Punainen Paroni saaristoseikkailulla: Toimittaja, trimaraanikajakki ja tuhansien saarten meri

Suomi on tuhansien järvien maa, mutta on meillä myös tuhansien saarten meri. Saaristomeri ja Ahvenanmaa ovat ehkä vieläkin ainutlaatuisempia kuin Järvi-Suomen reittivedet.

Toimittaja Marko Hamilo kolusi Ahvenanmaan ulkosaaria viime kesänä ilmatäytteisellä kajakillaan Barbaralla. Kaikkialle pikkukajakilla ei kuitenkaan uskaltanut mennä. Tänä kesänä Hamilo yrittää uudelleen Lågskärille – ehkä Ruotsiinkin. Nyt alla on poljettava ja purjehdittava trimaraanikajakki Punainen Paroni.


Data:

10 vuorokautta.

356 kilometriä / 192 merimailia.

2 yötä teltassa, 4 hotellissa / matkustajakodissa / vuokramökissä, 1 autiotuvassa, 1 sumusireeninhoitajan talon ullakolla, 1 majakassa ja 1 laivan hytissä = 250 euroa.

Tappiot:

Retken huolellisuusperiaate: kaikki a) mikä ei ole kiinni, menee menojaan, b) mikä ei kellu, uppoaa ja c) mikä ei ole suojattu vedeltä, kastuu tai kostuu.

Kadonneet tavarat: aurinkolasit Vänön sataman pohjaan.

Rikkoutuneet tavarat: iPhonen aurinkolaturi, jota piti ladata isomman aurinkolaturin 5 V ulostulolla, mutta kaapeli tuli työnnettyä 19 V ulostuloon.

Retken opetukset:

– Ilman paperikarttoja pärjää, mutta varakännykästä karttoineen on todella hyötyä. Rannekellon kompassi varmistaa suunnan jos mikään muu ei toimi.

– Kännykkä kuuluu nykyään ainakin Soneran verkossa missä tahansa, ja datakin usein kulkee. Hätäraketit eivät näy kunnolla päiväsaikaan, eikä niitä voi lähettää jos joutuu veden varaan. Vene-lehdessä 6/2011 on vertailu, jossa monia kriittisiä pointteja raketeista. Taitavat jäädä edelleen hankkimatta. Parempi varmistaa hätäpuheluiden mahdollisuus vain entistä paremmin. Kovassa kelissä kännykkä kiinni kaulaan eikä alukseen.

– Mukaan kannattaa ottaa vain laadukkaita tavaroita. Purjekajakki ei ole mökki, jonne otetaan ne vanhat roinat, joita kotona ei enää halua käyttää. Roisketiivis kampiradio ei kestänyt kunnon pärskettä, typpitäytteiset laatukiikarit olivat kirkkaat kaikissa oloissa. Rautakaupan kahdenkympin haalareista ei ollut märällä penkillä istuessa mitään iloa.

– Hobien istuin on normaalikuormauksellakin kaksi kolme senttiä liian matalalla, eli jos aukot penkin alla ovat kiinni, vähitellen istuu yhä syvemmässä lammikossa, ja jos ne ovat auki, pieni lammikko on alla koko ajan.

– Pitkien päivämatkojen ahnehtiminen pilaa loman, mutta jos ahnehtimista ei osaa estää pyöräretkillä, tuskin merelläkään. Nopeuden puolesta kajakilla voi kuitenkin suunnitella päivämatkoja suunnilleen samaan tapaan kuin purjeveneelläkin, tosin kauramoottori jää hieman kunnollisella moottorilla varustetulle purjeveneelle.

– Joustavuudessa purjekajakki vastaa tavallista kajakkia: sitä voi rullata ja sen saa mukaan lauttoihin ja rantautua voi saarille, joihin muilla aluksilla, kölillisillä ainakaan, ei ole asiaa. Se tietysti häviää ilmatäytteiselle, jonka voi ottaa mukaan bussiin.

– Retkiruokaa meni paljon vähemmän kuin sitä tuli mukaan ja telttayöt jäivät vähiin. Veneilijöiden infrastruktuuri on ainakin tällä reittivalinnalla aina lähellä.

Ensimmäiset veneilykaupasta ostetut asiat retken jälkeen:

– Kunnolliset haalarit

– Kaulanauha silmälaseille

Matka

8.-9.7. Ison veden yli Maarianhaminaan

Lågskär Majakanvartijoiden rakennukset ovat nyt lintuaseman käytössä.

Herään Lågskärin majakasta jo aamukuudelta. Juttu SK:n tiedepalstalle on kesken, ja majakka käy toimistosta. Datayhteydet ovat olleet reissulla yllättävän hyvät, nytkin Soneran 3G:ssä melkein täydet palkit – pohjoisella ikkunalla. Majakan toisella puolella verkkoa ei löydy lainkaan. Jos ulkoluodolla pitää soittaa hätäpuhelu, ei pidä hermostua siitä jos verkkoa ei löydy ollenkaan. Saaren korkeimmalta kohdalta tai mantereen puolelta kuuluvuus voi olla erinomainen.

Lähtö venähtää, koska onhan saari kierrättävä. Saldona pari merikihua, karikukkoja, merihanhia, harmaasorsia, pikkukuovi ja muuta sellaista. Kierrokselta palatessani ihmettelen, ettei merikotkia näkynyt lainkaan. Lintuaseman pihan kaukoputkella sellainen kyllä löytyy, kun saan vähän vinkkiä, mistä katsoa. Parin kilometrin päässä idässä on luoto, jonka kummelin päällä kotkalla on tapana päivystää. Siellä se on nytkin. Jos tietää minkämuotoinen kummeli on ilman kotkaa, osaa päätellä, että päällimmäinen kivi on itse asiassa lintu.

Lågskär Lågskär majakasta katsottuna. Punainen Paroni rannassa.

Tuuli näyttää olevan ennusteen mukaisesti sivumyötäinen, mutta tyyntyy sitten niin, ettei purjeesta ole oikein hyötyä. Olisi pitänyt lähteä heti kun tuuli oli sopiva eikä jäädä lintuasemalla rupattelemaan! Neljäs päivä polkemista peräkkäin alkaa tuntua polvissa.

Näkyvyyskin on heikentynyt sen verran, etteivät Nyhamnin valtavat tuulimyllyt erotu ihan heti. Tuntuu oudolta lähteä kohti ei mitään.

Runsaan viikon totuttelun jälkeen oma kajakki tuntuu kuitenkin turvalliselta paikalta. Vanhat aallot kaakosta pärskivät hiukan, mutta kun alukseen on oppinut luottamaan, ei niin hirvitä vaikka maisema onkin 360 astetta avomerta. Ajatukset ovat jo Maarianhaminan päässä. Ehtisikö tuttuun pubiin syömään kunnolla ennen laivan lähtöä?

Nyhamnin eteläpuolella täytyy hetken miettiä laivaväyliä. Niitä on monia, ne risteävät ja idästä lähestyy rahtialus. Ei kai se vain käänny Kobban ja Maarianhaminan suuntaan?

Ei sentään, miksi kääntyisikään. Parempi niin, muuten olisi joutunut miettimään sen väistämistä. Mutta on tämä tavalliseen kajakkiin verrattuna sentään paljon turvallisempaa, varsinkin purje ylhäällä. Jos laivassa joku katselee eteenpäin, olen näkyvissä kilometrien päästä. Tutkaheijaste maston päässä tietysti takaisi että näkyisi sumussakin.

Kobballa on lippu ylhäällä, joten sieltä saisi kahvia ja välipalaa. Mutta ei, nyt on päästävä perille. Tuuli on taas noussut, ja kun kurssikin muuttuu Kobban jälkeen hieman, Maarianhaminaan pääsee vauhdikkaasti purjeilla.

Jäljellä on yksi pieni pulma. Pikkukajakin saa ylös mistä tahansa – viimeksi se onnistui korkealta laiturilta Pommernin vierestä. Mutta missähän Maarianhaminan Länsisatamassa on ramppi, josta Punaisen Paronin saa pyörille? Vai joudunko kiertämään itäpuolelle, jossa ainakin on sopiva laituri venebensiksellä, ja rullaamaan koko kaupungin läpi?

Åländska Segelsällskapetin vierassatama on kuitenkin onneksi heti Pommernin takana, ja löytyy sieltä ramppikin. Tuntia myöhemmin kaikki tavarat on siististi kajakissa, renkaat aluksen alla ja aikaakin jää vielä pursiseuran terassille ja kaupungilla käymiseen. Ja jälleen kerran ohikulkijoille sai vastata kuinka kovaa tuolla kulkee, onko se märkää, ja niin edelleen. Yksi kysyjistä oli amerikkalainen, jolla oli itselläänkin trimaraani. ”Tosin hieman suurempi.”

Silja Linen Serenaden autokannella kajakki kulkee ongelmitta. Helsingissä rullattavaa on saman verran kuin Maarianhaminassakin, muutaman sata metriä. Saan purren vesille luonnonrannalla Harakan laiturin kohdalta. Katajaharjun kotilaiturilla köysi kiinni 12.30, tasan
kymmenen päivää lähdön jälkeen.

7.7. Illaksi Lågskärille

Punainen ParoniVesialus muuttuu puolessa tunnissa matkatavaroiden kuljetuskärryksi.

Kun harrastin lintuja 1980-luvulla, Lågskär oli taianomainen paikka, jonne eivät päässeet oikein muut kuin alan vakavat harrastajat kahden viikon pesteiksi havainnoijiksi tai rengastajiksi. Toisin kuin Jurmoon tai Utöseen, Lågsille ei kulje mikään yhteysalus. Sinne mennään veneellä jos säät sallivat. Se kurottaa Pohjoiselle Itämerelle yli 20 kilometriä Maarianhaminan eteläpuolella. Viimeisiltä Maarianhaminan kaakkoispuolen luodoilta on tälle majakka- ja lintuasemasaarelle vielä lähes kymmenen kilometriä.

Lågskär on lintuparatiisi, jossa kevään muuttajat havaitaan ensimmäisenä ja syksyn muuttajat viimeisenä. Jos meri sen ympäriltä ylipäätään jäätyy, se jäätyy Suomen merialueista viimeisenä ja sulaa ensimmäisenä. Monet vesilinnut eivät lähde talvella yhtään pitemmälle kuin on pakko.

MajakkaLågskärin majakka tarjosi menomatkan viimeisen yösijan.

Nyt kun säät sallivat, Lågskär pitää bongata heti. Ukkosmyrskyt voivat viivyttää lähtöä, jos tässä odottelemaan jää. Märketin ja Ruotsissa käynnin voi jättää toiseen kertaan, jos Lågsille pääsee. Mutta Kökarista suora reitti menisi kovin avoimesta kohtaa Kökarfjärdenin yli. Pääsen testaamaan, miten purjekajakkini kulkee Ålandstrafikenin lautalla Kökarista Långnäsiin. Sieltä matkaa Lågskärille jää 40 kilometriä.

Kajakkini painaa 50 kiloa, ja on siellä vähän matkatavaroitakin. Sitä ei yksin nosta lautalle, ei edes rannasta ylös. Mutta mukanani on kärryt, ja Kökarin lauttasatamassa on onneksi luiska. Kasaan kärryt ensimmäistä kertaa, eikä niiden saamisesta yksin kajakin alle ole aiempaa kokemusta, mutta puolessa tunnissa alus on odottamassa lauttaa. Eteläistä linjaa ajavan M/S Gudingenin autokannen reunassa on juuri sopivasti tilaa. Marginaalia autokaistalle jää noin viisi millimetriä.

Sääennusteet eivät oikein pidä paikkaansa. Tuulet tuntuvat olevan osin paikallisia meri- ja maatuulia, joiden suunta vaihtelee. Alkumatkasta ei ole tuulta ollenkaan, sitten joudun luovimaan, ja kun lopulta pääsen viimeiselle luodolle, jossa pitää päättää uskaltaako selän lähteä ylipäätään ylittämään, on niin tyyntä että ylitykseen olisi uskaltanut lähteä millä tahansa pumpattavallakin kajakilla.

Lågskärillä olen vasta kahdeksan jälkeen. Ehdin jututtaa lintuasemaa miehittäviä kahta pariskuntaa. Kaikki saaren rakennukset ovat lintuaseman käytössä, mutta kuulemma majakassakin voi nukkua. Keitän pastan ja käyn yöpuulle majakan ikkunan alle.

6.7 Kihdin yli Ahvenanmaalle

Kaksi vuotta sitten meloin Utöstä Kihdin yli ilmatäytteisellä kajakillani.

Ilta oli lähtiessä kaunis, mutta jossain maakunnan rajalla nousi tuuli, ja pääsin ensimmäiselle metsäiselle, teltalle hieman suojaa antavalle Luckuskärin saarelle vasta kun tuulta oli jo 8 m/s, ja aallokko alkoi tuntua ikävältä.

Ahvenanmaan ja Saaristomeren erottava Kihti ei ole Utön ja Kökarin kakkoisen saariston kohdalla mitenkään valtavan leveä, ja siellä täällä on pieniä luotoja. Pelottavaksi sen ylityksen tekee se, että jos jotakin menee pieleen, kukaan ei tule auttamaan.

Östra Mörskär Östra Mörskärillä on karujen ulkoluotojen tapaan rehevät puolensa.

Haluan nähdä Östra Mörskärin ulkoluodon, jossa olen vielä kauempana kenestäkään toisesta ihmisestä kuin edes Gärskärillä. Laivaväylä kulkee etelästä yli kymmenen kilometrin päässä, Utöseen on noin 12 kilometriä, huviveneiden väylä kulkee kymmenisen kilometriä pohjoisempana eikä näillä saarilla ole kesämökkejä. Helsinkiin laskeutuvat lentokoneetkin ovat täällä vielä matkalentokorkeudessa.

Hyvä puoli kuitenkin on, että Soneran liittymä kuuluu Utön tukiasemasta erinomaisesti kallioiden itäisille rinteille. Jos jotain sattuu.

Lisäksi tällä osuudella on periaatteessa vielä sellainen vaaratekijä, mitä oikeastaan tähän mennessä ei ole missään ollutkaan: ajelehtiminen. Jos syystä tai toisesta en pystyisi ohjaamaan alustani minnekään, tavanomaisessa tilanteessa olisin viimeistään parin tunnin sisällä jonkin saaren rannassa.

Mutta nyt olen aivan Pohjoisen Itämeren reunalla. Pohjoistuulella ajelehtiminen voi ainakin teoriassa johtaa Latviaan, Kaliningradiin tai Gotlantiin. Tai Liettuaan, ellei Puolaan.

Sää pysyy tällä kertaa hyvänä, ja olen Mörskärillä alle kahden tunnin.

Näillä vesillä kökarilaiset ovat kalastaneet jo keskiajalla, ja Östra Mörskärillä on vanha kalastajamökkikin. Turhaan tuli maksettua matkustajakodin huoneesta Utössä, kun täälläkin olisi voinut viettää yön.

Vieraskirjassa on merkintöjä harvakseltaan, viimeinen kesäkuulta.

Kalastajatupa Östra Mörskärin kalastajatupa.

Kökarin keskuskylään Karlbyhyn on vielä kolmisenkymmentä kilometriä. Alkuun vastatuuli näyttää pahalta. Karlbyn hotelli Brudhällistä on yöksi huonevaraus, mutta saako hotellin ravintolasta enää ruokaa, jos on pakko polkea vastatuuleen koko matka, ehkä väsyneenä vain viisi kilometriä tunnissa.

Muutaman suoraan pohjoiseen poljetun merimailin jälkeen määränpää on hieman viistommin luoteeseen. Tuuli tuntuu kääntyneen pohjoisesta koilliseen.
Ensimmäistä kertaa pääsen kunnolla testaamaan, kuinka ylös vastatuuleen Hobiella pystyy purjehtimaan. Pienestä se on kiinni. Pääsen parikymmentä kilometriä – melkein koko matkan lukuunottamatta lyhyttä loppupätkää sokkeloisessa metsäsaaristossa – hyvää vauhtia avoimia selkiä sivuvastaiseen. Mutta jos tuuli olisi ollut piirunkin vastaisempi, olisin joutunut hankalammalle reitille, väistelemään saaria ja luovimaan moneen kertaan.

Ehdin saada pihvin ja punaviinin Brudhällissä. Arkkitehtuuriltaan mainio hotellin ja vierassataman yhdistelmä on yksi suosikkipaikoistani Ahvenanmaalla, mutta vielä pari vuotta sitten paikkaa hienosti pyörittänyt pariskunta ei kuulemma ole enää puikoissa. Se näkyy: nyt ravintola ei ole edes täynnä, mutta ruokalistaakin pitää odottaa puoli tuntia. Jotain on toiminnan organisoinnissa pielessä.

Lähiruoka-ajattelusta en niin tiedä, mutta olen lähiviinaihmisiä. Oolannissa kalja on Stallhagen ja ruoan jälkeen kahvin kanssa otetaan ålvados eikä mitään konjakkia, jallua tai calvaa. Drinkkilistalla olisi ollut ilahduttavasti sellainekin kuin Mörskär, mutta se jää tällä kertaa kokeilematta.

Sääennuste lupaa seuraavaksi päiväksi pohjoistuulta, joka sitä seuraavana yönä kääntyisi etelään. Täydellinen ennuste Lågskärille. Kökarista sinne on vähän turhan pitkä matka, joten aamulla on ehkä turvauduttava kepulikonsteihin.

5.7 Kauramoottorilla Jurmoon

Utö Utön varuskunta lakkautettiin 2005. Kasarmi on muutettu hotelliksi.

Gärskärillä ei näy ristin sielua aamullakaan. Saaristo Vänön ja Jurmon välissä on todellista erämaata – vai pitäisikö sanoa erämerta – yhtä hiljaista on edessä Utön ja Kökarin välisessä saaristossa, mutta tuskin tällaista yksinäisyyttä edes mistään Lapista löytyy.

Edellisen illan pikakyydin tarjonnut tuuli on tyyntynyt, joten Hobien polkuevät pääsevät nyt testiin. Jurmoon on 27 kilometriä, ja matka taittuu vajaassa viidessä tunnissa. Keskinopeudeksi tulee 5,8 kilometriä tunnissa.

Lyhyempiä matkoja jaksaisi ylläpitää 7 km/h keskinopeutta, mutta ei juuri sen enempää. Tällä kuormauksella Hobien runkonopeus tulee vastaan runsaassa
7 kilometrissä tunnissa eli noin neljässä solmussa. Sitä kovemmassa vauhdissa keula-aalto alkaa muodostua näkyväksi ja vauhtia kunnolla jarruttavaksi.

Jurmo on Saaristomeren erikoisin paikka. Oikeastaan se on meren päälle nouseva harju, kolmannen Salpausselän läntinen pää. Sen kilometrin pituiset kivikkoriutat ovat niin ainutlaatuisia, että saari on helppo tunnistaa lentokoneesta.

Jurmossa asuu ympärivuotisesti muutamia ihmisiä, lisäksi lintuasema on usein miehitetty talvellakin. Purjehtijat eivät usein viitsi poistua kauas satamasta ja omalta veneeltään, mutta Jurmossa jokaisen veneilijän kannattaisi uhrata puoli päivää saaren luontopolun kiertämiseen.

Itselleni lintujen muuttoaikainen, hiljainen luontokohde Jurmo on tuttu.

Heinäkuussa vierassatamassa on aivan toinen tunnelma. Kaffelassa jonotetaan pullaa. Huusseihin on jono. Pisin jono syntyy iltapäivisin, kun savustettu kala tulee myyntiin.

Tällä kertaa en lähde kiertämään saarta, vaan jään Kaffelan terassille syömään sämpylää, lataamaan kännykkää (plotteria) aurinkolaturilla ja tutkimaan säätiedotusta. Pääsisikö illaksi Utöseen? Minne saa teltan, vai onko majoitusvaihtoehtoja? Jurmossa tuttu telttapaikka ainakin on, jos sinne nyt enää mahtuu. Satamaan lipuu iso ryhmä melojia, jotka lähtevät kohti telttailaluetta.

Maahantuoja lupasi, että poljettava purjetrimaraanikajakki tulee herättämään huomiota vesillä liikkujissa. Totta. Kuinka nopeasti tuo kulkee? Sitä siis voi oikeasti polkea? Onko sinulla teltta mukana? Huomion keskipisteenä on hauska olla varsinkin sen jälkeen, kun on ollut kokonaisen päivän kilometrien päässä lähimmästä lajitoverista.

Tuuli on noussut, ja se on pitkästä aikaa pohjoisesta. Sillä pääsee Utöseen hetkessä. Majakkasaari on runsaan kymmenen kilometrin päässä Jurmosta, mutta väylä kiertää karikkoisen saarijonon. Minä menen viivasuoraa reittiä ja olen perillä runsaassa tunnissa. En juuri häviä ajassa yhteysalukselle.

Utö kuuluu Bågaskärin ja Jussarön tavoin vasta äskettäin siviileille avautuneisiin saariin. Se on Suomen eteläisin asuttu saari ja syrjäisin kylä, ainakin jos ajassa mitataan.

Yhteysaluksella pääsee Nauvoon viidessä tunnissa. Satamasta on vielä parin tunnin matka Turkuun. Viisikymmentä ympärivuotista asukasta elää täällä paljon eristäytyneempää elämää kuin kaukaisemmassakaan Lapin kylässä.

Kaukaisimmastakin kylästä pohjoisessa ajaa parissa tunnissa Ivalon, Enontekiön tai Kittilän kentälle.

Utön kylä on viehättävän tiivis: majakka (jonka sisällä on kappeli), kauppa, kesäkahvila ja suurin osa asuintaloista ovat lähellä toisiaan kuin pikkukaupungissa. Utön ”vanhassakaupungissa” on jopa mukulakivikatu!

Lähempänä yhteysaluslaituria on sitten Utön ”moderni keskusta”: mitä tahansa betonilähiötä muistuttava entinen varuskunta-alue, jonka rakennuksissa toimii nyt hotelli ja matkustajakoti. Saan edullisen yösijan matkustajakodista ja pääsen syömään kunnon pihvin hotellin ravintolassa.

Hotelli on karmea betonimöhkäle, mutta sen terassilta on hienoa katsella auringonlaskun suuntaan kohti Kökaria. Lähimmät saaret kuuluvat Manner-Suomeen, mutta horisontissa siintävät luodot ovat jo Ahvenanmaan maakuntaan. Jos sää sallii, edessä on aamulla Kihdin ylitys.

4.-5.7. Hotelli Metsähallitus

Gärskärin laguuni Gärskärin laguuni on suojassa kelillä kuin kelillä.

Ylitän Vänöfjärdenin Högsåralta Vänöseen vauhdikkaassa laitamyötäisessä. Se on märkää menoa, mutta nyt lisäksi kylmää. Helteet loppuivat, mutta purjehdin edelleen shortseissa. Päivästä tulee sateinen, joten vietän sen suosiolla Vänön vierassataman rantakahvilassa. Töitäkin jäi tekemättä ennen lähtöä, joten kahvila saa hoitaa toimiston virkaa päivän ajan. Onneksi 3g-verkko on nopea, masto on heti kahvilan takana.

Vänössä ollaan selvästi jo ulkosaaristossa. Havupuita on vähän, aukealla maisemilla on siellä täällä katajaa ja pitäisi siellä näkyä lampaitakin. Niitä vänöläisillä pitäisi olla.

Illan tullen sää selkenee, joten pääsen jatkamaan matkaa edelleen kohti länttä. Karujen kalliosaarten välistä kulkee melko suojainen reitti todelliseen erämaahan, jossa ei näy yhtään mökkiä, venettä tai kajakkia.

Tuuli on iltapäivästä tyyntynyt vain vähän, joten pääsen perille Gärskäriin hetkessä. Yövyn ”Hotelli Metsähallituksessa”, autiotuvassa jossa on kerrossänky, tulisija eikä oikeastaan muuta. Pääasia, että on oikea katto pään päälle, sen kun heittää tavarat sisään. Telttaan verrattuna se on luksusta.

Saaristomerellä on kolme autiotupaa. Gärskäristä on melojalle tai kajakkipurjehtijalle eniten iloa. Muuten Vänön ja Jurmon välinen autio ulkosaaristo tuntuisi pelottavalta ylitykseltä. Tuvassa voi pitää pahan kelin sattuessa leiriä vaikka pari päivää.

Autiotupa Saaristomerellä on kolme Metsähallituksen autiotupaa. Gärskärin mökki osui reitille Vänöstä Jurmoon.

Mökin läheltä löytyy laguuni, joka ainakin itäisillä tuulilla on täysin suojainen. Sen kun vetää kajakin rantaan. Veneilijälle saari voisi olla vaikeampi, mutta autiotuvat on tarkoitettukin lihasvoimin kulkeville.

Vänön lampaatkin löytyvät. Ne ovat täällä! Kuusi uuhta ja yhdeksän karitsaa katselevat laguunin toiselta puolelta rantautumistani. Odottavatkohan ne, että ottaisin ne kyytiin seuraavalle laidunsaarelle?

Ilmeisesti, koska kun raahaan tavaroitani tupaan, kello kaulassa kilistelevä ryhmänjohtaja haluaa tutustua minuun oikein fyysisesti. Miten lampaille viestitetään, että vielä ei ole aika vaihtaa saarta, ja että ette te nyt ainakaan tuohon punaiseen kajakkiin mahdu?

Kun piiloudun tupaan, lampaat lähtevät. Harmi kyllä en ehtinyt saada niistä kuvaa. Vieraskirjasta löytyi omistajan nimi ja puhelinnumero. Olisin tietysti voinut soittaa ja kysyä, miten lampaita komennetaan.

Tuvassa nukkuu makoisasti. Miksei tällaisia ole enemmän? Miksei Suomenlahdella ole ainuttakaan? Sekin auttaisi, jos saaristossa olisi vaikka toukokuussa pystytettyjä ja syyskuussa purettavia puolijoukkuetelttoja, joihin kanootilla tulevat voisivat suoraan kävellä sisään. Teltassa rasittavinta on sen pystytys, purkaminen ja ahtaus.

Gärskärillä vihdoin näkyy myös Saaristomeren tunnuslintu merikotka. Vähän matkaa Jurmoon päin pari ruokkia. Missähän kaikki hylkeet ja norpat ovat?

2.-3.7. Gustavsvärn – Högsåra

Paluu 1950-luvulle

Farmors café Högsåran Farmors café on Saaristomeren tunnetuimpia kahviloita.

Regatta jää Gustavsvärnin kaakkoispuolelle, kun jatkan matkaa kohti Saaristomerta. Teknisesti Suomenlahti vaihtuu Saaristomereksi Hankoniemen kärjessä – ainakin sääennusteissa. Mutta varsinainen saaristolaiskulttuuri alkaa vasta Hiittisten saaristosta Hangon läntisen selän takana. Sinne matkatessa tuuli tyyntyy ja aurinko porottaa yhä kuumemmin.

Kun käännyn pois Hiittisten kylään menevältä merkityltä väylältä itse suunnittelemalleni oikoreitille Rosalan kylään, käy sitten se, mitä olen pelännyt. IPhonen näyttö pimenee tolkuttomassa kuumuudessa, eikä minulla ole aavistustakaan, mistä salmista Rosalaan mennään, puhumattakaan siitä, missä vedenalaiset karit vaanivat. Auringon ja rannekellon kompassin perusteella osaan kyllä jatkaa länteen, mutta olisiko se paperikartta sittenkin pitänyt ottaa mukaan?

Nokian N97 – surkein puhelin jonka olen koskaan omistanut – kuitenkin pelastaa. Se on mukana varanavigaattorina ja simmittömänä hätäpuhelimena, ja vaikka paikannus ilman matkapuhelinverkon apua kestääkin kauan, omaa sijaintia osoittava rasti löytyy pian siniseltä mereltä.

IPhonen näyttö herää myöhemmin, kun se on saanut jäähtyä keskiluukun alla. Vahingossa tulee myös tehtyä innovaatio: luukun varjossa on oiva plotterin paikka. Ruutu näkyy kirkkaana kuin yöllä. Keskipäivän auringonvalossa kartasta ei juuri mitään näekään. Reitti on aina parasta tehdä ennakkoon, koska jos ruudulta jotakin erottaa, se on reittisuunnitelman sininen viiva ja todellista kulkusuuntaa osoittava punainen nuoli.

Farmors café Kakkutarjoilua Farmors caféssa.

Rosalan kylästä ei löydy majoitusta, ja viikinkimuseokin näyttää vähän lapsiperheiden rahastukselta. Viereisestä TB-Marinista saan sentään yöpymismökin ja pari olutta kesäterassilla.

Seuraavana aamuna Kasnäsiin – jos ei muuta, niin onhan Saaristomeren kansallispuistosta kertova Sinisimpukan luontokeskus tiedetoimittajan pakollinen pysäkki.

Sinisimpukan näyttely onkin ihan hyvä, vaikkei siinä mitään niin uutta ollutkaan. Mutta jos Itämeren ainutlaatuisuutta ei muuten ymmärrä, niin kannattaa katsoa suolaisuuskarttaa. Perämeren ja Suomenlahden pohjukat ovat kuin järvivettä, Tanskan salmissa ollaan jo lähes valtameriluonnossa. Eri lajit ovat erikoistuneet eri suolapitoisuuksille.

Farmors café

Selviytymisen kannalta Saaristomeren kuuden promillen suolapitoisuus – vain viidesosa valtamerten vastaavasta – tarkoittaa sitä, että muun juomaveden loppuessa merivettäkin voisi suodattaa ja keittää sillä vaikka pastan, johon muuten saattaisi lisätä suolaa. Voihan sitä juodakin, jos ei mausta ole väliä.

Syön vähän turhan kalliin lounaan Kasnäsin rantaravintolassa. Kasnäsin vierassatama on iso ja koko keskus kaikkine palveluineen jotenkin teollisen oloinen. Huviveneily lisääntyy lisääntymistään. Pitäisikö tätä saaristoluonnon ja -kulttuurin yletöntä kehumista sittenkin hieman rajoittaa?

Högsåralla kesäinen saaristolaiskulttuuri on juuri niin sievää, viehättävää ja stereotyyppisen suomenruotsalaista kuin kaikki olisi suoraan Strömsöstä. Farmors café ei ole ihan syyttä suotta Saaristomeren tunnetuimpia kahviloita. Se on lyhyen kävelymatkan päässä rannalta, naapurina kumpuilevaa niittyä, jolla käyskentelee muutama lehmä. Farmors cafe on juuri sellainen wanhanajan kahvila, jollaisessa herää nostalgia johonkin suomalaisuuteen, jota ei kainkoskaan ollutkaan.

Suomenkielisiltä moinen nostalgia on kielletty. Se olisi impiwaaralaisuutta, perussuomalaista kaipuuta 1950-luvun ummehtuneisiin agraariarvoihin.

Suomenruotsalaisille saaristolaisille nostalginen kaiho 1950-luvulle on sallittua. Paitsi ettei se kahvilan iltajuhlissa näytä edes nostalgialta. Ikään kuin Högsåran kylässä olisi kaiken muun modernin elämänmenon keskellä ihan aidosti vielä nykyään sellaista yhteisöllisyyttä, joka monesta suomenkielisestä kylästä on kadonnut aikapäivää sitten.

30.6.-1.7. Meni niin kuin Strömsössä

Gustavsvärn Suomen Majakkaseura kunnostaa ainoaa Gustavsvärnille pystyyn jäänyttä rakennusta.

En ole tainnut koskaan nähdä Strömsötä televisiosta, mutta sanontaa ”ei mennyt niin kuin Strömsössä” ei ole voinut välttää kuulemasta. Tosin vasta googlaamalla minulle selvisi, että tämä televisio-Strömsö sijaitsee jossain Vaasan lähellä. Sanonta olisi voinut tulla yhtä hyvin Strömsön mökkisaaresta Tammisaaressa.

Ohitan Strömsön ja koko Tammisaaren saariston myötätuulessa parhaimmillaan 11 kilometrin tuntivauhtia, siis kuutta solmua. Purjeilla pääsee sivutuuleen kovempaa kuin myötätuuleen, eikä kajakkini ole tästä poikkeus. Mutta siinä missä reipas sivutuuli purjeveneellä tarkoittaa vain veneen kallistumista, purjekajakilla kuusi solmua sivutuuleen on märkää menoa. Vesi ei pärsky vain housuille vaan naamaan ja pään ylikin. Mutta myötätuuleen ei mitään. Kunhan nostan jalat polkimille ja annan maisemien vaihtua.

Jos Strömsössä purjehditaan kajakilla, sen täytyy olla tällaista.

Yö Sjömansron hostellissa Lappohjassa. Ei mitenkään huono idea maksaa hieman telttaa mukavammasta majoituksesta juuri tänä yönä. Aamuviideltä salama iskee varusmiesten telttaan muutaman kilometrin päässä Hankoniemellä.

Gustavsvärn Majakkaseuran lippu viestittää, että saari on Gustavsvärn on miehitetty. Saarella saa käydä kuka tahansa omalla veneellä, mutta Gustavsvärnille järjestetään myös retkiä Hangosta.

Seuraavaksi yöksi leppoisa purjehdus edelleen myötätuulessa Gustavsvärnin majakkasaarelle Hangon edustalle. Gustavsvärnillä on huikea historia, kuten niin monella majakkasaarella: ensin linnoituksena, sitten valomajakkana ja jopa Suomen ensimmäisenä radiomajakkana.

Nyt sieltä voi sopivan etäisyyden päästä kuunnella Hangon Regatan illan musiikkitarjontaa. Aamulla sieltä on myös hyvä kiikaroida itse purjehduskilpailua, joka tarinan – ilmeisesti todenperäisen – mukaan on jäänyt hieman vieraaksi joillekin kaupungissa juhliville.

”Näiden festarien yhteydessä on nykyään kuulemma joku purjehduskilpailu”.

29.6. Suomenlahden pakkopullaa

Punainen Paroni Punainen Paroni kotisatamassa Lauttasaaressa. Kylmäboksissa 4,5 litraa jäistä juomavettä pitää oluet, makkarat ja juustot viileinä. Kuvat Marko Hamilo.

Ostin toukokuussa trimaraanikajakin, jonka maahantuoja lupasi kääntävän katseet merellä. Kalifornialaista Hobieta voi polkea tai purjehtia, hätätilanteessa meloakin. Käytännössä melasta on hyötyä vain rantautuessa.

Ehdin kokeilla Punaista Paronia Helsingissä muutaman kerran, mutta todelliseen testiin se joutuu vasta nyt. Kuinka isojen selkien yli tällä pääsee, ja missä kelissä? Kuinka pitkiä päivämatkoja voi tehdä milläkin tuulella? Kuinka rantautumiset onnistuvat? Mahtuvatko kaikki leiriytymisvarusteet, juomavesi ja ruoka mukaan?

Läntisellä Suomenlahdella on hienoa saaristoa, ja kateeksi käy niitä, joilla on siellä jossain mökki. Mutta elävää saaristolaiskulttuuria siellä ei ole. Se tuntuu väkisinkin pakolliselta siirtymäriitiltä matkalla kohti Saaristomerta ja Ahvenanmaata. Lisäksi Suomenlahdella vallitsevat lounaiset tuulet, joten Hankoon on lähdettävä heti, kun tuuli kääntyy itään.

Keskiviikkoaamuna tuuli kääntyi, ja matkaan pääsin klo 12.15. Porkkalaan asti maisemat vaihtuivat melkein samaa vauhtia purjeveneiden kanssa. Tai siis ainakin niiden, jotka kulkivat genuan tai fokan kanssa virsikirjassa. Pallomaisilla spinaakkereilla varustetut veneet menivät menojaan.

Kartta IPhone ja Viewrangerin plotterisofta ovat ainoat mukana olevat kartat, varalla vanha Nokian N97. Sähkönsaanti turvattu useilla varaavilla aurinkolatureilla.

Eräs Suomenlahden ikävä piirre on Porkkalanselkä. Kaikkialla muualla pääsee tarvittaessa sisäsaariston suojaan, mutta Porkkalan kärjestä Inkoon saaristoon on ylitettävä avoin selkä.

Päätän ylittää selän kaikkein suorinta reittiä Bågaskärin entiselle merivartioasemalle. Parinkymmenen kilometrin pätkällä on hätärantautumismahdollisuuksina vain muutama luoto. Myötätuuli on leppoisa kuutisen metriä sekunnissa, mutta tällaisella selällä sekin riittää tuottamaan aaltoja. Olo on orpo, kun lähtiessä määränpäästä ei näy muuta kuin radiomasto. Mutta jos tällaisen selän uskaltaa ylittää, kai sitten sen vajaat kymmenen Lågskärille tai Märketille. Ensimmäinen päivämatka 8,5 tuntia, 60km.

Bågaskär on Raaseporin Jussarön tavoin avautunut viranomaiskäytöstä aivan hiljattain. Varsinaista vierassatamaa siellä ei ole, mutta laituriin saa tulla, ja teltankin sai kalliolle pystyttää.

Kopterikenttä Bågaskäriin pääsee tarvittaessa helikopterillakin.

Saarella toimii nyt Suomen meripelastusseuran toimintakeskus.

Pääsen aamulla kurkistamaan toimintakeskukseen, jossa on juuri koulutus meneillään. Ikävä kyllä he eivät myy majoituspalveluita ulkopuolisille. (Kiitos kuitenkin vesivessasta.)

En erityisemmin pidä telttailusta, ja yritän löytää muita yöpymisvaihtoehtoja aina kun mahdollista. Ensimmäisen telttayön jälkeen seuraavana määränpäänä onkin hostelli Hangon Lappohjassa.

PS. Kirjoittaja toivoo vinkkejä kivoista kahviloista, suojaisista telttapaikoista, edullisista yöpymismökeistä ja hienoista nähtävyyksistä Saaristomerellä ja Ahvenanmaalla.