Demarien syöksykierteelle ei näy loppua – populismi ja muukalaisviha jyräävät vanhan vallan

ESSEE: Entisestä yleispuolueesta on tullut supistuvan joukon työväenpuolue, kirjoittaa Ulpu Iivari.
Politiikka 19.11.2016 08:31
Ulpu Iivari
Työläisiä purkautumassa Wärtsilän tehtaan portista ulos 2. marraskuuta 1965. © MATTI TAPOLA / MATTI TAPOLA
kanava_7_2016_e

Kanava 7/2016.

Eurooppalainen sosiaalidemokratia on nyt heikoimmillaan 70 vuoteen. Demariääniä on siirtynyt Etelä-Euroopassa uusille populistisille vasemmistopuolueille, ja Pohjois-Euroopassa kannattajia on valunut maahanmuuttovastaisille liikkeille, arvioi Sdp:n entinen puoluesihteeri Ulpu Iivari Kanava-lehdessä.

”Uudistajien osa on Sdp:ssä hankala. Monet antavat periksi ja vetäytyvät toiminnasta, kun heidän sosiaalidemokraattisuuttaan epäillään riittävän usein”, Iivari kirjoittaa. ”Jäsenistön supistuminen ja ikääntyminen kääntää puoluetta sisäänpäin ja vahvistaa pyrkimystä puolustaa vanhoja rakenteita ja saavutuksia.”

Suomen Kuvalehti julkaisee kokonaan Iivarin paljon huomiota herättäneen kirjoituksen.


 

Sosiaalidemokratia on vaikeuksissa. Toisen maailmansodan jälkeen kristillisdemokraattien kanssa läntisen Euroopan yhteiskuntia voimallisesti rakentaneen liikkeen kannatus ja painoarvo yhteiskunnallisessa keskustelussa on hiipunut dramaattisesti sekä vasemmisto- että oikeistopopulistien paineessa. Globalisaatio, digitalisaatio ja robotiikka mullistavat maailmaa. Turvallisiksi koetut ja kunnollisen toimeentulon turvanneet teollisuuden työpaikat ovat vähentyneet kehittyneissä teollisuusmaissa samalla kun tuloerot ovat kasvaneet. Päättäjät ja kansalaiset tuntevat voimattomuutta reaalitaloudesta irrottautuneen kansainvälisen finanssikapitalismin edessä.

Eurooppalainen sosiaalidemokratia on nyt heikoimmillaan 70 vuoteen. Neuvostoliiton romahdus ja Berliinin muurin murtuminen eivät merkinneet siirtymistä kommunismista sosiaalidemokratiaan, vaan monissa itäisen Keski-Euroopan maissa jylläävät nationalismi, populismi ja muukalaispelko. Sama kehitys näkyy myös vakaina pidetyissä läntisissä demokratioissa. Vertailukohdaksi nousee yhä useammin 1930-luku, jolloin sosiaalidemokratia ja maltillinen oikeisto menettivät otteensa keskisessä ja eteläisessä Euroopassa natsismille ja fasismille.

Demokratia ei kestä, jos suuri osa kansasta tuntee osattomuutta ja epäoikeudenmukaisuutta. Myös ne joilla menee hyvin saattavat kokea, ettei heidän ponnisteluaan arvosteta, ja taakka yhteiskunnan pyörien pyörittämisestä alkaa painaa liikaa. Hyvinvointiyhteiskunnassa toimivuus, kannustavuus ja rahoituspohjan kestävyydestä huolehtiminen ovat edellytyksiä demokraattisen päätöksenteon legitimiteetille ja kansalaisten valmiudelle hoitaa asioita yhteisvastuullisesti kantokykynsä mukaan. Ehkä sitä kautta saadaan empatiavajettakin kavennetuksi.

Myös maltillinen keskustaoikeisto on monessa maassa puolustusasemissa. Sen tappiot ovat olleet kuitenkin toistaiseksi pienempiä kuin sosiaalidemokraattien. Vaikka Saksan osavaltiovaaleissa on raportoitu Angela Merkelin ja hänen puolueensa häviöistä, sosiaalidemokraatit ovat kokeneet suurempia menetyksiä kuin kristillisdemokraatit. Näin kävi kuluvana syksynä Mecklenburg-Vorpommernissa ja Berliinissä, missä SPD säilyi vielä suurimpana huolimatta lähes seitsemän prosenttiyksikön tappiosta.

Brittilehti The Economistin julkaisemassa artikkelissa sosiaalidemokratian tilasta Euroopassa (Rose thou art sic, 2.4.2016) muistutetaan sosiaalidemokratian vahvasta asemasta vielä 2000-luvun alussa. Runsaassa kymmenessä vuodessa liikkeen kannatus on kuitenkin laskenut kolmanneksella. Syöksy näyttää alkaneen vuoden 2008 finanssikriisin tienoilla, ja horjunta maahanmuuttokysymyksessä on pahentanut sitä. Demariääniä on siirtynyt Etelä-Euroopassa uusille populistisille vasemmistopuolueille, ja Pohjois-Euroopassa kannattajia on valunut maahanmuuttovastaisille liikkeille. Myös feministit, piraatit ja vihreät ovat hyötyneet jossain määrin sosiaalidemokraattien vaikeuksista.

Liikkeen kaksijakoisesta ongelmasta kertoo, että monessa maassa valta on pysynyt keskustaoikeistolla, johon kansalaiset ovat luottaneet vastuullisen talouspolitiikan harjoittajana. Samaan aikaan sosiaalidemokraattisissa puolueissa on vahvistunut kaipuu radikaaleihin vasemmistolaisiin vaihtoehtoihin ja vastenmielisyys porvarien kanssa tehtävää yhteistyötä kohtaan.

Vakavista sisäisistä ongelmista kärsivä Labour on esimerkki molemmista ilmiöistä. Britannian parlamenttivaaleissa hyvästä oppositioasemasta vaalitaisteluun lähteneen puolueen talouspolitiikkaan ei lopulta luotettu, mutta vaalien jälkeen Labourin jäsenet valitsivat intomielisinä johtajakseen Westminsterin vasemmistolaisen takapenkkiläisen Jeremy Corbynin, jota omat ryhmätoverit vierastivat ja vierastavat edelleen.

Espanjan sosialistipuolueessa on alkanut vakava sisäinen välienselvittely, kun sen johtaja Pedro Sánchez on kieltäytynyt yhteistyöstä konservatiivien Mariano Rajoyn kanssa ja aiheuttanut lähes vuoden kestäneen hallituskriisin. Nyt koko puoluejohto on eronnut. Kaksissa edellisissä parlamenttivaaleissa sosialistit ovat menestyneet huonosti ja menettäneet etenkin nuorison ja kaupunkilaisten kannatusta.

Entisestä yhteispuolueesta on tullut supistuvan joukon työväenpuolue

Suomen Sosialidemokraattisen puolueen gallupkannatus on nyt noin 20 prosenttia. Se on hyvää eurooppalaista tasoa, kun aiemmin 40 prosentin kannatuksesta nauttineet veljespuolueetkin ovat tulleet alas.

Hurjin pudotus on Kreikassa, missä Pasok sai viimeksi enää neljä prosenttia äänistä. Silti sen entinen puheenjohtaja, puolueensa jättänyt ­George Papandreou johtaa yhä Sosialistista Internationaalia. SI:n kongressi pidettiin viimeksi 2012 eikä uutta ole suunnitelmista huolimatta järjestetty. Sosiaalidemokraattien maailmanjärjestön tilasta kertoo, että joukko eurooppalaisia puolueita, Saksa ja Ruotsi etunenässä, lopetti joitakin vuosia sitten jäsenmaksun maksamisen. Suomalaiset ovat vielä mukana. Kun vakavan kansainvälisen yhteistyön tarve kasvaa, kansainvälisenä liikkeenä tunnetun sosiaalidemokratian yhteistyöelimet hapertuvat.

Sdp on nostanut oppositiossa kannatustaan viime eduskuntavaaleista noin 3,5 prosenttiyksikköä. Kovin suuria tulevaisuudentoiveita eivät kohonneet lukemat silti pidä sisällään. Porvarihallituksen epäsuositut ratkaisut nostavat puolueen kannatusta ja antavat sille lisäaikaa. Jos sitä ei pystytä käyttämään kunnollisen yhteiskunta-analyysin ja tulevaisuuteen suuntautuvan toimintaohjelman tekoon, vaikeudet alkavat viimeistään hallitusvastuun koittaessa. Kansalaisille on opeteltava kertomaan myös päätösten taustoja.

SDP on menettänyt tulevaisuudesta kiinnostuneita maailmanparantajia vihreisiin ja vasemmistoliittoon.

Kimmo Grönlundin ja Hanna Wassin toimittama ja oikeusministeriön julkaisema selvitys Poliittisen osallistumisen eriytyminen: eduskuntavaalitutkimus 2015 on Sdp:lle karua luettavaa.

Vielä 2000-luvun alussa Sdp oli yleispuolue, jota saattoivat äänestää myös sen yhteiskunnallista merkitystä ja toimintaa kunnioittavat korkeastikoulutetut, yrittäjät ja johtavassa asemassa olevat ihmiset. Tämän jälkeen äänestäjäjoukko on supistunut sekä määrältään että koostumukseltaan. Vielä runsaat kymmenen vuotta sitten Sdp:n kannattajien ydinryhmään kuului noin 600 000 äänestäjää, nyt enää 400 000. Puolue on menettänyt yleistä arvostusta ja vetovoimaa.

Jäsenistö on pienentynyt samaa tahtia. Kun Sdp:llä oli 1970-luvun alussa yli 100 000 jäsentä, nyt heitä on noin 40 000. Maksavia jäseniä on vain hieman yli 10 000. Jäsenistön supistuminen ja ikääntyminen kääntää puoluetta sisäänpäin ja vahvistaa pyrkimystä puolustaa vanhoja rakenteita ja saavutuksia, vaikka ne eivät toimisi parhaalla mahdollisella tavalla globalisaation ja digitaalisaation haasteissa.

Uudistajien osa on Sdp:ssä hankala. Monet antavat periksi ja vetäytyvät toiminnasta, kun heidän sosiaalidemokraattisuuttaan epäillään riittävän usein. Jutta Urpilaisen syrjäyttämiseen oli varmaankin monta syytä, mutta hänen vuoden 2008 puheenjohtajavaalinsa slogan, Uusi Sdp – uusi Suomi, tuntuu nyt todella kaukaiselta.

Sdp on menettänyt tulevaisuuskysymyksistä kiinnostuneita maailmanparantajia sekä vihreisiin että vasemmistoliittoon. Entisestä yleispuolueesta on tullut supistuvan joukon työväenpuolue, vaikka perussuomalaiset nousivat vuoden 2015 vaaleissa työväestön ykköspuolueeksi saaden 38 prosenttia työntekijöiden äänistä.

Huolestuttava kehitys näkyy myös kannattajakunnan ikäjakautumassa. Sdp ei ole koskaan ollut erityisesti nuorten äänestäjien puolue, vaan sen puoleen on käännytty, kun on tultu työelämään ja perustettu perhe. Nyt yhä harvemmat nuoret aikuiset äänestävät sosiaalidemokraatteja. Kun vuonna 2003 Sdp:tä äänesti 21 prosenttia 35–44-vuotiaista, vuonna 2015 luku oli enää kahdeksan. Vastaavat luvut olivat 25–34-vuotiaiden ryhmässä 20 ja yhdeksän sekä 45–54-vuotiaiden keskuudessa 25 ja 16.

Sdp:n vahvuus on tutkimusten mukaan ihmiskeskeisyys. Kyseinen ominaisuus liitetään puolueeseen siitä riippumatta, onko se hallituksessa vai oppositiossa. Toisaalta kansalaiset eivät juuri luota puolueen kykyyn uudistaa yhteiskuntaa ja toimia tehokkaasti. Sen takia uudistajat eivät ole kiinnostuneet sosiaalidemokratiasta, ja kierre pahenee.

Sosiaalidemokratian vuosisata olikin vain runsas puolikas

Sosiaalidemokratiaa pidetään 1900-luvun liikkeenä, joka syntyi teollistumisen ja kansallisvaltioiden muodostumisen myötä. Liikkeen suuri päämäärä oli, Forssan ohjelman alkua lainaten, koko kansan vapauttaminen taloudellisen riippuvaisuuden, valtiollisen alaikäisyyden ja ”henkisen holhuunalaisuuden” kahleista. Vahvimmillaan sosiaalidemokratia on ollut toisen maailmansodan jälkeen. Se on kukoistanut kansallisvaltioissa ja etenkin taloudellisen kasvun oloissa. Kapitalismia on kesytetty ja kasvun hedelmiä saatu jaetuksi niin tyotätekeville kuin yhteiskunnan yhteiseksi hyväksi kansalaisten tasa-arvoa ja osallisuutta vahvistavalla tavalla.

Columbia-yliopiston professori Sheri Berman selvittää teoksessaan The Primacy of Politics, Social Democracy and Making of Europe’s Twentieth Century (Cambridge University Press 2008) syitä siihen, miksi sosiaalidemokratia menetti otteensa 1930-luvulla. Euroopassa oli toisen maailmansodan syttyessä 17 diktatuuria ja 12 demokratiaa. Berman käy lävitse viisi maata eli Italian, Itävallan, Ranskan, Ruotsin ja Saksan.

Tutkimuksen mukaan ainoastaan Ruotsissa työväenliikkeen valtavirtaus kykeni ennen toista maailmansotaa uusiutumaan niin, ettei fasismille syntynyt kasvualustaa. Ruotsissa sosiaalidemokraatit pystyivät ajoissa irrottautumaan marxilaisuudesta ja ryhtymään yhteistyössä muiden poliittisten voimien kanssa rakentamaan kansankotia. Ruotsin tuloksia voitaneen jossain määrin soveltaa Suomeen, jossa parlamentaariselle tielle joulukuun 1918 puoluekokouksessaan asettunut Sdp nousi sisällissodan jälkeen nopeasti jaloilleen. Täällä punamultayhteistyö päästiin aloittamaan 1930-luvun lopulla.

Talouslaman runtelemassa Saksassa, missä Hitler nousi valtaan muodollisesti laillisin keinoin, SPD oli heikko ja neuvoton ja eristäytyi ”oikeaoppisuuteensa”. Sekä Saksan että Itävallan sosiaalidemokraatit nojasivat Karl Kautskyn ajatuksiin. Niissä torjuttiin kyllä leninistiset diktatuuripyrkimykset, mutta hylättiin samalla yhteistyö liberaalien porvarien kanssa. Sosiaalidemokratia oli aloitteeton talouslaman torjumisessa ja antoi natseille ja fasisteille tilaa ryhtyä taloutta ja tulevaisuudenuskoa kohentaviin infrastuktuurin parantamishankkeisiin.

Nyt ollaan tavallaan samassa tilanteessa, vaikka vanhojen rakenteiden murtumisella ja työelämän murroksella on uudet ilmenemismuodot. Ei tarvitse kovin kehittynyttä mielikuvitusta erottakseen eurooppalaisilta kaduilta Alfred Döblinin Berlin Alexanderplatzista tutun Franz Biberkopfin ja hänen kavereidensa hahmot.

Menneen mahdin varjelusta avoimuuteen ja yhteistyöhön

Bermanin tutkimuksesta voi tehdä kaksi johtopäätöstä nykyaikaan. Sosiaalidemokraattien ei kannata jäädä haikailemaan mennyttä mahtia ja oikeaoppisuutta. On hylättävä valtapolittinen näkökulma ja tehtävä yhteistyötä tavoitteet edellä. On etsittävä kumppaneita, joiden kanssa taistella osattomuutta ja epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Ja on oltava rohkeutta hylätä vanhat fraasit ja menettelytavat, jos uusilla saadaan parempia tuloksia kansalaisten kannalta.

Sosiaalidemokraattien eurooppalaisen nuorisojärjestön monivuotinen puheenjohtaja Kaisa Penny on kirjoittanut Kalevi Sorsa -säätiölle laajan artikkelin Tulonsiirrosta tuotonjakoon, uudelleenjaosta ensijakoon (Impulsseja, syyskuu 2016). Penny selostaa siinä Yalen yliopiston professorin Jacob Hackerin 2011 lanseeraamaa käsitettä predistribution, jonka hän suomentaa ensijaoksi. Sen mukaan yhteiskuntapolitiikassa ei pidä keskittyä vain uudelleenjakoon verotuksen ja tulonsiirtojen turvin, vaan eriarvoistavia rakenteita on murrettava ja saatava markkinat toimimaan nykyistä tasa-arvoisemmin.

Hackerin mukaan painopiste tulisi suunnata markkinoiden toiminnasta syntyneiden vahinkojen korjaamisesta niiden ennaltaehkäisyyn ja markkinatalouden uudistamiseen. Keinoja ovat panostaminen lapsiin ja perheisiin, korkeatasoinen ja maksuton varhaiskasvatus, kunnolliset neuvolat ja peruskoulu, jossa ketään ei päästetä putoamaan. Tarvitaan myös aktiivista valtiota hyödyntämään ja edistämään uuden teknologian tuomia taloudellisia mahdollisuuksia tasa-arvoa vahvistavalla tavalla ja rahoitusmarkkinoiden säätelyä niin, että se kannustaa pitkän ajan investointeihin, yrittämiseen ja innovaa­tioihin. Ensijaon ajatus sisältää myös työmarkkinauudistuksia, joilla turvataan niiden ihmisten osallisuus ja toimeentulo, joiden tuottavuus ei ole huipputasoa.

Hackerin ajatukset pureutuvat mielestäni hyvin pohjoismaisen hyvinvointimallin ongelmiin. Hyvinvointivaltio on edelleen menestystarina, mutta sen rahoituspohja on murenemassa ja liian moni tarkertuu turvaverkkoon pääsemättä siitä ylös. Hyvinvointivaltion todellista toimivuutta olisi aika tarkastella vaikkapa otsikon ”1960-luvun sosiaalipolitiikasta 2000-luvun huono-osaisuuteen” alla. Professori Juho Saaren ja hänen ryhmänsä tutkimukset köyhyydestä tarjoavat hyvää materiaalia päättäjille.

Moni tuore tutkimus osoittaa, että nuorten tulevaisuus näyttää paljon epävarmemmalta kuin eläköityvien suurten ikäluokkien. Valtaosa eurooppalaisista nuorista elää varsin hyvää elämää ja heidän kulutustasonsa on korkeampi kuin koskaan ennen. Enää ei ole kuitenkaan selviö, että uudella sukupolvella menee paremmin kuin heidän vanhemmillaan. Mahdollisuudet säätykiertoon ylöspäin ovat kaventuneet.

Demokraattisen yhteiskunnan legitimiteetin kannalta on tärkeää, että eri ikäluokat kokevat yhteiskunnan tasapuoliseksi. Lapsiköyhyys on Euroopassa yleisempää kuin vanhuusköyhyys. Britanniassa, Saksassa ja Itävallassa yhteiskunnan kokonaistulonsiirrot ovat vaihtaneet suuntaa nuoremmilta ikäluokilta vanhemmille. Britanniassa nuorten luku- ja kirjoitustaito on koulutusleikkausten tuloksena keskimäärin heikompaa kuin eläkkeelle jäävien. Työttömien ja huonosti koulussa pärjänneiden nuorten miesten joukko on Suomessakin hälyttävän suuri.

Tarvitaan valtionhoitajuutta ja kansainvälistä yhteistyötä

Tulevaisuuspuolue sosiaalidemokraattien on liittouduttava nuorten kanssa ja otettava heidät mukaan politiikan muotoiluun. Liittoutumisen näkökulma ei voi olla kuitenkaan vain tulonsiirtoja ja muita yhteiskunnan etuisuuksia koskeva, vaan on myös otettava huomioon, miten nuoret kokevat nykyisen yhteiskunnan ja millaisia ovat heidän tulevaisuudentoiveensa.

Sdp:n äänestäjistä valtaosa on varttuneita ja eläkeikäisiä, mutta ohjelmia ei voida tehdä vain heidän ehdoillaan, jos halutaan mennä eteenpäin. Nuorten kansanedustajaehdokkaiden menestyminen eduskuntavaaleissa 2015 kertoo, että puolueen vanhat äänestäjät haluavat antaa nuorille sekä mahdollisuuksia että vastuuta.

Sosiaalidemokratian tulisi perusluonteensa mukaisesti koota vastuullisia voimia yhteen parantamaan kansainvälisen yhteisön toimintakykyä. YK:n päätöksentekoa ja arvovaltaa on vahvistettava, ja EU:ta on uudistettava niin, että se pystyy paremmin turvaamaan vakaata kehitystä. Tarvitaan yhteisiä toimia pakolaiskriisin hoitamisessa ja EU:n ulkorajojen valvonnan järjestämisessä. Tästä on osattava myös puhua kansalaisten kanssa. Valistuksen merkitystä post-fact-yhteiskunnan voittaessa alaa ei pidä vähätellä.

Kansallisvaltioiden rooli vähenee teknologisen kehityksen ja talouden kansainvälistymisen myötä. Yhden maan mahdollisuudet esimerkiksi keynesiläisen suhdannepolitiikan toteuttamiseen ovat rajalliset. Niiden toteuttamiseksi tarvittaisiin nykyistä kiinteämpää unionia.

Oikeusvaltion merkitys kasvaa populismin, nationalismin, faktojen vähättelyn ja vihapuheen voimistuessa. Hannah Arendt osoittaa Totalitarismin nousu -teoksessa ja Timothy Snyder itäisen Keski-Euroopan karmivaa historiaa 1930–1945 käsittelevissä kirjoissaan Tappotanner ja Musta maa, mikä merkitys demokraattisen oikeusvaltion rakenteilla on terrorin ehkäisyssä. Valtionhoitajuus sopii yhä sosiaalidemokraattisen yhteistyöpolitiikan ohjenuoraksi yhdessä ihmisten osallisuudentunteen vahvistamisen kanssa.

Euroopassa ei ole juuri enää puolueita, joita nimitettäisiin liberaaleiksi. Eurooppalaisen liberalismin perinteestä ammentaneille sosiaalidemokraattisille puolueillekin voi käydä samalla tavalla. Se ei merkitse, että vapauden, tasa-arvon ja solidaarisuuden ihanteet katoaisivat minnekään. Kyllä ne kanavansa löytävät. Mutta vaikka historia ei sellaisenaan toista itseään, sitä ennen voi tapahtua kauheita. Siksi sosiaalidemokratian on lopetettava maailman tarkastelu vanhan valtansa näkökulmasta, avauduttava tiedolle, uudistumiselle ja yhteistyölle sekä kutsuttava kansalaiset parantamaan kanssaan maailmaa. Liberaalin demokratian puolustaminen tekojen kautta on tehtävistä tärkein.

 

Kirjoittaja Ulpu Iivari on Sdp:n entinen kansanedustaja, europarlamentaarikko ja puoluesihteeri. Artikkeli on ensi kerran julkaistu Kanavassa 7/2016.

Suomen Kuvalehti ja Kanava kuuluvat samaan lehtiperheeseen Otavamediassa ja lehdillä on yhteinen päätoimittaja.