SK:n arkistosta: Maailma Auroran päivystyksen takana

Lääkäri tuntee itsensä pyöröoven pyörittäjäksi.

avohoito
Teksti
Susan Heikkinen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Juttu on ensi kerran julkaistu Suomen Kuvalehden numerossa 44/2009.

 

Sälli on tuotu yöllä. Potkinut kadulla ajoneuvoja. Päihtynyt. Sellaisesta käytöksestä Helsingissä päätyy poliisin kyydillä Töölöön, Kisahallin säilytyssuojaan.

Mutta vielä aamunkalseassa putkassakin nuori mies on täynnä uhmaa.

”Ootko lääkäri vai kyttä? Vai prätkäjengiläinen, näytät ainakin ihan siltä?”

Lääkäri, esittäytyy Harri Seppälä. Helsingin kaupungin päivystävä kotikäyntilääkäri saa kutsun Kisahallille aina, kun talteen on otettu ihminen, jonka epäillään tarvitsevan välitöntä psykiatrista hoitoa. Sitä sattuu monta kertaa viikossa. Vielä 1990-luvun alkupuolella psyykepotilas oli juoppoputkassa satunnainen vieras.

Ennen koppiin menoa Seppälä on selvittänyt puhelimitse, mitä miehen terveystietoihin on rekisteröitynyt. Psykoottisuutta, siis todellisuudentajun katoamista; lyhyitä hoitojaksoja psykiatrisessa sairaalassa.

Seppälä jututtaa miestä vartin. Tällä on hyökkäävät ja vainoharhaiset puheet, hieman promilleakin. ”Paranoidissa vireessä”, arvioi Seppälä.

Toisessa kopissa Seppälä on tavannut nuoren naisen, joka on riehunut yöllä miesystävänsä asunnossa. Päällimmäisenä päihdeongelma, on Seppälä arvioinut, vaikkakin taustalla jonkinlainen persoonallisuushäiriö. Silloin ihminen ei ole sairas, mutta jokin persoonallisuuden piirre, kuten impulsiivisuus, korostuu elämää häiritsevästi.

Nainen vastaanottaa irtaimet esineensä pahvilaatikossa, istahtaa juopuneiden kärräyslavetille pukemaan kenkänsä ja poistuu kiireettä kadulle kuin kuka tahansa Tölikän daami.

Vihainen nuori mies taas kävelee samasta ovesta ambulanssiin, virkapukuisen käsikynkässä. Askel on säyseä, ääni käheä, katse haastava.

Seppälä on määrännyt miehen sairaalaan arvioitavaksi. Hän arvelee, että mies saanee kaksoisdiagnoosin – päihde- ja mielenterveysongelma ovat kietoutuneet toisiinsa. Se on yhä yleisempää, ja yhä kovempi on terveydenhuollossa paine yhdistää niiden hoito.

”Hoida ensin päihdeongelmasi kuntoon ja palaa sitten hoitamaan psykiatrinen ongelmasi, tai toisinpäin”, Seppälä kärjistää. ”Mieletön ajatus.”

Jos talteen otetulla horjuu sekä askel että mieli, ei aina ole selvää, mikä on syy ja mikä seuraus. Joskus mieli järkkyy ensin, ja ihminen alkaa lääkitä mieltään päihteillä. Joku toinen taas käyttää ensin päihteitä, ja vasta päihdeongelman seurauksena menee mielenterveys.

Lääkärin aamupäivä on jo vierähtänyt – paperitkin on pitänyt täytellä. Seppälä soittaa taksin. Seuraava keikka on yksityisasuntoon Itä-Helsingissä. Avohoidon asiakas, lääkäri tietää jo.

 

”Se oli surullinen episodi omassa elämänhistoriassa”, muistelee Risto Utriainen, 38, omaa nuorella iällä koettua psykoottista kauttaan.

Oulusta Helsinkiin muuttanut teologian ylioppilas sairastui viisitoista vuotta sitten masennuspsykoosiin. Hän oli synkkä ja harhainen, vietti kerran itsemurhayrityksen takia sairaalassa kolme päivää. Jälkikäteen häntä harmittaa, ettei hän saanut pitempiaikaista sairaalapaikkaa.

”Tietynlainen häpeä on jäänyt siitä, että on liikkunut ihmisten keskellä avoimen psykoottisesti ja puhunut sairaalla tavalla. Häpeä olisi ehkä pienempi, jos olisin sen ajan ollut sairaalassa.”

Hän toipui, valmistui, luki Turussa vielä filosofiankin maisteriksi. Vuoden ajan hän kävi Kelan kustantamassa psykoterapiassa. Hän arvelee, että se vuosi kantoi häntä seuraavan vuosikymmenen, kun hän teki täysissä voimissa töitä pappina ympäri Suomea ja Ruotsia.

Pari vuotta sitten Risto Utriainen muutti takaisin Suomeen. Ehkä oli valmiiksi ylikuormitusta, koska Ruotsissa oli tullut tehtyä yksin kahden papin työt. Piti etsiä yhtä aikaa asuntoa ja töitä. Vaikea masennus uusiutui, ja Utriaisesta tuli yksi Helsingin noin 14 000:sta psykiatrisen avohoidon asiakkaasta.

Hoitoon kuuluu masennuslääke, ennaltaehkäisevä psykoosinestolääke ja 50 minuutin käynti sairaanhoitajan puheilla kerran kuussa.

”Hyvin pintapuolista”, kuvailee hän käyntejä. ”Keskustellaan, että mitä kuuluu ja miten menee, ja miten lääkitys auttaa. Ei siinä mennä ongelmien syihin ja terapeuttiseen ulottuvuuteen ollenkaan.”

”Sairaanhoitajan luona kävin viimeksi kesällä ja seuraava aika on marraskuussa, sillä hoitajani on opintovapaalla. Olisin saanut sijaisen, mutta en nähnyt merkitystä sillä, että kerran kaksi kävisin juttelemassa oudolle ihmiselle.”

Utriaisen lääkäri vaihtui keväällä, kun poliklinikka uudisti organisaatiotaan. Nykyistä lääkäriään hän ei ole nähnyt koskaan.

”Se on jännä juttu. Annetaan reseptit ilman, että näkeekään. Mutta olen huomannut, että on se uuvuttavaa heillekin. Voisin uskoa, että lääkärikin haluaisi pitää samat potilaat koko ajan.”

Utriainen elää ensi syksyyn asti Kelan kuntoutustuella, eräänlaisella määräaikaisella eläkkeellä. Hoitosuunnitelma on lyhytsanainen: jatketaan käyntejä sairaanhoitajalla ja pyritään kuntouttamaan takaisin työelämään.

Utriainen on pakottanut itsensä aktiiviseksi. Tuhannen jäsenen mielenterveysyhdistys Helmissä hän käy taideryhmässä ja luovan kirjoittamisen ryhmässä. Irti masennuksesta -yhdistyksessä hän toimii vertaistukiohjaajana. Tuttuja yhteisöjä ovat myös Majakka Pohjois-Haagassa ja Myötämäki Kalliossa.

”En enää koe häpeää siitä, että olen sairastunut masennukseen, se kynnys on mennyt aikoja sitten ohi. Vaikka sairastan masennusta, ajattelen rationaalisesti. Ei näitä sairauksia tarvitse salata.”

”Yhteiskunnan täytyy sietää sairaita keskuudessaankin. Meitä on kaikenlaisia, ja tietynlainen sietokynnyksen kasvu on hyvä vaan. Kunnolliset avohoitopalvelut olisivat hyvä juttu, onhan itsemääräämisoikeus omassa kodissa parempi vaihtoehto kuin olla laitoksessa.”

Utriainen kaipaisi avohoitoon ympärivuorokautista tukea.

”Lääkityksen avulla olen jo suhteellisen hyvässä kunnossa, mutta kyllä mieliala menee välillä aika matalalla. Monia ahdistaa öisin. Pitäisi olla paikka, johon voi silloinkin mennä saamaan keskustelutukea. Voisi mennä istuskelemaan ja olemaan, tai nukkumaankin, ja aamulla voisi lähteä paremmalla mielialalla pois.”

Entä auttavat puhelimet?

”Monesti ihmisen läsnäolo on tärkeää. Mutta kyllä puhelimetkin ovat hyviä.”

 

Soitto tulee lokakuisena iltana klo 22.18. Se hälyttää tuntemattomasta numerosta saapuvana puheluna näyttöruudulla jossain Helsingissä. Mielenterveysseuran valtakunnallisen kriisipuhelimen päivystäjä klikkaa puhelun auki.

Mies, noin 40. Pitkä parisuhde päättyi vuodenvaihteessa. Menetti otteensa elämäänsä ja ollut masennuksen tähden sairauslomalla nyt 8 kuukautta. Itsemurha-ajatuksia on aika-ajoin. Asuu pienellä paikkakunnalla ja kokee jääneensä yksin kuntoutumisensa kanssa. Hoitoon kuuluu hoitajan tapaaminen kerran kuukaudessa ja psykiatrin tapaaminen kerran 3-4 kuukaudessa. Tapaamiset kestävät 45 min kerrallaan ja hän tuntee ettei siinä ajassa ehdi päästä asiaan. Taloudellinen tilanne peruspäivärahan myötä niin ikään romahtanut.

Koska Suomen Kuvalehti on pyytänyt, kriisipuhelimen päivystäjät pitävät kirjaa Helsinkiin yhdistyvistä soitoista yhden vuorokauden ajan. Niihin mahtuu parisuhdeongelmia, kosolti arkista huolta ja paljon murhetta iäkkäistä omaisista – ja monta väläystä avokuntoutumisen todellisuuteen:

Mies, noin 50. Masennusta. Soittaa viikoittain. Nyt soitti, kun aika psykiatrian poliklinikalla peruuntui työntekijän sairastumisen takia. Puhutaan masennuksesta ja itsetuntokysymyksistä.

Kaksikin eläkeikää lähestyvää miestä soittaa kuntoutuskodeista. Yksi kertoilee kuulumisia. Toinen valittaa yksinäisyyttä, masennusta ja tekemisen puutetta ja soittaa kolmesti peräkkäin.

Noin 45-vuotias nainen soittaa purkaakseen arjen harmejaan. Hän on juuri saanut eläkkeen masennuksen takia.

Neljällä öisellä soittajalla on kroonisia mielenterveysongelmia, ja he ovat päivystäjille tuttuja siitä huolimatta, että kriisipuhelinta päivystetään ympäri maata:

Nainen, 60. Herännyt erikoiseen uneen, jonka haluaa jakaa jonkun kanssa.

Mies, 50. Kertoo kuulumisia ja päivän tapahtumia.

Nainen, 50. Yksinäinen, kertoo menneen päivän tapahtumista.

Mies, 55. Helsingistä. Kritisoi terveyden- ja sosiaalihuollon palveluja. Syy on sama kuin jo vuosia sitten: palveluja ei saa.

Kriisipäivystäjä kirjaa 55-vuotiaan kohdalle myös oman sivuhuomautuksensa:

Mainittakoon, että asiakkaalla on ollut mahdollisuus lukuisiin hoito- ja palvelukontakteihin, mutta hän ei kiinnity mihinkään.

 

Taksi ylittää Kulosaaren sillan, jatkaa tovin kohti Kehä I:stä ja pysähtyy tavallisen kerrostalon pihaan. Lääkäri Harri Seppälä nousee autosta.

Kotihoidon sairaanhoitaja, avun pyytäjä, odottaa jo pihassa. Kohta saapuu poliisipartio – tavallinen varotoimenpide, kun kotilääkäri menee jonkun kotiin.

Pidetään palaveri.

Talossa asuva keski-ikäinen nainen sairastaa paranoidista skitsofreniaa, joka on pysynyt kauan hallinnassa kotihoidon avulla. Mutta nyt nainen on lopettanut lääkityksen, kieltäytynyt päästämästä tuttua kotisairaanhoitajaa sisään ja käyttäytynyt uhkaavasti.

Skitsofreniassa on yleistä, että ihminen ei itse koe olevansa sairas.

Nelikko menee rimputtelemaan ovikelloa. Ovi ei aukea.

”Vaikeimman kautta”, toteaa nuorempi konstaapeli lähtiessään hankkimaan yleisavainta huoltoyhtiöltä.

Parinkymmenen minuutin päästä ovi saadaan auki, mutta nainen ei ole asunnossa. Sen sijaan sieltä löytyy hänen puolisonsa, joka ei osaa tai halua kertoa naisen olinpaikkaa.

Yhteistyötä yritetään vartin verran. Sitten auttajat palaavat pihalle tuumaamaan. Todetaan, että nainen on karkumielialalla ja tuskin vaaraksi kenellekään, mutta tavoittelua on jatkettava. Poliisipartio ottaa tuntomerkit.

”Kun katsoi ruokatilannetta tuolla asunnossa, voisin arvatakin, missä hän saattaa olla”, vanhempi konstaapeli sanoo. ”Myllypurossa oli äsken kolmesataa metriä pitkä leipäjono. Me käydään siellä, jos ehditään.”

Kotisairaanhoitaja aikoo vielä myöhemmin palata asunnon ovelle. Jos varmistuu, että nainen on kotona, hän hälyttää kotikäyntilääkärin paikalle.

Seppälällä on jo seuraava potilas tiedossaan. Hän soittaa kadulta avun pyytäjälle, kantakaupungin erään taloyhtiön isännöitsijälle, ja kysyy lisätietoja.

Millä tavalla häiriköinyt? Miten kauan?

Hän soittaa myös kotikäyntipäivystyksen päämajaan ja kirjaa tulevan potilaan sairaushistoriaa ruutuvihkoonsa.

Kaupungin päivystävällä lääkärillä on laajemmat tiedonsaantivaltuudet kansalaisen taustoihin kuin tavallisella terveyskeskuslääkärillä. Helsingin kaupunki ulkoisti kotikäyntipäivystyksen Attendo MedOne -yritykselle kuusi vuotta sitten.

Taksi odottaa jo.

 

”Ennen tätä haastattelua”, lausuu uurteinen suu vaikeasti, ”otin lääkettä etten sorru.”

Naisen itsenäistymässä ollut poika sairastui itsetuhoiseen masennukseen seitsemän vuotta sitten.

”Se maksoi minun terveyteni. Olen ollut ainoa vahva pojan vierellä. Olen monta kertaa joutunut soittamaan lääkärin ja hänet on viety pakkohoitoon. Ensimmäisen kerran hän nokkelana puhui itsensä samana iltana ulos. Toinen reissu kesti kolme päivää. Sitten hän siirtyi avohoitoon, mutta ei avohoito toimi, jos sairas ei mene vastaanotolle.”

Nyt poika on ollut terve jo vuoden, jatkaa opiskeluita ja kasvattaa omaa lastaan. Mutta äidin vaivoiksi jäivät korkea verenpaine, rytmihäiriöt ja huimaus.

Urhea puhuja ei ole yksin. Pitkän pöydän ääressä Helsingin Pikku-Huopalahdessa istuu kahdeksan muutakin äitiä sekä psykiatrinen sairaanhoitaja Elisa Huuhtanen. Hän vetää Omaiset mielenterveystyön tukena ry:n omaiskahvilaa.

”Äidit ovat sellaisia, taivutaan ja taivutaan vaan ei katketa”, sanoo Huuhtanen. ”On aika tavallista, että omainen uupuu siinä vaiheessa, kun kuntoutujalla alkavat asiat olla paremmin.”

Omaisyhdistykset ovat paisuneet 1980-luvulta lähtien sitä mukaa kun laitoshoidosta on siirrytty avohoitoon. Nykyään omaisyhdistykset työllistävät koko maassa yli sata palkattua ammattilaista.

Yksi äideistä kuvailee masentuneen pojan olematonta kuntoutusta epämääräisine hoitosuunnitelmineen ”pettymykseksi pettymyksien perään”. Toinen kokee, että on joutunut painostamaan sairaalaa, jottei skitsofreenikkotytärtä aina lähettäisi takaisin kotiin romahtamaan.

Elisa Huuhtasellakin on syvä huolenaihe. Keväällä häneen otti lyhyessä ajassa yhteyttä neljä iäkästä skitsofreenikon vanhempaa. Lasten sairaus oli pidetty vuosikymmeniä lääkkeillä lepotilassa, mutta hiljattain heidät oli siirretty erikoissairaanhoidon avohoidosta terveyskeskusten avohoitoon.

”Lääkäri oli todennut, ettei mitään vikaa, lääkkeet pois, ja sairaus oli puhjennut taas. Vanhemmat ovat 70–90-vuotiaina taas samassa tilanteessa kuin lapsen sairastuessa ensimmäisen kerran.”

Mutta kehujakin hoidosta tulee. Yksi masentunut tyttö on saanut kaiken mahdollisen avun, jopa henkilökohtaisen, pitkäaikaisen tukihenkilön. Tai oikeastaan: ”Kaikki apu, mitä on osattu itse pyytää, on saatu”, huomauttaa äiti. Toinen tyttö on saanut jatkaa ennaltaehkäiseviä käyntejä mielenterveystoimistossa, vaikka on jo vuosia sitten siirtynyt työelämään.

Kaksi äitiryhmän uusmaalaista rouvaa ylistää poikiensa hoitoa. Molempien pojat ovat sairastuneet parikymppisinä ensipsykoosiin, olleet 3–4 viikkoa laitoksessa ja päässeet sitten Jorvin sairaalan avohoidon näppeihin. ”Ensimmäinen sairastumiskerta saa eniten huomiota. Silloin panostetaan kaikki, ettei psykoosi puhkea skitsofreniaksi. Jorvi on ollut tosi sitkeä yrittäessään auttaa poikaa”, kertoo toinen rouvista.

Mutta äiditkin tarvitsevat tukea.

”Skitsofreniaa ei ole vielä hyväksytty sairaudeksi sairauksien joukkoon”, sanoo eräs heistä. ”Täällä omaiskahvilassa ollaan, jotta voidaan omana itsenä puhua siitä, miltä tuntuu. Kaikkialla muualla joutuu valikoimaan, mitä lapsen sairaudesta puhuu.”

 

Vain muutaman kilometrin päässä ”Päivi”, 57, on juuri saanut pikku kaksionsa seinälle uuden taulun.

Kun Päivin masennus käy oikein pahaksi, hänkin muistaa olevansa aikuisen tyttären äiti.

”Tehtäväni on olla olemassa.”

Päivi on yksi 35 000:sta masennuksen takia työkyvyttömyyseläkkeellä olevasta suomalaisesta. Kohtalotovereita tuli yksistään viime vuonna 4000 lisää.

Hän haluaisi esiintyä omana itsenään, mutta hän pelkää, että hoidon kritisoiminen toisi hänelle hankalan potilaan maineen.

Hoito ei tosin juuri voisi enää heikentyä. ”Kerran kuussa pudotan vanhan masennuslääkereseptin terveyskeskuksen laatikkoon ja viikon kuluttua haen sieltä uuden pois. Näin on jatkunut kolme vuotta.”

Päivi sairastui alun perin kolmikymppisenä raskaan avioeron ja huoltajuuskiistan jälkeen. Kolmen vuoden ajan hän sai Kelan maksamaa terapiaa. Viisitoista vuotta sitten hän yritti itsemurhaa ja pääsi hyvään hoitoon Lapinlahden sairaalaan. ”Sanoin aina, että sinne ei jouduta vaan päästään.”

Sairaalasta päästyään hän meni töihin, teki vaativaa palvelutyötä ja maksoi itse yksityiset psykiatrikäyntinsä. Viisi vuotta sitten työuupumus laukaisi masennuksen taas, eikä määräaikaista työsuhdetta jatkettu.

”Olen sitä mieltä, että työnantaja voisi työhön liittyvillä muutoksilla vaikuttaa siten, että työtä voi tehdä.”

Kela oli jo kuntouttamassa Päiviä takaisin työelämään, mutta kuntoutuslääkäri alkoikin valmistella eläkepapereita. Päivi uskoo, että lääkäri arvioi hänen työnsaantimahdollisuutensa heikoiksi iän takia.

Eläkehakemuksen jättämiseen loppuivat keskustelu- ja seurantakäynnit. ”Olen ajatellut, että siinä tapauksessa minuun olisi otettu yhteyttä, jos resepteistä olisi voinut epäillä lääkkeiden väärinkäyttöä.”

”Olen pärjännyt nyt useamman vuoden ilman mitään hoitokontaktia, mutta koen, että kyllä minäkin tarvitsisin ammattiapua. Toisi perusturvallisuutta, jos tietäisi, että joku tietty ihminen hoitaa minua. Ihminen, joka ymmärtää näitä sairauksia, joka on saanut siihen koulutuksen ja jolla on elämänkokemusta. Edes kerran kuussa.”

Päivin suurin toive, kuntoutumisenkin kannalta, ei kuitenkaan ole terveysviranomaisten vallassa: ”Työn tekeminen omien voimavarojen mukaan on terapeuttista ja tärkeää.”

Päivin nettotulot asumistukineen ovat 1 200 euroa kuussa.

”Työ on minulle ensisijaisesti sitä, että kuulun johonkin ja olen tarpeellinen. Toisaalta siitä saa rahaa. Mutta jos ansaitsee 500 euroa ja siitä jää verojen ja asumistuen pienennyksen jälkeen puolet käteen, ei se kauheasti innosta. Olen ratkaissut sen niin, että osallistun mielenterveysyhdistysten työtoimintaan, jossa tuntipalkka on mitättömän pieni. Teen myös pimeää työtä jos vain saan.”

Päivi on oppinut hoitamaan itse itseään. Hän kävelee, ui, käy taidenäyttelyissä, syö terveellisesti ja auttaa muita vertaisohjaajana. Opettelee olemaan kiitollinen kaikesta siitä, mikä on hyvin.

Terapian korvikkeeksi hän löysi elämäntaitokurssit ja seurakunnan, jossa on joka päivä papin vastaanotto. ”Menen sinne, kun on pakko päästä puhumaan jonkun kanssa, joka ymmärtää ja voi rukoilla.”

Kun Päivi oli aikoinaan Lapinlahden sairaalassa, hänen oma siskonsakaan ei kyennyt käymään häntä katsomassa.

”Ehkä ihmisiä pelottaa sen tajuaminen, että tämä voi tapahtua kenelle vain. Minulla on geneettistä taipumusta depressioon, mutta jos elämä olisi mennyt toisella tavalla, ehkä sitä ei olisi ollut tai se olisi ollut lievempää.”

 

Lääkäri Seppälän päivä päättyy Auroran sairaalaan. Hän istuu ambulanssin etupenkillä, kun se kaartaa päivystyksen ovelle, vaahteroiden alle suojaan katseilta.

Kantakaupungin keikalla Seppälää ja poliisipartiota oli vastassa asumiskelvoton, saastainen asunto, jossa kärpäset pörräsivät. Seinät olivat tupakansavusta ruskeat, ruokakaapit tyhjät ja viisissäkymmenissä oleva asukas laihtunut, likainen ja taantunut.

Kroonista skitsofreenikkoa oli hoidettu avohoidossa antamalla kahden viikon välein psykoosinestolääkettä pistoksena. Mutta Seppälän selvittämistä seurantatiedoista ilmeni, että mies ei ollut kevään jälkeen ilmaantunut kertaakaan poliklinikalle hakemaan pistostaan.

Potilas kävelee tottuneesti ambulanssista odotushuoneeseen. Istuutuu ja nojautuu polviinsa.

Seppälä tarttuu toimiston puolella kynään ja täyttää päivän toisen M1-lomakkeen. Tarkkailulähete tahdostaan riippumatta psykiatriseen sairaalahoitoon esitettävästä henkilöstä.

”Tämän potilaan kohdalla ei ole realistinen tavoite, että sairaus parannettaisiin pois”, Seppälä sanoo, ”mutta nyt katsottiin, että olot olivat epäinhimilliset”.

Nykyisellään laki ei velvoita avohoitopotilasta ottamaan hoitoa vastaan. Mies palannee kotiinsa hoitojakson jälkeen, ja hyötyisi ehkä siitä, että joku kävisi pistämässä piikit hänelle kotona.

”Mutta siinä tulevat vastaan resurssit: onko kotihoitoa tarjolla niin paljon kuin tarvitaan?”

Toisinaan Seppälä tuntee itsensä pyöröoven pyörittäjäksi. Hän toimittaa ihmisen sairaalaan ja tämä tulee aikanaan paremmissa voimissa ulos. ”Sitten jätetään hoitokontaktit, lääkitykset alkavat lipsua, vointi heikkenee.”

Ja jossain vaiheessa päivystävä kotikäyntilääkäri hälytetään taas paikalle.

 

Juttu on ensi kerran julkaistu Suomen Kuvalehden numerossa 44/2009.

 

Elokuussa 2012 korkein hallinto-oikeus päätti, että yksityisen yrityksen palveluksessa olevalla lääkärillä ei ole oikeutta määrätä mielenterveyspotilasta tarkkailulähetteellä psykiatriseen päivystykseen tutkittavaksi vastoin tämän tahtoa. Helsinki lakkautti kotilääkäripäivystyksensä vuoden 2013 lopussa.