Olympiastadionin remontti: Liian pieni budjetti, suuret suunnitelmat, 11 kallista pilaria – Ja rahat taas loppu

Helsingin olympiastadionia ryhdyttiin päivittämään moderniksi tapahtumatehtaaksi. Kustannukset räjähtivät.

Maija Innanen
Teksti
Salla Vuorikoski
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Arkkitehti Markku Aalto levittää töölöläisen kahvilan pöydälle läjän havainnepiirroksia, vanhoja lehtileikkeitä ja valokuvia. Kuviin on ikuistettu Helsingin olympiastadionin riisuttuja betonirakenteita 1990-luvun alussa.

Silloin stadionia korjattiin, ja Aalto johti töitä. Niiden lasku jäi himpun alle budjetista eli 170 miljoonasta markasta. Nykyrahassa summa olisi noin 40 miljoonaa euroa. Ajatuksena oli, että seuraavan kerran korjaustarvetta tulee vasta 2010-luvulla.

Silloinkaan sen ei Aallon mukaan pitäisi kaivata kuin pientä ehostusta: pinnoitteiden uusimista, maalausta ja muita huoltotoimenpiteitä”, Suomen Kuvalehti kirjoitti vuonna 1993.

Toisin kävi. Tällä kertaa 67-vuotias Aalto seuraa hanketta katsomosta. Hän oli paikalla loppuvuodesta 2014, kun Stadion-säätiö esitteli suunnitelmiaan.

Aalto oli kuullut tilaisuudesta kavereiltaan. Hän istui takarivissä ja poistui hiljaa paperit mukanaan. Niissä esitelty budjetti näytti 209 miljoonan euron loppusummaa eli noin 5 000 euroa bruttoneliöltä.

”Katsoin sitä hinta-arviota ja ajattelin, että ei tule onnistumaan. Pitäisi olla ainakin puolitoistakertainen”, Aalto sanoo. Hän perustaa arvionsa pitkään kokemukseensa rakennusalalla.

 

Viime lokakuussa Stadion-säätiö ilmoitti, että suunniteltu budjetti ei pidä. Se kävi lopullisesti ilmi, kun rakennusteknisen projektinjohtourakan tarjoukset avattiin. Hintaa oli tullut yli 50 miljoonaa euroa lisää. Se oli kova isku säätiön toimitusjohtajalle Maija Innaselle.

”Maailmani romahti pariksi päiväksi”, hän kertoo.

Innanen oli valittu toimitusjohtajaksi vuonna 2008. Remonttihommien sijasta hän sanoo tulleensa ”humanistipohjalta” kehittämään Helsingin kaupungin omistaman stadionin toimintaa.

”Huomasin nopeasti, että rakennus on huonossa kunnossa. Tuli vesivahinkoja. Usein maanantaiaamuna oli joku yllätys odottamassa”, hän kertoo.

Nyt, kahdeksan vuotta myöhemmin stadion on revitty auki. Tekeillä ei ole pelkkä peruskorjaus vaan valtava työ, jossa vuoden 1952 olympialaisiin valmistunut vanha rakennus muutetaan nykyajan tapahtumatehtaaksi. Maan alle louhitaan uusia tiloja ja stadionin katsomot katetaan kokonaan.

 

Innasen teki mieli heittää hanskat tiskiin.

Kun purku- ja louhintatyöt olivat jo hyvässä vauhdissa, selvisi, että Helsingin ja valtion myöntämä rahoitus 209 miljoonaa euroa ei riitä.

”Sitten kasasin itseni ja lähdimme selvittämään, onko lisärahoitukselle mahdollisuutta, karsitaanko suunnitelmia vai mitä siinä tapahtuu.”

Miksi stadionin hinta-arvio meni niin pahasti pieleen?

Tarjoushintaindeksin nousu selittää noin 17 miljoonaa euroa. Rakentaminen pääkaupunkiseudulla on kiivasta.

Keskeisempi syy liittyy pilareihin, jotka kannattelevat stadionin uusia katoksia. Pilareita haluttiin mahdollisimman vähän, jotta mahdollisimman moni katsoja näkee kentälle esteettömästi. Tai siis jotkut halusivat.

”Eivät ne pilarit valtaosalle ihmisiä olisi valtavan suuri este. Sieltähän voi kurkkia pilarin takaa. Kansainväliset vaatimukset siinä olivat taustalla”, Innanen sanoo ja viittaa kansainvälisten merkkitapahtumien saamiseen Helsinkiin.

Euroopan jalkapalloliiton UEFA:n edustajat Thierry Favre ja Mark Fenwick vierailivat Helsingissä huhtikuussa 2013. Tuolloin jaossa oli jalkapallon EM-kisat vuodelle 2020 ja Palloliitto halusi Helsingin yhdeksi kisakaupungiksi.

UEFA oli jo lieventänyt vaatimuksia ja hyväksynyt sen, että pienemmissä kaupungeissa riittäisivät 30 000 paikan stadionit. UEFA laskee tähän nettolukuun mukaan ne paikat, joista on esteetön näkyvyys kentälle. Pilarit olivat ongelma.

Ilman yhdentoista pilarin vähentämistä ja C- ja A-katsomoiden eteen sijoitettavia kiinteitä tilapäiskatsomoita tavoitteesta olisi jääty 4 000 paikkaa.

Toimitusjohtaja Innasen mukaan kaikki hankkeen osapuolet – myös rahoittajat – olivat ratkaisusta samaa mieltä. Päätöksen taustalla oli Innasen mukaan oletus, jonka mukaan kustannukset mahtuvat hankkeen riskivarauksiin, ”joihinkin miljooniin euroihin”.

Se kuulostaa optimistselta. Pilarien vähentäminen ei ole helppo juttu. Kun niitä on vähemmän, stadionin vanhoja tukirakenteita pitää vahvistaa kestämään suurempi kuormitus.

Koemantteloinnissa viime vuonna kävi ilmi, että työ oli paljon odotettua hitaampaa ja kalliimpaa.

Toukokuussa 2016 Helsingin kaupungin rakennuttaja HKR kirjasi muistioon, että koko hankkeen jatko on vaarassa ilmenneiden ongelmien takia.

 

Pilariratkaisu tuli kalliiksi. Viime syyskuun lopussa säätiö ja HKR kertoivat, että näköesteisten eli niin sanottujen seat kill -paikkojen vähentämisen vaikutus kustannuslisäykseen oli 35 miljoonaa euroa.

UEFA ei valinnut Olympiastadionia EM-kisojen tapahtumapaikaksi.

”Ymmärrän, että kansainvälisillä liitoilla pitää olla omat vaatimuksensa”, toimitusjohtaja Innanen sanoo.

”Entisenä lajiliiton pääsihteerinä sanoisin, että eivät ne ole aina järkeviä. Kun on tutustunut stadioneihin Euroopan maissa, joissa jalkapallokulttuuri on tosi vahva, niin kyllä niitä sääntöjä katsotaan vähän sormien läpi.”

”Totta kai jos jälkikäteen tätä katsottaisiin kustannusten näkökulmasta, pilarit jäisivät paikalleen.”

Yllätyksiltä ei vältytty, vaikka ennen töiden aloittamista rakenteisiin tehtiin 300–400 avausta.

”Kiinteistö on kokonaisuudessaan 90 000 neliömetriä ja vanhat sisätilat 20 000 neliömetriä. Ei sitä stadionia voitu purkaa tutkimista varten.”

Näyttää siltä, että suunnittelussa on ollut myös annos optimismia.

Kun Suomen Kuvalehti pyysi Helsingin kaupungilta rahoituspäätöksen liitteisiin merkittyjä asiakirjoja, kaupunki ilmoitti ensin niiden olevan salaisia.

Myöhemmin päätös pyörrettiin. Yksi asiakirjoista on kaupungin HKR-rakennuttajan raportti viime joulukuulta. Siinä käydään läpi hankkeen vaiheita ja selitetään muun muassa pilariratkaisua.

Kiinteä budjetti- ja hankkeen enimmäishinta on ollut alusta alkaen kireä ja tiukka eikä siinä ole ollut häiriö- ja riskivaraa”, raportissa kerrotaan korostetuilla kirjaimilla.

Kun kustannusten räjähtäminen käsiin kävi ilmi syksyllä, säätiö alkoi kartoittaa säästövaihtoehtoja.

Viime syyskuun lopussa päivätyssä, rahoittajille toimitetussa asiakirjassa kuvataan eri säästövaihtoehtoja: kattamisesta luopumista, maanalaisten liikuntatilojen karsimista, maanalaisten logistiikkatilojen karsimista ja urheilumuseon peruskorjauksen poistamista ja tiettyjen tilojen peruskorjauksen poisjättämistä.

Sen jälkeen paperissa kerrotaan, miksi mitään näistä ei ole järkevää toteuttaa.

Esimerkiksi kattamisesta luopuminen olisi tuonut säästöä, mutta se olisi toisaalta aiheuttanut korkeammat hoitokulut myöhemmin, kun rakenteet olisivat olleet sään armoilla. Suoja pään päällä on myös katsojien ykköstoive.

Stadionilla oli samankaltainen tilanne kuin jättimäiset budjettiylitykset tehneessä Länsimetrossa: hanke oli jo liian pitkällä, jotta mitään olennaista voisi tehdä kustannusten karsimiseksi.

Maanrakennus- ja louhintaurakka oli käynnissä, kun stadionin rakennusteknisestä projektinjohtourakasta vasta kilpailtiin.

Uusien tilojen louhintatyöt ovat jo hyvin pitkällä”, raportissa todetaan.

Kestämättömän tilanteen aiheuttaa kaksi päätekijää, uudelleen suunnittelun käynnistäminen ja alkuperäisillä suunnitelmilla kilpailutetun urakan tarjousten vanheneminen.”

 

Katsomoista on purettu 1990-luvulla asennetut puupenkit.
Katsomoista on purettu 1990-luvulla asennetut puupenkit. © Jonne Räsänen

Rahoittajat olivat puun ja kuoren välissä. Heille kerrottiin, että jos lisärahoitusta ei tule, pitää käynnistää uusi tarjouskierros ja se kestäisi noin kaksi vuotta.

Hallitus päätti lisärahasta joulukuussa ja Helsingin kaupunginvaltuusto tammikuussa. Nyt remonttirahaa on yhteensä 261 miljoonaa euroa.

Kokoomuksen kaupunginvaltuutettu Arja Karhuvaara ehdotti toivomuspontta päätökseen. Sen mukaan valtuusto olisi edellyttänyt, että jos kustannusnousua tulee lisää, työ pitää arvioida uudelleen kustannusten rajoissa pysyväksi tai selvittää lisärahan saaminen muilta rahoittajilta.

Ponsi hylättiin.

Karhuvaaraa rahanmeno tympäisee. Hänen mukaansa urheilu saa rahoitusta helpommin, mutta Guggenheimin taidemuseon kaltaiset kulttuurikohteet jäävät jalkoihin.

”Urheilun ja äijälajit, autoilla brassailun, ne tämä kansa hyväksyy. Taidetta pidetään toisarvoisena, elitistisenä.”

”Koulujen homekorjauksiin ja riittävän moniin käsipareihin kotihoidossa ei löydy rahaa.”

Karhuvaaran mukaan sotkun ytimessä on se, että stadionin korjaushankkeeseen ei ole otettu selkeitä yksityisiä sijoittajia mukaan.

”Se toisi kustannuskurin. Eihän yksityissektori pysty antamaan koko ajan lisärahoitusta. Nyt myydään jotain stadionpenkkejä, mikä on ihan kosmetiikkaa. Pitäisi hankkia kumppaneita, jotka hyötyvät yrityksenä investoinnistaan.”

 

Arkkitehti Markku Aalto on tutustunut stadioniin myös juoksijana.
Arkkitehti Markku Aalto on tutustunut stadioniin myös juoksijana. © Urheilumuseo

Arkkitehti Markku Aallolle olympiastadion on muutakin kuin remonttikohde.

”Aloitin treenaamaan siellä vuonna 1959. Helsingin Kisa-Veikoilla oli talvisin pari, kolme kertaa juoksuharjoitukset sisäradoilla.”

Aalto napsi vielä 1970-luvulla SM-mitaleita. Lopulta urheilu jäi arkkitehtiuran jalkoihin. Aalto kritisoi käynnissä olevaa remonttia lukuisista asioista, muun muassa 1990-luvun remontissa asennettujen penkkien poistamisesta ja katosten varjostavasta vaikutuksesta kentän nurmeen.

Kritiikin kärki kohdistuu mittavien maanalaisten tilojen louhintaan ja siihen, että rakentamiskustannusten nousua ei osattu ennakoida.

”Louhinta on kallista. Olisi tietenkin pitänyt tajuta, että muutaman vuoden päästä rakentaminen on ihan eri tavalla käynnissä.”

Aallon mukaan rahanmenon juurisyy on liian suuret suunnitelmat.

”Tämä urheilujohto, nämä kaverit jotka pyörittävät urheilua ovat kiertäneet maailmalla. Siellä on hienoja stadioneita, mutta ne ovat uusia.”

Hän ei usko, että kisoja olisi jäänyt saamatta maltillisemmilla suunnitelmilla.

”Ne on ennenkin saatu, miksi se olisi nyt muuttunut?”

 

Maanalaisten tilojen louhinta on osa tadionin uudistusta.
Maanalaisten tilojen louhinta on osa tadionin uudistusta. © Jonne Räsänen

Toimitusjohtaja Innasen mukaan kustannuksia valvotaan tarkasti, mutta hän ei lupaa, että yllätykset rahanmenossa jäävät tähän.

”On riskejä, jotka voivat toteutua. Esimerkiksi teräksen markkinahinta voi nousta tai stadionilta voi löytyä mittavia vesivahinkoja. Rakennuttajan tehtävä on nyt etsiä säästöjä kaikista mahdollisista kohteista.”

Vaikka budjetissa pysyttäisiin, rahaa puuttuu silti. Säätiön pitäisi huolehtia stadionin varustamisesta, esimerkiksi tulostaulujen hankkimisesta. Tätä tarkoitusta varten kaupunkilaiset saivat sahata 1990-luvulla asennettuja penkkejä. Yksi penkki maksoi 18 euroa.

Säätiön pitäisi kerätä yhteensä seitsemän miljoonaa euroa varustehankintoihin. Kasassa on noin miljoona euroa.

Innasen mukaan säätiö aikoo lykätä seuraavia isompia tempauksia rahankeruussa. Hetki ei ole otollinen, kun juuri on haettu iso kasa rahaa veronmaksajilta.