Satavuotias kiista leimahti

Professori varoittaa kiivaan kaupungistumiskeskustelun luovan pohjaa trumpilaiselle populismille.

kaupungit
Teksti
Salla Vuorikoski
Grafiikka
Hannu Kyyriäinen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Yleisradio julkaisi 23. heinäkuuta kyselyn, jossa vastaajilta tiedusteltiin, pitäisikö valtion rahoilla huolehtia siitä, että koko maa pysyy asuttuna. Neljä viidestä vastasi kyllä.

Keskusta tuuletti.

”Koko Suomi voidaan pitää asuttuna. Sitä suomalaiset haluavat”, tviittasi pääministeri Juha Sipilä.

Uutisen myötä syntyi kiivas keskustelu kysymyksen järkevyydestä ja tulosten tulkinnasta. Eihän koko maa ole asuttu eikä ole koskaan ollutkaan. Seurasi puhetta valtionavustuksista, asumistuista ja siitä, kuka maksaa kenenkin asumisen.

Helsingin yliopiston kaupunkimaantieteen professori Mari Vaattovaara aistii keskustelussa merkkejä ilmiöstä, jota on nähty muun muassa Britanniassa brexitin ja Yhdysvalloissa Donald Trumpin valinnan yhteydessä.

Trump hävisi vaalit kaupungeissa, mutta voitti äänet pikkukylissä ja maaseudulla.

”Pelko on, että meillekin synnytetään tätä samanlaista isoa jakoa ja tarpeettomia jännitteitä.”

Vaattovaara harmittelee harhaanjohtavaa retoriikkaa koko maan asuttuna pitämisestä, mutta myös ”maaseutu kiinni ja kuppiloita omaan kuplaamme” -ajattelua.

Poliitikkojen näkemykset ovat kuitenkin kasvotusten maltillisempia ja ratkaisuhakuisempia kuin heidän julkiset lausuntonsa.

”Toisaalta puolueissa on hyvin erilaisia ihmisiä: on vanhakantaisia poliitikkoja, joilla on alueellistamislistat laatikossa, mutta on myös tosi modernia ja analyyttistä suhtautumista.”

Alueellistamisella tarkoitetaan julkisten virastojen siirtämistä pääkaupunkiseudulta muualle Suomeen.

Konsulttiyhtiö MDI:n alue- ja kaupunkikehityksen asiantuntijan Timo Aron mukaan keskustelutapa on peräisin 1900-luvun vaihteesta, kun ihmiset alkoivat muuttaa maalta tehdastöiden perässä kaupunkeihin.

”Se on ollut hyvin vastakkainasettelevaa ja syyllistävää. Muuttamista on eri keinoin haluttu estää, rajoittaa tai padota vuosikymmenien ajan. Ihmisten liikkumisen syitä on käsitelty ongelmalähtöisesti ja poikkeuksetta väestöään menettävien alueiden näkökulmasta.”

Aron mukaan ensimmäiseksi pitäisi ymmärtää, että Suomessa ei ole yhtä kaupunkia ja maaseutua. Niissä on erilaisia sosiaalisia ja alueellisia todellisuuksia.

Hän nostaa esimerkiksi Rovaniemen pohjoispuolisen, harvaanasutun arktisen alueen, jolla on kuitenkin iso merkitys luonnonvarojen ja matkailun osalta. Normaalit syrjäseudun määritelmät eivät päde siihenkään.

Vuonna 2013 laadittu ministeriöiden ja Suomen ympäristökeskuksen seitsenportainen luokitus pyrkii kuvaamaan näitä alueiden eroja. Siihen perustuu myös tämän aukeaman grafiikka.

Eri alueille tarvitaan erilaisia ratkaisuja. Vaattovaara harmittelee kuntien kohtelua: kun vuonna 1930 kunnilla oli 40 lakisääteistä tehtävää, nyt niitä on yli 500.

”Se on ihan naurettavaa. Sidomme kunnanjohtajien ja ihmisten kädet.”

Molemmat asiantuntijat toivovat populististen käsitteiden taakse menevää analyysia ja tulevaisuuden ratkaisujen hakemista. Pitäisi saada parhaat kyvyt yhdessä miettimään niitä, sanoo Vaattovaara. Hän vaatii valtakunnan tason kaupunkipoliittista ohjelmaa.

”Pitkäaikaistyöttömistä, ruiskuhuumeiden käyttäjistä ja asunnottomista merkittävä osa on Helsingissä. Asuminen on kallista. Nämä asiat jätetään yksin kaupunkien ratkottaviksi, vaikka ne pitäisi tunnistaa kansallisella tasolla.”

Aro on samoilla linjoilla. ”Meillä on varmaan kaikissa hallitusohjelmissa ollut maininta tasapainoisesta aluekehittämisestä, mutta sinne pilvilinnatasolle se jää.”

On kuitenkin alueellistettu – viime vuosina kaikkien suurten puolueiden istuessa hallituksissa. Lääkealan Fimea siirrettiin Kuopioon, nyt sinne kammetaan pelastajien koulutusta Helsingistä.

Vaattovaara katsoo, että nämä hankkeet eivät ole kuitenkaan hyvä tapa edistää hyvän elämän edellytyksiä eri puolilla maata. Alueellistaminen on hänen mukaansa ”jumalattoman vaikeaa ja kallista”.