Suomalaisen poliitikon puhe on luettelo asioita, joista yksikään ei jää mieleen – Parempia puheita, kiitos!

Essee: Suomessa ei ymmärretä, että hyvä puhe on väkevä vaikuttamisen väline, jolla voidaan muuttaa maailmaa, arvioivat Antti Mustakallio ja Mari K. Niemi.
Politiikka 1.5.2018 20:49
Antti Mustakallio ja Mari K. Niemi
© Hanna Sakara

Suomessa ei luoteta poliittisten puheiden tehoon eikä panosteta niihin samalla tavalla kuin maailmalla, väittävät Antti Mustakallio ja Mari K. Niemi Kanava-lehdessä 3/2018.

”Kun suomalainen poliitikko puhuu, odotusarvona ei ole ajattelun avartuminen, yllättyminen, viihtyminen tai tunne-elämyksen kokeminen”, Mustakallio ja Niemi kirjoittavat. Myös tammikuussa kuullut presidenttiehdokkaiden puheet heijastelivat heidän mukaansa suomalaisen puhekulttuurin yleistä ponnettomuutta.

Suomen Kuvalehti julkaisee Mustakallion ja Niemen artikkelin kokonaisuudessaan.

 

Yleisradion TV1 toteutti tammikuussa presidenttiehdokkaiden yksilötentit. Kahdeksana iltana kukin ehdokas piti suorassa lähetyksessä seitsemän minuutin puheen ja asettui toimittajan tentattavaksi.

Yle piti huolta, että puheet tulivat myös analysoiduiksi. Toinen meistä (Mari) oli lähetyksen vakiovieras ja arvioi ehdokkaiden onnistumisia vaihtuvien kommentoijien kanssa.

Toinen meistä (Antti) kommentoi ehdokkaiden esiintymistä ja suoriutumista tentissä Ylen verkkosivuille reaaliajassa. Hän oli myös tutkija Johanna Vuorelman kanssa vakiovieras tentti-illan jälkeisten aamujen Aamu-tv-lähetyksissä, joissa puhetta ja tenttiä käytiin vielä kerran läpi.

Ylelle on syytä antaa tunnustusta siitä, että painotus ei jäänyt vaaleissa vain ehdokkaiden asiaosaamiseen vaan myös heidän esiintymistään arvioitiin laajasti.

Voisi toki ajatella, että politiikassa asiat ratkaisevat – mitä väliä sillä on, kuinka ne esitetään?

Itse asiassa on useita syitä, miksi poliittiseen viestintään on syytä kiinnittää huomiota. Puheilla pyritään vaikuttamaan yleisöön, jotta se kääntyisi suopeaksi puhujalle ja hänen tavoitteilleen. Puhujan retoriset valinnat tuottavat tulkintoja ja rakentavat todellisuutta, ja ne myös kertovat puhujan arvomaailmasta ja persoonasta. Puhe- ja viestintätaidot ovat johtavien poliitikkojen keskeisiä vaikuttamisen, muutoksen aikaansaamisen ja kansalaisten sitouttamisen työkaluja.

Presidenttiehdokkaiden puheiden tarkastelussa oli siis kyse yhden tasavallan presidentin tärkeän taidon arvioimisesta.

Miltä presidenttiehdokkaiden esiintymiset meistä näyttivät ja kuulostivat? Keskimääräinen taso oli mielestämme korkeintaan keskinkertainen, ja tässä tapauksessa se on huono merkki.

Odotimme, että tasavallan korkeimpaan virkaan pyrkivät käyttäisivät maksimaalisesti hyväkseen heille annetun ajan ja valjastaisivat parhaat kampanja-ammattilaiset hiomaan puheet ja esiintymisen timanttisiksi. Toivoimme pääsevämme todistamaan kahdeksaa vaikuttavaa puhetta, mutta näin ei käynyt.

 

Vaikutelmamme on, että Suomessa ei luoteta poliittisten puheiden tehoon, ei vaikka maailmalta tulvivat esimerkit muusta kertovat. Puheet ovat jo ainakin vuosikymmenen ajan olleet vaikuttamisen ja viestinnän suuri trendi, mistä kertovat esimerkiksi suurta suosiota saaneet TED Talk -puheet sekä niihin valmentavien kirjojen menekki.

Tammikuussa kuullut presidenttiehdokkaiden puheet heijastivat yleistä suomalaisen puhekulttuurin ponnettomuutta.

Yleisön odotukset puheita kohtaan eivät nekään vaikuttaneet kovin korkeilta. Kun suomalainen poliitikko puhuu, odotusarvona ei ole ajattelun avartuminen, yllättyminen, viihtyminen tai tunne-elämyksen kokeminen.

Nyky-Suomessa puhe nähdään harvoin väkevänä vaikuttamisen välineenä, jolla voisi saada aikaan muutosta. Eteen tulevista puhetilanteista lähinnä suoriudutaan, vaikka puhujan pitäisi kysyä, kuinka hän voi palvella kuulijoitaan ja puhutella heidän järkeään ja tunteitaan sekä saada aikaan toimintaa.

Esimerkit poikkeuksellisen vaikuttavista puheista maailmalta todistavat siitä, että puhe on Suomessa alikäytetty voimavara.

Miettikäämme vaikka Michelle Obaman puhetta USA:n demokraattisen puolueen puoluekokouksessa vuonna 2016 tai mediavaikuttaja Oprah Winfreyn Golden Globe -palkintopuhetta tämän vuoden tammikuussa. Molempien vaikutus oli niin vahva, että aallot tuntuivat Suomessa asti – täälläkin tiedotusvälineet nostivat puheet otsikoihin.

Lähivuosilta on toki olemassa myös suomalaisesimerkkejä onnistuneista politiikan puheista.

Lämmin itseironia, tilannetaju ja oman kokemusmaailman avaaminen nostivat esimerkiksi Alexander Stubbin (kok) jäähyväispuheen Lappeenrannan puoluekokouksessa, Jutta Urpilaisen (sd) vastaavan puheen Seinäjoella ja Sdp:n puoluesihteeriksi pyrkineen Antton Rönnholmin puheen Lahdessa pieniksi mediailmiöiksi.

 

Presidenttiehdokkaiden puheissa yleisimpänä ongelmana oli asia-aiheiden liiallinen määrä. Ehdokkaat eivät malttaneet keskittyä pariin keskeiseen viestiin, vaan he kokivat nähtävästi välttämättömäksi täyttää puheensa kaikilla heille tärkeillä aiheilla. Siten puheista tuli luettelomaisia esityksiä, joissa yksittäiset ajatukset jäivät monisanaisuuden alle.

Kun puhuja yrittää sanoa paljon monesta asiasta, kuulijan on vaikea muistaa niistä yhtäkään.

Vaikutti siltä, että puhujat eivät olleet kovin syvällisesti miettineet yleisöään tai sitä, millaisen julkisuuden keskellä he puheensa pitävät.

Varmasti yleisössä oli sellaisiakin, joille ehdokkaat olivat vieraampia, mutta oliko poliittisen ohjelmiston esittely paras tapa tulla tutuksi heillekään? Niille taas, jotka olivat urheasti seuranneet jo osan lukuisista tv-tenteistä, perehtyneet vaalikoneisiin tai käyneet ehdokkaiden kotisivuilla, puheet tarjosivat lähinnä lisää samaa.

Vahva tarina, valaisevat esimerkit ja omakohtaisuus olisivat toimineet paremmin kuin ranskalaisten viivojen läpijuoksu.

Yhtenä onnistuneen puheen kriteerinä voisi pitää sitäkin, että se herättää laajempaa keskustelua: ihmiset jakavat sitä sosiaalisessa mediassa ja palaavat siihen useaan kertaan jälkikäteen. Tällaisen puheen vaikutus on vielä paljon yksittäistä tv-esitystä laajempi.

Jotkut ehdokkaat olivat huonosti valmistautuneita. Paavo Väyrynen viimeisteli puheensa lämpiössä hetki ennen esiintymistä, ja Laura Huhtasaaren (ps) katkonainen ja epävarma esiintyminen kieli harjoittelun puutteesta.

Esiintymisen puutteita saattoi kyllä myös kompensoida puhuttelevalla sisällöllä. Vaikka Nils Torvalds (r) haki sanoja ja tukeutui muistiinpanoihinsa, hänen yhteiskunnan kahtiajakoa ja kansalaisyhteiskuntaa käsitellyt puheensa oli huolellisesti rakennettu.

 

Osa puheista alkoi lupaavasti, mutta lupaukset eivät täysin toteutuneet. Sauli Niinistö käytti heti puheensa alussa aktiivista kieltä, puhujaa sitouttavaa ”minä”-muotoa ja lyhyitä iskeviä lauseita. Lisäksi hän eteni puheessaan selkeän kolmiosaisen rakenteen mukaan.

Kokonaisuutta heikensi kuitenkin asioiden paljous. Heti ensimmäisen ”otsikon” alla käsiteltiin yhdeksää eri kysymystä.

Merja Kyllösellä (vas) oli alussa puhutteleva henkilökohtainen tarina Kainuun lumikuormien aiheuttamista sähkökatkoista. Hän palasi samaan tarinaan puheen lopussa. Mutta siinä välissä puhe oli käytännössä kaikkien Kyllösen kampanjateemojen kiihkeätempoista tykitystä paasaavalla nuotilla.

Tuula Haatainen (sd) aloitti lupaavasti julistamalla: ”Minä puhun!” Dramaattisen tauon jälkeen kuulijalle selvisi, että kyse oli itsenäisyyden alkuaikojen kansanedustajan Miina Sillanpään (sd) sanoista eduskunnassa.

Historiallinen silta johdatti Haataisen puhetta hyvin eteenpäin. Mutta pian puheessa tuli tyhjäkäyntivaihe, jonka jälkeen edettiin Haataisen kampanjateemoista toiseen löyhällä rakenteella. Konkretiaa oli vähän, eikä arkielämän esimerkkejä kuulunut.

Matti Vanhanen (kesk) teki vaikutuksen sulavalla ja itsevarmalla esiintymisellään. Ilman muistiinpanoja puhunut Vanhanen puhutteli yleisöä erittäin sujuvasanaisesti ja vailla epävarmuutta. Hän myös käytti saamansa ajan lähes sekunnilleen.

Siihen nähden oli vahinko, että Vanhasen puheen kielessä oli paljon perinteisen poliittisen liturgian sävyjä ja vähän ihmisten elämäntodellisuuteen kytkeytyviä linkkejä.

Pekka Haavisto (vihr) käytti puheessaan tarinallisuutta. Hänen puhetavalleen tarinoiden kertominen sopii luontevasti. Tällöin tulee pitää kuitenkin huolta, että tarinat vievät puheen sanomaa eteenpäin, eivätkä jää irrallisiksi. Tässä suhteessa Haavistonkin puheessa oli vielä parannettavaa.

Nils Torvaldsia voidaan onnitella siitä, että hän oli ymmärtänyt kolme asiaa: toiston voiman, metaforan käyttämisen ja keskittymisen olennaisiin aiheisiin. Torvalds juoksutti koko puheensa läpi Hylkysyrjä-termiä. Kyseessä oli alun perin suomalainen mutta sodassa Neuvostoliiton puolelle jäänyt paikkakunta.

Puheessa Hylkysyrjästä tuli yhteiskunnallisen kahtiajakautumisen metafora. Erikoisen kuuloisen paikannimen toistaminen iskosti sen kuulijan mieleen, jolloin puheen pääajatus jäi hyvin mieleen. Tätä tuki myös se, että Torvalds malttoi keskittyä yhteen teemaan.

 

Yksi suomalaisia poliittisia puheita sävyttävä piirre on, että ne keskittyvät ongelmiin ja niihin tarjottuihin ratkaisuihin. Tämä on toisaalta hyvä: yhteiskunnalliset ongelmat ja ratkaisut ovat politiikan tekemisen ytimessä. Ongelma on se, että erityisesti kampanjapuheen on myös määrä motivoida kuulijoita ja synnyttää heissä halua korjata vääryydet ja tarttua ratkaisun avaimiin.

Tämä on oivallettu esimerkiksi Yhdysvalloissa paremmin kuin Suomessa. Siellä poliittisissa puheissa käytetään hyvin usein 1930-50-luvuilla Purduen yliopistossa puheviestinnän professorina toimineen Alan Monroen mukaan nimettyä rakennetta, jota puheen ammattilaiset kutsuvat nimityksellä Monroe’s Motivated Sequence.

Myös tässä puheen mallissa esitetään ongelma ja ratkaisu – tai toisin sanoen tarve ja sen tyydytys – mutta mallissa on tiettyjä erityispiirteitä. Aivan puheen alussa kuulijoiden huomio pyritään vangitsemaan välittömästi joko yllättävällä tai provosoivalla aloituksella. Puheen lopussa yleisöä kutsutaan tai jopa kehotetaan toimimaan.

Ratkaisevaa on kuitenkin puheen loppupuolelle asettuva osio, jossa varsinaisen ratkaisuehdotuksen jälkeen havainnollistetaan tulevaisuutta tai esitetään visio siitä, millä tavalla kuulijoiden elämä muuttuu, jos muutoksiin todella ryhdytään.

Tunnettu ja tyylipuhdas esimerkki tällaisesta visualisoinnista on Martin Luther KinginI have a dream” -puhe, jossa King varsin kouriintuntuvasti ja ylevän runollisin sanankääntein kuvasi sitä, millainen on hänen hahmottelemansa tulevaisuus ilman rotusortoa. Tällöin Kingin unelmasta tuli myös tuhansien muiden ihmisten unelma: oli tavoiteltava päämäärä, joka innosti toimimaan.

Yksi esimerkki suomalaisesta puheesta, jolle tällainen visualisointi olisi tehnyt hyvää, on pääministeri Juha Sipilän (kesk) televisiopuhe syksyllä 2015. Siinä käytiin läpi ratkaisuja ja ongelmia mutta varsin vähän sitä, minkälainen myönteinen tulevaisuus meitä odottaa, kun hallitus on saanut työnsä päätökseen.

Toinen esimerkki siitä, ettei yleisöä oteta riittävästi huomioon, on poliittisten puheiden liiallinen kielellinen vaikeustaso.

Kokeneille poliitikoille politiikassa käytettävä käsitteistö ja tekninen terminologia on tuttua, ja siksi he eivät välttämättä tule ajatelleeksi sitä, että moni ei tätä kieltä ymmärrä. Hieman kokemattomammat poliitikot haluavat kenties käyttää hienoa abstraktia käsitteistöä ja sivistyssanoja siksi, että he kuulostaisivat fiksuilta ja siten päteviltä.

Ammattimainen puheenkirjoittaja toimii puheen kätilönä.

Suomessa puheenkirjoittamiseen suhtaudutaan usein epäileväisesti ja kriittisesti. Ne, jotka ovat puheenkirjoittajan apuun tukeutuneet, eivät yleensä halua sitä paljastaa. Taustalla vaikuttaa nähtävästi ajatus, että jonkun toisen kirjoittamana puhe ei ole aidosti puhujansa oma. Voidaan jopa ajatella, että puheenkirjoittaja pistää sanat puhujan suuhun.

Tällaiset huolet ovat aiheellisia vain silloin, jos puhe laaditaan asiantuntemattomasti. Ammattimainen puheenkirjoittaja toimii puheen kätilönä. Hän osaa esittää puhujalle oikeita kysymyksiä, joiden perusteella käy ilmi, mitä puhuja haluaa saada puheellaan aikaiseksi ja minkälaisia viestejä hän haluaa välittää.

Puheluonnosta hiotaan, kunnes se on puhujalle mieluinen. Tällaisessa prosessissa puheenkirjoittaja ei pistä sanoja puhujan suuhun vaan auttaa häntä löytämään oikeat ja ominaiset sanat.

Suomessa puheenkirjoittajan ammatti on käytännössä tuntematon. Kaksi vuotta sitten Nokia haki toimitusjohtajalleen puheenkirjoittajaa työpaikkailmoituksella. Tämä oli niin poikkeuksellista, että Helsingin Sanomat teki tapauksesta uutisjutun (17.2.2016).

Jutussa selvitettiin, miten johtajien puheet syntyvät kolmessa suomalaisyrityksessä, Koneella, Nesteellä ja Elisalla. Yhdessäkään yrityksessä ei ollut töissä puheenkirjoittajia. Jokaisen yrityksen viestintäjohtajat kertoivat, että johtajia autetaan tarvittaessa, mutta varsinainen puheiden kirjoittaminen on harvinaista. Elisan viestintävastaava Taru Jussila kertoi lehdelle, ettei muista tehneensä sellaista ikinä.

Näillä suuryrityksillä on massiivinen liikevaihto, mutta johtajat laativat omat puheensa. Tämä on suomalainen erityispiirre, joka tuskin kertoo siitä, että suomalaiset johtajat olisivat ulkomaisia kollegoitaan taitavampia puheiden laatijoita tai että heillä olisi siihen enemmän aikaa.

Ennemmin tämä viestii siitä, että puheiden rima on Suomessa alhaalla. Poikkeuksen näiden yritysten joukossa muodostaa läpikotaisin kansainvälinen Nokia, jonka toimitusjohtaja Rajeev Suri on syntynyt Intiassa, varttunut aikuiseksi Kuwaitissa ja jolla on nykyään Singaporen kansalaisuus.

 

Maailmalta puheenkirjoittajia löytyy suuryritysten ohella yleensä ministeriöistä. Eurooppalaisten puheenkirjoittajien verkoston (European Speechwriter Network) konferensseihin osallistuu vuosi toisensa jälkeen delegaatioita muun muassa Hollannista, Norjasta, Tanskasta ja Saksasta.

Kaikkien näiden maiden ministeriöissä työskentelee henkilöitä, joiden ammattinimike on puheenkirjoittaja.

Suomesta näihin konferensseihin ei ole osallistunut kukaan (lukuun ottamatta allekirjoittaneita), vaikka tällaisesta jatkokoulutuksesta on tavattomasti hyötyä.

Myös suomalaisissa ministeriöissä puheita nimittäin kirjoitetaan. Ministerille puheita kirjoittavat ovat usein neuvottelevia virkamiehiä, jotka ovat erikoistuneet omiin hallinnonaloihinsa mutta harvoin jos koskaan puheiden kirjoittamiseen. Tällöin puheiden laatuun vaikuttaa suuresti virkamiehen henkilökohtainen perehtyminen aihepiiriin.

Virkamiesten puheenkirjoittamistaidot vaihtelevat. Taannoin eräs entinen ministeri kertoi toiselle tämän artikkelin kirjoittajista, että hän joutui itse työstämään puheita ja kirjoittamaan niitä toisinaan alusta loppuun, koska virkamiehet ”eivät edes ymmärtäneet, mitä puheella tarkoitetaan”.

Myös sillä on merkitystä, kuinka paljon ministeri tai ministeriö asiaan panostavat. Entiset alaiset muistelevat, että elinkeinoministerinä Olli Rehn (kesk) piti virkamiehille heti ministerinpestinsä alussa tilaisuuden, jossa hän kertoi tarkasti, mitä puheilta toivoi. Tällaiset selvät suuntaviivat koettiin helpottavina. Epäilemättä Rehn siirsi komissaarina oppimiaan hyviä käytäntöjä ministeriöön.

Jotkut ministerit ovat puolestaan syvällisesti perehtyneitä omaan aihepiiriinsä ja vieläpä taitavia puhujia, eivätkä he siksi edes halua valmiiksi kirjoitettuja puheita vaan kokoelman ranskalaisia viivoja.

Tällainen sujuva puhuja on esimerkiksi asunto-, energia- ja ympäristöministeri Kimmo Tiilikainen (kesk), joka kykenee lennosta muokkaamaan kuivakkaan kirjoitetun tekstin jutustelevaksi puhetyyliksi.

Vaikka Suomessa ei ministeriöissä puheisiin olekaan panostettu niin paljon, että palkkalistoilla olisi ammattimaisia puheenkirjoittajia, ministeriöiden kunniaksi on sanottava, että monet niistä järjestävät puheenkirjoituskoulutuksia henkilökunnalleen.

 

Vaikka Suomessa ei ole ammattimaisia puheenkirjoittajia, puheenkirjoittamiseen huipputasolla voi perehtyä myös Suomessa. Viestintätapahtuma Retoriikan kesäkoulu on kutsunut puhujikseen viime vuosina muun muassa Tony Blairin, Jens Stoltenbergin ja Michelle Obaman puheenkirjoittajat.

Tämän vuoden tapahtumassa lavalle astuvat Theresa Mayn ja Barack Obaman puheenkirjoittajat. Lokakuussa Euro­pean Speechwriter Network järjestää syyskonferenssinsa Helsingissä. Konferenssiin pääsevät osallistumaan muutkin kuin verkoston jäsenet.

Mikäli poliitikon resurssit sen sallivat, esimerkiksi Isossa-Britanniassa tärkeitä poliittisia puheita työstää usein puhujaa ja yksittäistä kirjoittajaa suurempi tiimi.

Erilaisista taustoista tulevista eri aiheiden asiantuntijoista on puheenkirjoitustiimissä huomattavaa etua paitsi asiasisällön hiomisessa, myös puheen saaman vastaanoton ennakoimisessa. Miten erilaiset yleisöt tulevat puheen sanoman kuulemaan? Kuinka välttää loukkaamasta tai ohittamasta joitakin yleisössä olevia?

Ryhmätyön merkitystä ja puheen laatimisen raastavaakin prosessia on kuvattu elävästi Britannian pääministeri Tony Blairin viestintäpäällikkönä ja neuvonantajana 2003–2007 työskennelleen Alastair Campbellin päiväkirjoihin perustuvassa The Blair Years -teoksessa (2007).

Campbellin kirja havainnollistaa hyvin sekä puheille brittipolitiikassa annettua suurta painoarvoa että sitä, miten toisiinsa kietoutuneita poliittisten linjausten muotoilu ja niistä viestiminen ovat. Käytännössä puheenkirjoittajat ja muu viestintähenkilöstö on nivottu mukaan jo poliittisten avausten suunnitteluun.

Tietenkään puheenkirjoittajalle ei ole läheskään aina tarvetta. Barack Obaman pääpuheenkirjoittaja Cody Keenan on sanonut, ettei Obama olisi tarvinnut puheenkirjoittajaa, jos vuorokaudessa olisi 48 tuntia. Obama oli kirjallisilta lahjoiltaan ja retoriikan tajultaan riittävän kyvykäs kirjoittamaan itse omat puheensa. Mutta kiireinen virka ei suonut siihen mahdollisuutta.

Obaman panos erityisesti tärkeimpiin puheisiinsa oli Keenanin mukaan kuitenkin suuri. Hän kommentoi yksityiskohtaisesti puheluonnoksia ja muokkasi niitä haluamaansa suuntaan. Ei siis ollut pelkoa siitä, etteivätkö Obaman puheet olisi olleet hänen omiaan, vaikka hänellä olikin käytössä useita puheenkirjoittajia.

 

Vaikka taitava kirjoittaja ja puhuja kykeneekin laatimaan omat puheensa, hänkin yleensä hyötyy puheenkirjoittajasta.

Ulkopuolinen puheen ammattilainen kykenee kirkastamaan ajattelua, terävöittämään puheen vahvuuksia ja havaitsemaan heikkouksia. Kyky arvioida puheen vastaanottoa ja mahdollista kritiikkiä on tärkeä osa puheen valmistelua.

Huolimaton perustelu, asiavirhe tai yksittäinen loukkaavaksi koettu ilmaisu voivat kääntää muilta osin taitavankin puheen saaman vastaanoton kielteiseksi. Puhuja itse toki tietää, mitä hän haluaa sanoa ja tarkoittaa, mutta viestin välittymisen testaamiseen hän tarvitsee yleensä muiden ihmisten apua.

Toisinaan puheenkirjoittajista voi tulla poliitikoille läheisiä neuvonantajia. Tunnettu esimerkki on John F. Kennedyn ja hänen puheenkirjoittajansa Ted Sorensenin suhde.

Sorensen työskenteli erittäin lähellä Kennedyä ja tunsi presidentin tavan ajatella. Hän on myöhemmin muistellut, kuinka heidän ajatuksensa kulkivat monesti aivan samoja latuja pitkin, jolloin oikeiden sanojen löytäminen oli helppoa.

Samanlaisesta läheisyydestä on todistanut seitsemän vuotta Michelle Obaman puheenkirjoittajana toiminut Sarah Hurwitz. Oman päämiehen läheinen tunteminen johti siihen, että Hurwitz kertomansa mukaan kuuli Obaman sanat mielessään, kun hän kirjoitti tämän puheita.

Hyvä esimerkki Pohjoismaista on Norjan entisen pääministerin Jens Stoltenbergin ja Hans Kristian Amundsenin välinen läheinen suhde. Amundsen toimi valtiosihteerinä Stoltenbergin hallituksessa vuonna 2011, kun Oslon ja Utøyan terrori-iskut tapahtuivat.

Iskun jälkeisinä kriittisinä päivinä ja viikkoina pääministerin kädet olivat täynnä töitä, mutta aikaa piti löytyä myös tärkeille puheille, jotka olivat osa kollektiivista surutyötä. Stoltenberg piti kolmekymmentä puhetta, joissa hän sanoitti tapahtunutta ja eli yhdessä kansalaisten kanssa surua todeksi.

Tällaisessa tilanteessa läheisen puheenkirjoittajan arvo osoittautui merkittäväksi. Amundsen kykeni vapauttamaan pääministerin muihin tehtäviin ja löysi Stoltenbergille sanat, jotka vastasivat tarkalleen sitä, mitä hän halusi viestiä: ”Meidän vastauksemme on enemmän demokratiaa, enemmän avoimuutta ja enemmän inhimillisyyttä. Mutta ei koskaan naiiviutta.”

 

Kirjoittajista Antti Mustakallio on puhetaidon ja retoriikan kouluttaja ja koulutukseltaan teologi, ja Mari K. Niemi on poliittiseen viestintään erikoistunut dosentti ja InnoLab-tutkimusalustan johtaja Vaasan yliopistossa.

Kirjoitus on ensi kertaa julkaistu Kanavassa 3/2018. Suomen Kuvalehti ja Kanava kuuluvat samaan lehtiperheeseen Otavamediassa ja niillä on yhteinen päätoimittaja.

 

Muutettu 2.5. klo 7.00: Täydennetty verkkoversiossa alun perin keskeltä katkennut kappale: Huolimaton perustelu, asiavirhe tai yksittäinen loukkaavaksi koettu ilmaisu voivat kääntää muilta osin taitavankin puheen saaman vastaanoton kielteiseksi. Puhuja itse toki tietää, mitä hän haluaa sanoa ja tarkoittaa, mutta viestin välittymisen testaamiseen hän tarvitsee yleensä muiden ihmisten apua.