Rajalla

Hämärä vanha metsä on ollut Heikki Willamon työmaa 33 vuotta. ”Jos rupeaisin raiskion kuvaajaksi, tulisin hulluksi.”

luonto
Teksti
Petri Pöntinen
Kuvat
Heikki Willamo
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Rajalla odotti kaksi poliisia.

Varusmiehet olivat ohjanneet farmari-Toyotan tien sivuun. Kuljettaja astui ulos maastokengissä ja -asussa. Keskimittainen, harmaa parta, mustasankaiset silmälasit.

Mikä mies, poliisi kysyi.

Heikki Willamo, luontovalokuvaaja, hän vastasi.

Uusimaa oli eristetty muusta maasta. Koronaepidemia jylläsi alueella. Teitä valvottiin, kulkulupia kysyttiin. Myös täällä, Karjalohjalla, jonka naapuri Suomusjärvi on jo Varsinais-Suomea.

Kolmesataa metriä, Willamo selitti. Sen verran hän kulkisi rajan yli.

Metsässä ei todellakaan olisi muita ihmisiä. Ja linnut kyllä pitäisivät riittävän turvavälin.

Konstaapeli lähti neuvotteluun maijalle, palasi kotvan kuluttua.

”En takaa, että seuraava poliisi päästää läpi.”

Maaliskuun aamu kylpi auringossa. Oli tulossa tyyni, lämmin päivä, kevään ensimmäinen.

Willamo käynnisti auton ja painoi kaasupoljinta.

Hän jatkoi toiselle rajalle.

 

Hakkuuaukon siemenpuut peilautuvat valkoselkätikan silmästä.
Hakkuuaukon siemenpuut peilautuvat valkoselkätikan silmästä.
Joki halkoo vanhaa metsää.
Joki halkoo vanhaa metsää.

 

Hirvikärpänen syöksyy niskavilloihin.

Polku johtaa kuvaajan lähimetsään. Tänne hän lampsi myös reilut viisi kuukautta sitten, poliisin luvalla.

Willamo pysähtyy kilpikaarnamännyn juurelle.

Aivan kuin joku olisi vetänyt jättimäisellä viivoittimella suoran linjan maastoon.

Toisella puolella hakkuuaukko. Reunalla korkeita petäjiä, siemenpuita, joista on kylväytynyt taimikko. Tuleva tasaikäinen talousmetsä, varattu sellukattiloiden ja sahojen käyttöön.

Toisella puolella vanhan metsän tiheä ydin. Taivaalle kurottavia petäjiä, lahoavia kuusia, maassa maatuvia koivuja, joissa on pesäpaikkoja ja ravintoa linnuille, kovakuoriaisille ja hyönteisille.

Viime vuodet Willamo on tehnyt retrospektiivistä kirjaa Metsä minussa.

Lukemattomat kerrat hän on seisonut tässä, kahden todellisuuden leikkauspisteessä.

”Se raja on niin älyttömän selkeä, niin älyttömän brutaali.”

Aluksi kiinnosti valo. Kun illan pimeys oli laskeutunut metsään, aukko oli yhä valoisa.

Vanhan metsän seinä näytti kulissilta, teatterin lavasteelta.

Eräänä iltana lavasteisiin, reunimmaisiin puihin, lennähti hömötiainen. Myöhemmin lisää tiaisia, tikkoja ja närhiä.

Kameraan tallentui lähikuvia närhestä. Muotokuvia, Willamo ajatteli. Kotitalossa, satavuotiaassa kansakoulussa Karjalohjalla, hän suurensi kuvaa, tarkasti sen terävyyden.

Kuvaajasta närhi vaikutti perin tympääntyneeltä.

Sen silmästä heijastui avohakkuu.

 

Heikki Willamo.
Heikki Willamo. © jarmo wright

Willamo, 68-vuotias luontovalokuvaaja, on Kuliksen kundi, kotoisin Helsingin Kulosaaresta.

Kotona soi klassinen ja jazz, kemisti-isä kasvatti orkideoja. Saman katon alla asunut isoäiti oli eläinten ystävä, nosti madotkin tieltä.

Heikki harrasti ja kuvasi lintuja kuten luontopojilla oli tapana tehdä 1960-luvulla.

Hän opiskeli biologiaa Uumajan yliopistossa Ruotsissa. Kamerasta tuli ajan mittaan työväline: tieteellisen tarkkoja otoksia pienpedoista terraariossa, hyönteisistä luonnossa.

Viimein Willamo tiesi mitä halusi tehdä. Kertoa kuvin tarinoita metsästä, sen eläimistä – ja itsestään.

”Mä katson peiliin koko ajan, kun katson luontoon.”

Lapsuuden seikkailupaikka oli pähkinälehto Lohjajärven mökillä. Lehdoissa on lähes puolet metsien uhanalaisista lajeista, silti Willamo on vieroksunut multavia, ravinteikkaita metsiä.

”Lehto on liian lempeä. Ja liian sekava vyyhti valokuvaajalle.”

”Havumetsässä on ryhtiä. Mä olen karun ystävä.”

Valtaosa kuvista on syntynyt kotiseudulla, 50 kilometrin säteellä. Eteläsuomalainen vanha metsä on romentola, ryteikkö.

Tiheä, hämärä huone, kuvaajan sielunmetsä.

Valoa on niukalti. Ja se siivilöityy ylhäältä, taianomaisen salaperäisenä ja taivaallisen kauniina.

Mustavalkoisissa kuvissa ollaan syvällä metsässä. Puut mustia, eläin valon reunalla, taustalla vähän kajoa. Katsoja saa vain hienovaraisia vihjeitä.

”Mun kuvissa on lähes yhtä tärkeä peittää kuin näyttää.”

Etelän ikimetsät ovat miltei kadonneet. Eteläisimmässä Suomessa on jäljellä kolme aarniota, reilut viisi neliökilometriä suojelualueilla. Kotimetsääkin on joskus harvennettu ja ojitettu.

Kuvauspaikat ovat tarkkaan valittuja, otokset tarkkaan rajattuja. Jos linssin suuntaisi toisaalle, todellisuus, talousmetsien paljous, paljastuisi.

Kuvissa on toiveiden metsä.

”Teen fiktiota siitä, mitä joskus on ehkä ollut olemassa.”

Kuitupuiden pinoja, maasta revittyjä kantoja, äestettyjä aukkoja. Niitä laukauksia kirjoista ei löydy.

”Jos rupeaisin raiskion kuvaajaksi, tulisin hulluksi.”

 

Karhumetsän henki löytyi Kuhmosta.
Karhumetsän henki löytyi Kuhmosta.
Ilmeikäs töyhtötiainen on kuin metsän tonttu.
Ilmeikäs töyhtötiainen on kuin metsän tonttu.

Päivän ja yön taite, ilta, on otollisin hetki vanhassa metsässä. Hämäryys tihentyy tunti tunnilta. Tunne syrjäyttää järjen, mielikuvitus tiedon.

Silmistä ei ole apua. Kuten eläimet, on luotettava muihin aisteihin ja vaistoihin.

Willamo unelmoi kauan, että lajien välille voisi syntyä ymmärrys. Aikoinaan hän tutustui hirviperheeseen. Kohtasi eläimet tapansa mukaan yksilöinä, ”veljinä ja sisarina”.

Lauma tottui. Oppi sietämään mutta tuskin sympatisoimaan ihmistä.

”Molemminpuolinen samaistuminen. Ei se onnistu”.

”Lajirajat ovat niin korkeat.”

Yöpuoli, pimeä metsä, on johdattanut Willamon myös myyttien jäljille. Hän on eläinten kuvien tekijä, yksi lenkki 40 000 vuotta vanhassa ketjussa.

Muinaisia ihmisiä hallitsivat henkiolennot. Kallio oli rajapinta kahden maailman välillä. Šamaani otti yhteyttä piirtämällä hirviä, peuroja ja mammutteja seinämiin.

Uskottiin, että eläimillä oli taikavoimia. Elettiin luonnon armoilla, sitä kunnioitettiin ja palvottiin.

Metsä antoi, riistaa pyydettiin.

”Oletan, että sellainen puhdas luonnon ryöstäminen on ollut vaikeaa.”

”Tai ainakin on pitänyt lepytellä henkiä.”

 

Viirupöllön poikanen kerjää emolta ruokaa.
Viirupöllön poikanen kerjää emolta ruokaa.
Pimeänä syysyönä aukeaa kirkas tähtitaivas.
Pimeänä syysyönä aukeaa kirkas tähtitaivas.

Hämärä vanha metsä on ollut Heikki Willamon työmaa 33 vuotta.

Samassa ajassa tapahtunut:

Metsissä on puuta enemmän. Tilavuus noin 2 500 miljoonaa kuutiota, kasvua yli 500 miljoonaa kuutiota.

Puun käyttö on lisääntynyt. Hakkuut metsäteollisuudelle noin 64 miljoonaa kuutiota, kasvua 20 miljoonaa kuutiota.

Hakattuihin talousmetsiin on jätetty säästöpuita. Etelä-Suomessa lahopuuta reilut neljä kuutiota hehtaarilla.

Metsien suojelua on lisätty. Vapaaehtoisen Metso-ohjelman piirissä noin 75 000 hehtaaria.

Metsäluonnon köyhtyminen on jatkunut. Uhanalaisia lajeja 833, silmälläpidettäviä 754.

1980-luvulla isännät säästivät satavuotiaita kuusikoita. Metsä oli pahojen päivien pankki. Nyt metsäautoteitä on kaikkialla. Puut hakataan nuorempina.

”Onhan täällä semmosessa metsäholvissa.”

Willamo seisoo lähimetsän uumenissa. Ympärillä järeitä honkia, keloja, tuulenkaatoja. Pyy viheltää lähellä, töyhtötiainen tirrittää.

Metsä on rakas ja raadeltu.

Kun hän kuvasi täällä aikoinaan kanahaukkoja, vanhaa metsää oli 40–50 hehtaaria. Pala palalta sitä hakattiin. Jäljellä on 13 hehtaaria, Metso-ohjelman suojelemaa.

Metsä, jonka harppoo lävitse reilussa viidessä minuutissa.

Willamo muistaa 1980-luvun, jolloin isännät säästivät takamaiden satavuotiaita kuusikoita. Metsä oli pahojen päivien pankki. Nykyisin metsäautoteitä on kaikkialla, puut hakataan nuorempina.

Vastapainoksi suojelu on edennyt.

Retkillä uutta kirjaa varten Willamo yllättyi. Rauhoitettuja laikkuja löytyi 30 kilometrin säteellä satakunta. Mutta vanhat metsät laski yhden käden sormin. On odotettava kauan, ennen kuin alueille kehittyy paljon lahopuuta.

Tuleeko uusista suojelukohteista sittenkään uhanalaisten turvapaikkoja, Willamo miettii.

Jos pökkelömetsä ei ole lähellä, moni laji ei pysty siirtymään sinne.

Talousmetsien hoito ratkaisee, köyhtyykö metsäluonto edelleen. Niin Willamo uskoo. Jos jatkuva kasvatus korvaisi avohakkuita, metsä säilyisi peitteisenä. Olisi varjoja ja kosteutta, ravintoa ja pesäpaikkoja useille lajeille.

Myös hömötiaiselle, äärimmäisen uhanalaiselle havumetsien asukkaalle.

 

Nuori kanahaukka aterian jälkeen.
Nuori kanahaukka aterian jälkeen.
Laulurastaan laulu luo tunnelmaa alkukesän metsässä.

Lintu painaa kaksitoista grammaa.

Sen on selviydyttävä pohjoisessa 20 tunnin talviyöstä. Päivällä neljä tuntia aikaa syödä, sitten tulee seuraava yö. Paukkupakkasessa se etsii ahtaan kolon. Vaipuu horrokseen, selviää juuri ja juuri aamuun.

”Mietin, et sinne se jää, perkele, ja siellä se on taas mua aamulla vastassa.”

”Se on vaan niin mykistävää.”

Willamo aloitti tiaisilla yli 30 vuotta sitten. Lintuja oli runsaasti, ne tulivat ruokittaviksi ja kesyyntyivät. Istuivat sopiville oksille, osoittivat missä hämärä kuusikko on vaikuttavimmillaan.

”Ne avasivat oven metsään.”

Hömötiaisen kanta on romahtanut reilussa kymmenessä vuodessa. Yli miljoonasta pesivästä parista on pudottu vajaaseen puoleen miljoonaan. Sama kehitys Willamon lähimetsän ruokintapaikalla: kymmenittäin tali- ja sinitiaisia, vain yksittäisiä hömötiaisia.

Kriittisin aika on juuri talvi.

Hakkuissa katoaa tiaisten ruokakätköjä. Talousmetsiin ei jää vanhoja puita, joissa lymyäisi syötävää, hämähäkkejä ja muita selkärangattomia.

”Voi olla, että hömötiainen on tavallaan jo menetetty.”

”Ehkä me on astuttu sen kohdalla rajan yli.”

”Hautauduin unohdettuihin sirpaleisiin, joissa metsä vielä näytti metsältä.”

Peurojen tallaama polku mutkittelee kohti järvenrantaa.

Willamo viittoilee haavikkoon. Harmaat rungot seisovat vierekkäin kuin toteemipaalujen rypäs.

Entisestä vihatusta puusta tehdään lauteita, paperia ja tulitikkuja. Metsässä haapa on elämän puu, satojen eläin- ja kasvilajien elinympäristö. Asukkaat vaihtuvat, kun haapa vanhenee, kuolee ja lahoaa.

Suojeltu haavikko saa ikääntyä rauhassa.

”Vanhan haavan kuori on uurteinen kuin männyn kaarna, vain tiheämpi.”

Willamo palaa kotimetsään uusimmassa kirjassa. Metsä minussa on kuvia ja esseitä, punnittua ja maltillista tekstiä.

Vuosikymmenet ovat pyöristäneet entisen nuoren vihaisen miehen särmät.

Silti kirjan pohjavireenä kulkee suru.

”Hautauduin unohdettuihin sirpaleisiin, joissa metsä vielä näytti metsältä.”

Suomella on varaa säästää enemmän metsiä, Willamo sanoo. Mutta kun pitää pelastaa koronan uhkaamia työpaikkoja tai rakentaa sellutehdas, suojelu jää taka-alalle.

”Kun meidän pitäisi pelastaa nää mettät.”

”Vaatimus ei mene läpi, kapina siitä tulisi.”

”Ei varmaan menisi mullakaan, jos työttömyys osuisi omalle kohdalle.”

Willamo sanoo, että hänen sukupolvensa on elänyt ehkä ihmiskunnan parasta aikaa. Perinnöksi jäävät ilmastonmuutos ja sukupuuttoaalto.

Ahdistaa, kun koko maapallo on rajalla.

”Täytyy vaan uskoa, että nuoret hoitaa tän homman.”

”Niille tää nyt jäi.”

Mäyrä on ollut Heikki Willamon suosikkeja pikkupojasta asti.
Vanhan metsän ydin on tiheä ja hämärä.
Vanhan metsän ydin on tiheä ja hämärä.

Ilmassa on raikkautta, taivaalla viisto valo.

Willamo kävelee hiljaisessa metsässä ja juttelee. Kun syksy etenee, valo vähenee. Silloin tuntee heräävänsä henkiin.

Marraskuu on hieno kuukausi.

Tyyni metsä, tihku. Kosteaa mutta ei märkää. Metsä taittuu harmaan sävyihin. Istua päivä paikallaan, mitään ei tapahdu.

Kun viimein jotain tapahtuu, se tuntuu suurelta.

 

Heikki Willamon kirja Metsä minussa (Parvs) julkaistiin 24. syyskuuta.