Arvio: Wes Anderson pistää paremmaksi
The Grand Budapest Hotel on loisteliaiden puitteiden veijaritarina, joka puolustaa ihmisoikeuksia.
Texasilaissyntyinen Wes Anderson on ohjannut yhden parhaista ja kokeilevimmista elokuvistaan.
Jo edellinen, esiteinien romanssia monokromaattisissa pastellisävyissä kuvannut Moonrise Kingdom (2012) oli harvinaisen kypsä ja kouraiseva. Kuvitteelliselle New Englandin saarelle sijoittuva elokuva asettui painokkaasti nuorten puolelle aikuisten onnetonta maailmankuvaa vastaan.
Itävallanjuutalaisen Stefan Zweigin kirjojen innoittama The Grand Budapest Hotel on myös epäortodoksinen periodielokuva. Anderson puhaltaa maailmansotien väliseen hetkeen satumaista ajattomuutta hatusta vedetyillä paikoilla ja yksityiskohdilla.
Tärkeimmässä tarinakehyksessä kirjailija (Jude Law) vierailee loistonsa päivät nähneessä Grand Budapestissa lähellä Alppeja vuonna 1968. Siellä hän tutustuu hotellin mystiseen omistajaan Zero Moustafaan (F. Murray Abraham) joka aloitti uransa pikkolona vuonna 1932.
Tuolloin vastaanottovirkailijana hääri muuan Gustave H. (Ralph Fiennes), pikkutarkka ja ylenpalttisesti hajustettu auervaara. Vaikka Gustave hellii aika ajoin rasistisilta kuulostavia mietteitä rotupuhtaudesta, hän on pohjimmiltaan ihmisiä rakastava, valistunut humanisti. Jalosukuista auraa hohtava Fiennes on rooliin täydellinen.