivisto ei taipunut, vaan alkoi toden teolla haastaa Kekkosta.

”Padot murtuvat”, otsikoi Suomen Kuvalehti pääkirjoituksensa Koiviston kieltäydyttyä eroamasta presidentin kehotuksesta huolimatta. Koiviston suosio ampaisi nousuun. SK täyttyi presidentin seuraajan pohdinnasta, kärkiehdokkaiden haastatteluista, arvioinneista ja kannanotoista.

Alkoi puhe Kolmannesta tasavallasta, ajasta Kekkosen jälkeen. Suomen Kuvalehti puolusti Kekkosta asiatonta kritiikkiä vastaan, mutta totesi samalla selkeästi ikääntyneen presidentin ajan olevan ohi.

Tammikuun 1982 vaalit toivat murskavoiton Koivistolle. ”Peli on ratkennut”, SK otsikoi. Valokuvassa Koivisto seisoi peliasussa lentopallokentällä.

Suomen Kuvalehden Koivisto ei ollut ”anti-Kekkonen”, mutta täytti raameja myöten tämän jättämän aukon kansakunnan sankarina.

SK 20/1979.

SK 20/1979.

Koivisto ei rakentanut itselleen Kekkosen aseman kaltaista valta-asemaa, ei kirjoitellut nimimerkeillä ja piti myös valintansa jälkeen etäisyyttä tiedotusvälineisiin. Koiviston kuuluisa heitto lehtimiehistä sopuleina jäi elämään.

Aiemman päätoimittajan Leo Tujusen tai toimittaja Maarit Tyrkön ylläpitämien suorien presidenttisuhteiden kaltaisia ei enää Suomen Kuvalehdessä ollut. Suorat suhteet Koivistoon olivat toimittaja Kauko Holopaisella, joka toimi myöhemmin valtioneuvoston tiedotuspäälliköksi siirryttyään myös Koiviston tiedottajana.

Vuoden 1994 presidentinvaalit, ensimmäiset suorat kansanvaalit, voitti Martti Ahtisaari. SK:n pääkirjoitus piti Ahtisaarta vastakohtana Koivistolle, anti-Koivistona. Uusi presidentti oli seurallinen, ulospäin suuntautuva optimisti. Ulkopolitiikassa lehti näki kuitenkin jatkumon: Kekkonen rakensi idänsuhteet, Koivisto käänsi katseen Eurooppaan, Ahtisaari oli avaava Suomen maailmalle.

SK 50/1982.

SK 50/1982.