Pakolaiskriisi on tehnyt Petteri Orposta hallituksen vahvan miehen
Jotkut syyttävät Orpoa perussuomalaisten nöyristelystä.
Tiistai 8. joulukuuta. Hallitus on saanut turvapaikkapoliittisen toimenpideohjelmansa valmiiksi, ja toimittajat on kutsuttu valtioneuvoston linnaan kuulemaan mitä ministerit ovat päättäneet.
Sisäministeri Petteri Orpo (kok) puhuu ensin. Parinkymmenen minuutin kalvosulkeisten viesti on rauhoittava. Haasteita riittää, mutta tilanne on hallinnassa, eikä sitä aiota päästääkään enää karkaamaan.
Seuraavaksi on työ- ja oikeusministeri Jari Lindströmin (ps) vuoro. Hän kehuu heti ensimmäiseksi Orpon puheenvuoron eikä peittele muutenkaan tyytyväisyyttään. ”Luojan kiitos meillä on hallitus, joka pystyy toimenpiteisiin”, Lindström arvioi hymynkare suupielessä.
Orpon toimintaa kehuvat monet sellaisetkin, jotka eivät muuten anna Juha Sipilän (kesk) hallitukselle kovin korkeaa arvosanaa. Kokoomuksessa hänet on nostettu yhä selvemmin puheenjohtaja Alexander Stubbin todennäköisimmäksi seuraajaksi. Kun pääministerin oman puolueen Suomenmaa-lehti pyysi kuukausi sitten puoluevaltuuston jäseniä antamaan ministereille arvosanat, Orpo oli ainoa, joka kiilasi kärjessä keskustan ministerien väliin.
Toisaalta Orpo on saanut kokea myös ministerinä olemisen toisen ääripään. Kesällä hän sai sähköpostiinsa keskellä yötä viestin, jossa hänet uhattiin murhata. Poliisi tutkii vieläkin asiaa.
Hallituksessakaan Orpolla ei ole ollut koko ajan helppoa. Perussuomalaisten kanssa löytyi turvapaikka-asioissa yhteinen linja vasta pitkän hakemisen jälkeen.
Jälkeenpäin on ollut helppo nähdä, että kumpikaan puoli ei varsinaisesti antanut periksi. Olosuhteet pikemminkin hitsasivat eriseuraiset yhteen.
Pakolaiskysymys tuli hallituksen eteen niin kuin vaikeuksilla politiikassa on usein tapana: pyytämättä ja yllättäen.
Hallitusneuvotteluissa maahanmuuttoasiat olivat näyttävästi esillä, mutta lähinnä sen takia, että perussuomalaiset olivat pitäneet niistä paljon ääntä.
He saivat puumerkkinsä hallitusohjelman kohtiin, joissa puhuttiin muun muassa perheenyhdistämisen kriteerien tiukentamisesta ja törkeisiin rikoksiin syyllistyneiden karkottamisesta. Toisaalta samassa paperissa luvattiin edistää työperäistä maahanmuuttoa ja puhuttiin kauniisti suvaitsevaisuudesta ja ihmisarvon kunnioittamisesta. Lisäksi siinä todettiin, että minkäänlaista rasismia ei sallita.
Pakolaispolitiikasta saatiin neuvoteltua muotoilu, jonka mukaan kiintiöpakolaisten määrä pidetään ainakin viime vuosien tasolla. Kirjaus oli siitä näppärä, että kaikki osapuolet pystyivät lukemaan sitä omalla tavallaan.
Mitään yksiselitteistä ”viime vuosien tasoa” ei ollut edes olemassa, sillä kiintiötä oli vain vähän aikaisemmin, 2014, nostettu Syyrian sodan takia 750:stä 1 050 pakolaiseen. Käytännössä tavoitteeksi voitiin siis asettaa mikä tahansa luku siltä väliltä – tai jopa yli 1 050, jos paino pantiin sanalle ainakin.
Hallitusneuvotteluissa Orpo edusti kokoomusta taloutta ja hallituksen strategiatyötä käsitelleissä ryhmissä eikä juuri osallistunut maahanmuuttopolitiikkaa koskevien linjausten tekoon. Vielä hallitukseen tullessaan hän eli siinä käsityksessä, että maahanmuutto oli sisäministerin toimenkuvassa vain yksi kysymys muiden joukossa: eräänlainen rutiiniasia, jonka kokenut poliitikko hoitaisi sen suuremmin ponnistelematta. Aikaa piti jäädä myös yleispolitiikkaan, jossa Stubbin ajateltiin tarvitsevan tulitukea.
Jo ensimmäiset ministeriviikot antoivat kuitenkin esimakua siitä, että paikka olisi tuulisempi kuin kukaan oli osannut kuvitella.
27. toukokuuta – samana päivänä kun Sipilän hallituksen ohjelma valmistui – EU:n komissio ehdotti jäsenmaille, että ne jakaisivat keskenään 40 000 Syyriasta ja Eritreasta Kreikkaan ja Italiaan tullutta turvapaikanhakijaa. Suomen osalta se tarkoitti noin neljääsataa tulijaa vuodessa.
Perussuomalaisten näkökulmasta toteutumassa oli puolueen pahin painajainen. Juuri kun se oli päässyt hallitukseen, Suomeen tulevien ulkomaalaisten määrässä näytti tapahtuvan käänne – ylöspäin.
Hallituksessa ratkaisua haettiin aluksi mallista, jossa pakolaiskiintiötä olisi pienennetty alimmalle mahdolliselle tasolle, 750:een, jolloin turvapaikanhakijoita olisi vastaavasti voitu ottaa EU:n kautta enemmän. Viime hetkellä suunnitelmasta kuitenkin luovuttiin.
Niin sanotusta taakanjaosta eli komission vaatimista turvapaikanhakijoiden EU:n sisäisistä siirroista jouduttiin äänestämään, sillä perussuomalaiset pitivät loppuun asti kiinni kannasta, että siirtojen oli perustuttava vastaanottavien maiden vapaaehtoisuuteen.
Perussuomalaisten kannalta vaara meni hetkeksi ohi, kun valtioiden ja hallitusten päämiehet torjuivat vielä kesäkuussa pakollisen vastuunjaon. Päätökseksi tuli, että kaikki maat vastaanottavat pakolaisia ja turvapaikanhakijoita, mutta huippukokouksessa ei edes yritetty sopia, miten tulijat jaetaan.
Ratkaisu oli tyypillinen EU-kompromissi: sitouduttiin johonkin, mutta kenellekään ei ollut oikein selvää mitä kaikkea sitoumus edellytti.
”Silloin syntyi käsite vapaaehtoinen pakko”, Orpo muistelee.
Kesäkuussa EU teki ratkaisun. Se koski 40 000 turvapaikanhakijan ja 20 000 pakolaisen sijoittamista. Tuolloin Suomessa laskettiin, että tänne tulisi koko vuoden aikana 5 000–6 000 turvapaikanhakijaa, parituhatta enemmän kuin vuotta aikaisemmin.
Pian sen jälkeen määrä lähti nopeaan kasvuun. Elokuussa puhuttiin ensin 10 000:sta, sitten 15 000 turvapaikanhakijasta. Syyskuun alussa arviota nostettiin 30 000:een ja lokakuun alussa peräti 50 000:een. Enimmillään tulijoita oli yhden viikon aikana melkein 4 000; enemmän kuin koko edellisenä vuonna yhteensä.
Kesäkuussa tekemättä jäänyt päätös turvapaikanhakijoiden jakamisesta maittain syntyi lopulta sisäministerien kokouksessa 20. heinäkuuta. Saksan osuudeksi tuli 10 500, Ranskan vajaat 7 000 ja kolmanneksi eniten tulijoita vastaanottaneen Hollannin kiintiöksi runsaat 2 000 henkilöä. Suomi sitoutui vastaanottamaan yhteensä 792 turvapaikanhakijaa kahden vuoden aikana.
Suomessa perussuomalaiset sanoutuivat heti irti ratkaisusta. Heidän mielestään päätös oli EU:n omien sääntöjen vastainen ja palveli vain ihmissalakuljettajia.
Noihin aikoihin Orpolle selvisi, että hallitus tekisi elämänsä turhaan vaikeaksi, jos se vain yrittäisi ratkaista asioita tapaus tapaukselta sitä mukaa kuin ne tulivat vastaan. Ratkaisuille tarvittiin kestävämpi pohja – käytännössä uusi maahanmuuttopoliittinen linjapaperi.
Se päätettiin tehdä budjettiriihen yhteydessä. Paperista tuli seitsemän sivua pitkä, paljon tarkempi kuin hallitusneuvotteluissa keväällä sovitusta linjauksesta. Kaikki kolme puoluetta saivat tuoda valmisteluun tärkeimpinä pitämänsä asiat, joita sitten soviteltiin yhteen.
Suomen politiikan lähtökohta pysyi samana kuin heinäkuussa. Pakolaisia suostuttiin ottamaan sen verran kuin EU toivoi, mutta kaiken selitettiin tapahtuvan muodollisesti vapaaehtoisuuden pohjalta. Se oli perussuomalaisille edelleen kynnyskysymys.
Hallituksen rivit rakoilivat kesällä myös julkisuudessa.
Lähtölaukaus oli kansanedustaja Olli Immosen (ps) 25. heinäkuuta Facebookissa julkaisema kirjoitus, jossa hän hyökkäsi rajusti monikulttuurisuutta vastaan: kutsui sitä painajaiseksi ja hekumoi taistelulla ”yhden aidon suomalaisen kansakunnan” puolesta.
Muutama päivä Immosen purkauksen jälkeen Jyväskylässä sattui välikohtaus, jossa uusnatsit hyökkäsivät tavarataloon ja pahoinpitelivät kolme sivullista. Hyökkääjät kuuluivat Suomen Vastarintaliikkeeseen, jonka jäsenten kanssa Immonenkin oli esiintynyt vähän aikaisemmin.
Jyväskylän yhteenoton jälkeen Orpo tuomitsi Immosen kirjoittelun ja toivoi, että perussuomalaiset puuttuisivat siihen voimakkaasti.
Orpo sanoi pitävänsä ”päivänselvänä”, ettei hallituksessa voi olla sellaisia puolueita, jotka eivät puolusta ihmisten koskemattomuutta ja yleisemminkin demokratiaa.
Hän palasi asiaan vielä parin viikon päästä kokoomuksen puoluejohdon kesäkokouksessa Rovaniemellä. Myös puheenjohtaja Stubb käytti siellä puheenvuoron, jonka pääviesti oli, että maahanmuutosta on Suomelle oikeasti hyötyä.
Orpo kertoo nyt, että Immosen kirjoituksen lisäksi häntä huolestutti asenneilmapiirin yleisempikin koveneminen. Se uhkasi tyrehdyttää muun muassa keskustelun siitä, että hallittu maahanmuutto on yksi tapa korjata Suomen vinoutunutta ikärakennetta.
Kiristyneitä asenteita heijasteli myös perussuomalaisten puoluesihteeri Riikka Slunga-Poutsalo, joka kutsui turvapaikanhakijoita elintasosurffareiksi. Orposta sekin oli asiatonta.
”Lähtökohtaisesti kaikki tietenkin hakevat parempaa elämää. Se ei kuitenkaan oikeuta käyttämään heistä asenteellisia termejä.”
Suuri osa tulijoista ei saa turvapaikkaa, vaikka lähtömaassa olot voivat olla hyvinkin karmeat, Orpo muistuttaa.
”Kriteerinä on kuitenkin turvapaikan tarve eikä paremman elämän tarve.”
Yksi ongelma oli, että tiedotusvälineiden kautta pakolaisuudesta välittynyt kuva ei vastannut sitä todellisuutta, jonka ihmiset näkivät omin silmin.
Meilläkin pakolaisten hätään havahduttiin toden teolla, kun maailmalle levisivät syyskuun alussa kuvat Turkin rannikolla hukkuneesta syyrialaislapsesta. Presidentti Sauli Niinistö toivoi Suomen tekevän ”kaiken mahdollisen” pakolaisten auttamiseksi. Pääministeri Juha Sipilä lupasi – Orpoa etukäteen informoimatta – luovuttaa Kempeleessä tyhjäksi jääneen talonsa turvapaikanhakijoiden käyttöön.
Suomeen tulijat olivat kuitenkin enimmäkseen muita kuin lapsia ja syyrialaisia.
”Huippuviikkoina 70 prosenttia oli irakilaisia nuorehkoja miehiä”, Orpo kertoo. ”He eivät olleet suomalaisten mielestä samalla tavalla avun tarpeessa.”
Orpo ryhtyi selvittämään asiaa tarkemmin. Pian hänelle paljastui, että irakilaisten ja myös somalialaisten turvapaikkakriteerit olivat Suomessa löysemmät kuin Pohjoismaissa ja muualla EU:ssa. Syyskuussa Maahanmuuttovirasto jäädytti heidän hakemustensa käsittelyn, kunnes porsaanreiät oli tukittu.
Tapauksen opetus oli, että Suomessa huomattiin, kuinka pienestä on loppujen lopuksi kiinni, minne pakolaisvirrat ohjautuvat.
”Humanitäärinen mittari oli, että Suomessa käytäntöjen pitää olla samanlaiset kuin muualla Pohjoismaissa. Kukaan ei varmaan ajattele, että Ruotsi olisi maahanmuuttajia kohtaan jotenkin epähumaani maa.”
Maahanmuuttoasioiden käsittelyä varten luotu järjestelmäkään ei ollut tilanteen muututtua enää ajan tasalla.
”Meillä oli erinomaisia osaajia eri puolilla – Maahanmuuttovirastossa, poliisissa, rajalla, Supossa – mutta kukaan ei hallinnut kokonaisuutta. Siihen ei ollut välineitä”, Orpo muistelee.
Ministeri huomautti asiasta kansliapäällikkö Päivi Nergille, joka kertoi, että hän oli pannut merkille saman asian. Keskustelun seurauksena perustettiin kriisiryhmä, joka tehtävänä oli ylläpitää tilannekuvaa ja myös tehdä turvapaikkapolitiikkaa koskevia käytännön ratkaisuja.
Orpo itse osallistui kokouksiin alussa melkein päivittäin. Joukko laajeni nopeasti, kun mukaan tulivat myös ulkoministeriön, työ- ja elinkeinoministeriön, valtioneuvoston kanslian ja Punaisen Ristin edustajat.
Muun muassa ajatus järjestelykeskuksen perustamisesta Tornioon syntyi kriisiryhmässä.
”Päätöstä helpotti, että lainsäädäntöpohja oli valmiiksi olemassa”, Orpo kertoo. ”Suomessa oli varauduttu laajamittaiseen maahanmuuttoon Neuvostoliiton hajoamisesta lähtien. Kun tilanne sitten tuli eteen, huomattiin nopeasti, että meillä oli erinomainen työväline vain odottamassa sitä koskevaa asetusta.”
Asetus annettiin 17. syyskuuta, ja keskus avattiin Torniossa viisi päivää myöhemmin. Ajatus oli, että turvapaikanhakijat pystyttäisiin rekisteröimään siellä keskitetysti. Samalla oli helpompi estää paperittomien pääsy omin päin eteenpäin.
Pian heinäkuun sisäministerikokouksen jälkeen EU:ssa huomattiin, että pakolaisten määrä oli kasvamassa paljon suuremmaksi kuin siihen mennessä oli ennakoitu. Komissio julkisti 9. syyskuuta jäsenmaiden uudet kiintiöt. Niissä Suomen osuudeksi oli määritelty 2 400 turvapaikanhakijaa.
Suomelle ja muille pakolaisten tiukkaa matemaattista jakoa vastustaneille maille väläytettiin uutta porkkanaa. Jos kiintiö tuntui liian isolta, osuutensa voisi kuitata myös rahalla, käytännössä maksamalla sopivan summan pakolaisia avustavaan rahastoon.
Ajatus osoittautui kuitenkin raakileeksi, ja se haudattiin vähin äänin. Suomikin suhtautui siihen Orpon mukaan kriittisesti.
Hallituksessa ajateltiin ensin, että EU:n kanssa syntyisi ratkaisu, jossa Suomi ottaisi komission esittämät 2 400 pakolaista, mutta pitäisi edelleen kiinni illuusiosta, että kaikki tapahtui vapaaehtoisesti. Pahaksi onneksi neljä Itä-Euroopan maata torjui kuitenkin esityksen kokonaan, joten siitä oli pakko äänestää.
Turvapaikanhakijoiden siirrot hyväksyttiin lopulta selvällä enemmistöllä. Tšekki, Slovakia, Unkari ja Romania vastustivat taakanjakoa. Suomi äänesti ainoana tyhjää.
Orpo oli vaikeassa välikädessä: oma tahto oli äänestää komission esityksen puolesta, mutta kotona perussuomalaiset hengittivät niskaan.
Selustansa varmistamiseksi hän pyysi vielä Sipilää sopimaan hallituspuolueiden kesken yhteisestä linjasta. ”Stubb luonnollisesti tuki minua, mutta perussuomalaisilla oli ihan ehdoton kanta, että komissio ei voi päättää Suomen ohi”, Orpo kertoo.
Stubbin toiminta on jäänyt vähemmälle huomiolle, mutta Orpon mukaan oman puoluejohtajan sivustatuki oli tärkeä. ”Se teki muille selväksi, ettei kysymyksessä ollut vain yksittäisen ministerin kanta vaan yhden hallituspuolueen näkemys.”
Orpon mielessä kävi hetken sellainenkin mahdollisuus, että perussuomalaiset jyräisivät kantansa läpi, ja hän joutuisi ministerinä toimimaan sen mukaan.
”Taisin ilmaista asian silloin niin, että voin vielä äänestää tyhjää, mutta siitä en enää taivu enempää.”
Brysselissä sisäministerien kokouksessa Orpo käytti kaksi puheenvuoroa, joissa hän muotoili Suomen linjan.
Ensin keskusteltiin siitä, miten turvapaikanhakijat jaetaan. Sitä koskeneeseen paperiin Orpolla ei ollut huomautettavaa.
Koska asiasta ei kuitenkaan ollut yksimielisyyttä, jouduttiin äänestykseen.
”Sanoin, että koska päätöksentekotapa ei ole Suomen hallituksen linjan mukainen, minun pitää äänestää tyhjää. Samalla tein selväksi, että Suomi kantaa joka tapauksessa vastuunsa sen mukaisesti mitä päätetään.”
Tätä muotoiluaan Orpo ei ollut hyväksyttänyt kotimaassa etukäteen. Hänen mielestään asian toteaminen oli silti tärkeää, ettei Suomen kannasta jäisi väärää kuvaa.
”Käsittääkseni viesti meni perille, sillä äänestyskäyttäytymisestä on jälkeenpäin käyty keskustelua lähinnä kotimaassa.”
Jyrkimmin Suomen toimintaa arvosteli Sveitsin-suurlähettiläs Jari Luoto, Paavo Lipposen (sd) entinen avustaja pääministerikaudelta. Hänen mukaansa Suomi oli pilannut ”maineensa rippeet” ja loitontunut lähimmistä liittolaisistaan.
Orpon antamaa äänestysselitystä Luoto piti yksinkertaisesti ”säälittävänä”. Orpo puolestaan leimaa Luodon reaktion yliampuvaksi.
”Jälkeenpäin ei ole näkynyt mitään merkkiä siitä, että äänestys olisi vaikuttanut Brysselissä Suomen kuvaan. Meitä arvostetaan siellä edelleen maana, joka hakee yhteisiä ratkaisuja. Maahanmuuttoon liittyy jäsenmaiden välillä niin paljon erilaisia jännitteitä ja kysymyksiä, että yksittäiset asiat unohtuvat nopeasti.”
Sen sijaan Brysselissä on Orpon mukaan pantu esimerkiksi merkille, että Suomeen on tullut viime kuukausina turvapaikanhakijoita väkilukuun suhteutettuna neljänneksi eniten.
Syksyn mittaan tilanne on rauhoittunut sekä hallituksessa että rajoilla.
Turvapaikanhakijoiden määrä kääntyi laskuun, niin että marraskuussa heitä oli alimmillaan enää satakunta päivässä. Samalla arvio Suomeen vuoden aikana tulevien määrästä pudotettiin uudestaan 30 000–35 000:een.
Keskusta, kokoomus ja perussuomalaiset löysivät alun haparoinnin jälkeen yhteisen linjan, eikä kesäinen sanasota ole enää jatkunut.
Syyskuussa Orpo ja Sipilä keksivät, että maahanmuuttoasioita varten tarvitaan oma ministeriryhmä, jossa puolueiden linjat voidaan sovittaa hallitusti yhteen. Neljästätoista ministeristä siihen tuli lopulta kymmenen; vain puolustus-, ulkomaankauppa-, liikenne- ja ympäristöministerit jäivät ulkopuolelle.
Yksittäisistä päätöksistä ja suunnitelmista on vähitellen muotoutunut yhteinen perusporvarillinen linja: turvallisten lähtöalueiden luetteloa on laajennettu, turvapaikanhakijoiden maahantuloa vaikeutettu ja kielteisen päätöksen saaneiden palauttamista helpotettu. Sosiaaliturvasta on alettu puhua ”vetovoimatekijänä” ja pohjustettu näin sen leikkaamista.
Sitten ovat vielä erilaiset turvallisuuteen liittyvät uhkat: maahanmuuttajien tiloihin tehdyt iskut, raiskausuutiset ja eurooppalaisena tuontitavarana myös terrorismin pelko.
Orpo tietää, että yhtälö on vaikea. Sisäministerinä hänen on pakko suhtautua riskeihin vakavasti. Samaan aikaan hän on huolissaan siitä, ettei eri ryhmien välisiä vastakkainasetteluja lietsota kevyin perustein.
”Täytyy muistaa, että suuri osa turvapaikanhakijoista pakenee samoja tyyppejä, jotka marraskuussa riehuivat Pariisissa.”
Kaikki tiedot viittaavat Orpon mukaan siihen, että Ranskan tapahtumien kaltaisen iskun todennäköisyys on Suomessa edelleen hyvin pieni. Avoimessa yhteiskunnassa kaikki on kuitenkin mahdollista.
”Sen takia pitää tehdä entistä enemmän töitä, että turvallisuusviranomaisilla, lähinnä Supolla, on sellaiset resurssit ja työvälineet, joilla ne pystyvät huolehtimaan tehtävästään.”
Tällaiset puheet ovat saaneet jotkut syyttämään Orpoa jo perussuomalaisten nöyristelystä. Itse hän tiivistää maahanmuuttopoliittisen ajattelunsa kahteen sanaan. On oltava pragmaattinen, mutta silti humaani.
”Haluan pitää kiinni siitä, että ihmisiä täytyy auttaa. Taustalla on suurta inhimillistä kärsimystä köyhissä ja sotaakäyvissä maissa. Syyriassa, Irakissa, Afganistanissa ja Pohjois-Afrikassa on humanitäärinen kriisi, jota ihmiset lähtevät ymmärrettävästi pakoon.”
”Mutta sitten taas kotimaassa on pakko toimia pragmaattisesti ja jämptisti. Sisäministeriön vastuulla on kuitenkin sisäinen turvallisuus, ja sen takia meidän pitää huolehtia, että asiat hoidetaan järjestäytyneesti.”