PITÄKÄÄ TUKENNE!
Munafarmari hankki onnellisia kanoja ja luopui maataloustuista. Nyt hän houkuttelee kaupunkien perheenäitejä kanalan ja sikalan omistajiksi.
Kanalla on luonnollinen rytmi niin kuin ihmisellä.
Se herää seitsemältä, kakkii, ruokailee ja pyöräyttää munan. Sitten se tepastelisi ulos, jos pääsisi. Mutta häkkikana elää sisällä yöt päivät, kolmetoista kotkottajaa neliöllä. Virikkeeksi on orsia, kynsiviila ja vähän pehkua, jossa kylpeä ja kuopsuttaa.
Täällä, Someron Vaahteramäessä, kanoja kutsutaan Friidoiksi.
Munafarmari antaa äänimerkin, koputtaa lattiakanalan oveen. Sen jälkeen hän avaa seinäluukut ja päästää eläimet pihalle.
Nämä 4 000 kanaa ovat nuoria, neljän kuukauden ikäisiä. Pian ne oppivat munimaan. Kun päivän työ on tehty, ne pääsevät mielipuuhaansa, nokkimaan ulos.
Mikko Välttilä viittoilee viiden hehtaarin kokoiselle laitumelle.
”Tuolla ne elävät kanan elämää.”
Ulkoilualue on heinäpeltoa ja lehtimetsää. Viime kesänä kanat kalusivat tiheän aluskasvillisuuden paljaaksi. Vasta kun aurinko laski, ne palasivat kanalaan.
”Ihan turha ajaa valoisan aikaan sisälle. Ei ne tule.”
Friidat munivat free range -munia, ulkokananmunia. Vaahteramäen munat ovat harvinaisia.
Niitä ei tuoteta veronmaksajien rahoin, maataloustuin.
Tukien kyttäys sieppasi. Tarkastaja etsi heinää lumisella pellolla.
Puhelin soi 17. helmikuuta 2016 kello 8.53.
”Ollaan täällä teidän pellolla.”
Soittaja oli ely-keskuksen tarkastaja. Välttilä makasi kuumeessa kotona.
”Mitä te siellä teette?”
”Tarkastetaan peltojen kasvipeitteisyyttä.”
Kesällä 2015 tilalla oli ollut kaksi tarkastusta. Satelliittipaikannin piippasi, kun kolme virkamiestä syynäsi tilan pinta-alan. Sitten tuli valvoja, joka tarkisti jokavuotiseen tapaan luomupellot.
Mutta nyt oli talvi.
”Tiedättekö te, että siellä pellolla on lunta?” Välttilä kysyi tarkastajalta.
Ei ongelma. Aikoi kaivaa lapiolla heinän esiin.
Tukien kyttäys sieppasi Välttilää. Pellot, 18,5 hehtaaria, tuottavat huippuvuonna kolme rekkakuormaa viljaa. Valvontaan käytetään kuuden virkamiehen työpäivä, hän arvioi. Ei järjen hippua, neljän miljardin viljakilon maassa.
Välttilä tiesi, että pääsi helpolla. Tuttua lampuria oli rangaistu, viety viisi prosenttia tuista väärän päivämäärän takia. Paljastui, että virhe oli ollut hallinnon tietokoneohjelmassa.
Mutta munafarmarin mitta oli täysi.
Tunti ja 53 minuuttia puhelinsoitosta hän ilmoitti Uuden Suomen blogissa: En hae maataloustukea enää koskaan.
Kirjoitus oli otsikoitu: ”Minusta ei sitten tullut tukimiljonääriä.”
Mikko Välttilä on 41-vuotias maanviljelijä seitsemännessä polvessa, sikatilallisen poika. Hän vaihtoi siat laidunkanoihin vuonna 2012.
Luovuttuaan maataloustuista hän kuuluu pieneen vähemmistöön.
Viime vuonna Suomessa oli 50 388 maatalous- ja puutarhayritystä. Niistä vajaa prosentti, 479, ei hakenut tukea.
Välttilä menettää noin 25 000 euroa vuodessa. Peukuttajat kehuivat somessa, suoraselkäinen päätös. Lusmuri, haluaa tinkiä laadusta, kriitikot moittivat.
Miehellä menee niin hyvin, että ilmainen raha ei kelpaa, jotkut epäilivät.
”No ei mene”, hän sanoo.
”Vanhasta sikalasta on vielä velkaa verottajalle.”
Keväällä taloustutkija, kokoomuksen kansanedustaja Juhana Vartiainen rusikoi ”kullankallista maatalouttamme”: tuotot noin neljä, kaikki kustannukset noin seitsemän miljardia.
”Vaikka luonnehdinta saattaa kuulostaa ilkeältä, olemme luoneet eräänlaisen arvoa tuhoavan – siis Suomea köyhdyttävän – sovhoosin”, Vartiainen kirjoitti.
Hän laski, että jokaista maatalouden työllistä tuetaan keskimäärin jopa 40 000 eurolla. Samalla summalla palkkaa valtion matalapalkkaisen työntekijän.
”Maataloustuottajat ovat siis oikeastaan virkamiehiä.”
Suomessa elintarvikkeiden hinnat ovat EU:n kärkipäässä, silti maanviljelijät ovat ahdingossa. Isännistä on tullut ruokaketjun renkiä.
Moni suomalainen ihmettelee: mihin kahden miljardin maataloustuki katoaa?
Mikko Välttilä palaa vuoteen 1995. Suomen liityttyä EU:hun tilat laajensivat. Investointeja avustettiin reilusti, pian myös maataloustukia korotettiin.
Sopimus on ollut sanaton. Tuottaja elää maataloustuilla, teollisuus saa halvan raaka-aineen.
”Se on aiheuttanut valtavan vääristymän”, Välttilä sanoo.
”Ei tuoteta sitä, mitä asiakas haluaa, vaan sitä mihin tuet ohjaavat, halpaa bulkkia.”
Välttilän silmin tuet valuvat myös kaupan kassaan. S-ryhmä ja Kesko määrittelevät omien tuotemerkkiensä, private labelien, ostohinnat neljä kertaa vuodessa. Harvat munatukut ja lihatalot kilpailevat verisesti. Nokkimisjärjestyksessä yksittäinen maanviljelijä on heikoin lenkki.
”Jos joku tappaa Suomen maatalouden, se on kauppojen private label”, Välttilä sanoo.
”Enää edes niillä tuilla viljelijä ei elä.”
Munafarmari lopettaisi kaikki tuet kymmenessä vuodessa.
Välttilä, neljän lapsen isä, laulaa ja soittaa saksofonia maajussien bändissä ja ajaa järeällä tila-autolla, Chevrolet Suburbanilla.
Mutta puoluekokouksessa farmarihousujen takataskussa on vihreiden jäsenkirja. Oikeistolainen viherliberaali. Niin hän itsensä määrittelee.
Kananmunantuottaja toivoo, että EU:n maatalous seuraisi hänen esimerkkiään.
”Maataloustuet pitää poistaa”, hän sanoo.
”Se aikajana on noin kymmenen vuotta, mitä tarvitaan.”
Tukien kertalopetus ei ole realismia. Tuottajat ovat myös eri asemassa. Suomessa viljatilojen liikevaihdosta puolet on tukea, siipikarjatiloilla kymmenys. Äkkimuutos ajaisi lopettajat ikuiseen velkavankeuteen.
”Omaisuuden myynnistä tulisi järjettömät verosanktiot.”
Sopeuttamisohjelma auttaisi tappiollisia tiloja lopettamaan. Välttilästä tuottajien etujärjestön, MTK:n, ei pitäisi enää huutaa lisätukea tai avustuspaketteja.
”Se on vain paikkaa paikan päälle, korjataan huonoa systeemiä.”
Vaahteramäen kanat laiduntavat Someron savimailla. Minne tahansa lähitienoolla päänsä kääntää, näkee tuleentuvia viljavainioita.
”Täällä pellot eivät kasva höpöheinää”, Välttilä sanoo.
Jos maataloustuet lakkautettaisiin, Varsinais-Suomessa luonto avittaisi jatkajia. Nurmesta saadaan kolme kunnon satoa, kun pohjoisessa ehtii kasvaa vain yksi.
”Siellä tuotanto ei voi olla kannattavaa ilman suuria tukia.”
Tukien poisto jakaisi maan kahtia. Tuotanto keskittyisi vielä selvemmin Etelä-Pohjanmaalle ja eteläiseen Suomeen. Idässä ja pohjoisessa maatilat kylmenisivät.
Tukimiljardein on pidetty koko maata asuttuna.
”On väärin käyttää maatalouspolitiikkaa aluepolitiikan välineenä”, Välttilä sanoo.
”Ei yhteiskunnan pidä tukea sitä, missä ihmiset haluavat asua.”
Enää vajaa puolet maatiloista saa yli puolet tuloistaan maataloudesta. Isännät auraavat teitä, huoltavat kiinteistöjä, kuskaavat soraa. Emännät pyörittävät matkailua ja hoitavat vanhuksia.
Mutta palvelut eivät yksin elätä. Maataloustuki on yhä tärkeä palanen perheviljelmän tuloissa.
Välttilä muistuttaa vääjäämättömästä kehityksestä. Tilojen kato yltyy, jolloin myös palveluita tarvitaan yhä vähemmän maaseudulla.
Somerolainen munafarmari ei sure syrjäseutujen kohtaloa.
”Iso osa Suomea autioituu.”
Seuraavan 20 vuoden aikana 40 000 maatilaa lopettaa. Jäljelle jää 10 000 toimivaa yritystä.
Selvitysmies Ilkka Mäkelän raportti kohahdutti keskellä suvea.
Mutta jo nyt 10 000 suurinta tilaa tuottaa kaksi kolmasosaa kaikesta ruoasta.
Maataloustukien poisto viipeellä nopeuttaisi kehitystä. Kuinka moni viljelijä selviäisi? Siihen tutkijatkaan eivät osaa vastata. Todennäköisesti kotimaan tuotanto vähenisi, tuonti lisääntyisi. Samalla ruoan omavaraisuus tippuisi.
Maatilat loitontuisivat kahteen ääripäähän: tehokkaat jättitilat ja erikoistuneet pientilat.
Välttilä ennustaa, että syntyisi tuhannen lehmän navettoja, tuhansien emakoiden sikaloita ja satojentuhansien lintujen kanalayrityksiä.
”Viisitoista jättikanalaa pystyisi tuottamaan Suomen kananmunat.”
EU-aikana tuet on sidottu pitkälti pellon määrään. Seuraus: viljamaakunnissa hehtaarihinta on noussut pilviin. Jos tuet lakkautettaisiin, jättitilat voisivat hankkia peltoa edullisesti ja laajentua.
Agribisnes-yrittäjän asema vahvistuisi neuvotteluissa teollisuuden kanssa.
”Silloin myös tuottajat alkaisivat tienata”, Välttilä sanoo.
”Mutta niitä olisi tosi vähän jäljellä.”
Välttilä on työskennellyt useassa suursikalassa. Hän uskoo, että jättitilojen työntekijät hoitaisivat emakkoja ja porsaita kunnolla. Mutta tehokkuus, vaade tuottaa halvalla, ajaisi eläimet entistä ahtaammalle.
”Emakko ei nytkään meinaa jaksaa”, Välttilä sanoo.
”Se laihtuu imettäessään, vaikka sille annetaan parasta mahdollista rehua.”
Friida-munien ostajat maksavat kanojen hyvinvoinnista tuplahinnan.
Ennen kanalan perustamista Välttilä haisteli ruoan megatrendejä. Eläinten hyvinvointi nousi esiin. Virikehäkki- ja lattiamunat karsiutuivat heti. Luomu oli vaihtoehto. Mutta rehu on kallista, eikä munista saa riittävää lisähintaa.
Luomutuet ovat korkeat. Mutta Välttilä pyrki irti tuista, byrokratian ja bisneksen takia.
Hän halusi tulonsa markkinoilta tuotteella, jota voisi ylpeänä esitellä.
Yhtälö onnistui laiduntavilla kanoilla ja suoramyynnillä.
”Ringissä on paljon ihmisiä, joille on tärkeää, että tuottaja saa kelpo hinnan.”
Välttilän suoramyyntikauppa Eggspress tilittää Friida-munista 1,80 euroa kilolta. Pirkka-munien tuottaja joutuu tyytymään noin euroon kilolta.
Maatalouden kahtiajako erottaa myös kuluttajat toisistaan.
On vähävaraisia, joiden on pakko ostaa halpoja tuotemerkkejä. Ja on hyvin toimeentulevia, jotka maksavat mielellään lisähintaa eläinten hyvinvoinnista.
Ulkokananmunien kilohinta on 4,50, kauppojen omien merkkien noin kaksi euroa. Jos nelihenkinen perhe söisi vain Friidoja, lasku olisi vuodessa sata euroa suurempi kuin halpamunista.
Silti ostajat eivät valita.
”Ihmiset haluavat tunteen, että ovat tekemässä muutosta”, Välttilä sanoo.
Suoramyyntikauppa Eggspress on kasvanut ilmiöksi kolmessa vuodessa. Friidat munivat 10 000 munaa, jotka kuskataan yli sadalle paikkakunnalle.
Eggspressin Facebook-ryhmässä on liki 15 000 jäsentä, pikkukaupungin verran.
Maatilan joukkorahoitus herättää epäilyä ja uteliaisuutta.
Myy onnellista possua.
Vuosi sitten kananmunanostajat esittivät Välttilälle toiveen. Entinen sikafarmari tunsi alan mutta tiesi, että pankki ei lainoittaisi sikalaa.
Sitten hän keksi: joukkorahoitus.
Hän myisi Vaahteramäen tilan asiakkailleen. Kaupunkien perheenäidit olisivat kanalan ja sikalan uusia omistajia. Hän jäisi töihin ja vähemmistöosakkaaksi.
Heinäkuussa 2017 perustettiin Ruokaosakeyhtiö Maakunto.
Sikalan liikeidea on sama kuin kanalan: ei maataloustukia, tuotto markkinoilta. Tila saisi sianlihasta viisi euroa kilolta, kun teollisuus maksaa tavalliselle tuottajalle alle puolitoista euroa.
”Mun haave on saada teurastamo viereen”, Välttilä sanoo.
”Sian viimeinen matka olisi kymmenen metriä, ei sata kilometriä.”
Laaja omistuspohja sitouttaa asiakkaat tiiviisti ruokaketjuun. He näkevät lihan matkan karsinasta jääkaappiin. Tuhannen euron arvoisella A-osakkeella pääsee päättämään yhtiön asioista.
Joukkorahoitus on myös keino kerätä pääomia investointeihin.
Tilan ei tarvitse enää vakuuttaa pankinjohtajaa. Riittää, että oma talousjohto uskoo hankkeeseen.
Alussa joukkorahoitus innosti. Munaringistä ilmoittautui satoja kiinnostuneita. Nyt, osakeannin loppusuoralla, 300 000 euron tavoitteesta on kasassa reilut 70 000 euroa.
Suunnitelma B on otettu käyttöön.
Välttilä on vuokrannut Vaahteramäen tilan Maakunnolle. Yritys kertää pääomaa pikkuhiljaa lisää.
Joukkorahoitus on herättänyt maaseudulla sekä epäilyä että uteliaisuutta.
”Kun me onnistumme, muutkin tilat uskaltavat yrittää.”
Myllätty maa puskee apilaa ja saunakukkaa. Yksi paju sinnittelee, muut puut ovat kuolleet.
Välttilä nojaa tarhan aitaan.
”Mikään ei ole niin tehokas maanmuokkausväline kuin sian kärsä.”
Vaahteramäessä on jo puolen hehtaarin laidun röhkijöille. Toissa suvena siellä tonkivat kesäsiat.
Välttilä osoittaa kohti metsänreunaa. Sinne sikala on tarkoitus rakentaa.
Emakkoja olisi 20–30, porsaita 500 vuoden aikana. Emakot porsisivat pienryhmissä, ja porsaat temmeltäisivät keskenään. Kaikki eläimet pääsisivät ulos.
Välttilä ei osaa vielä sanoa, montako hehtaaria laidunta sikalauma tarvitsisi.
”Ei ole mitään ohjeistusta free range -sioille.”
Kesäsiat eivät uskaltautuneet aluksi laitumelle. Rohkaistuttuaan ne eivät halunneet palata karsinaan.
Kauniit, kuulaat kesäyöt porsaat nukkuivat taivaan alla.