Munavaras oikeudessa – elefanttilinnun muna oli kokoelman suurin

SK:n arkistoista: Närpiöläismies keräsi lähes 9000 linnunmunaa. Kolibrin muna oli niistä pienin.
Kotimaa 11.11.2014 09:15
Sukupuuttoon kuolleen elefanttilinnun muna. © SK / Petri Kaipiainen

Pimeä saatteli lintumiehet matkaan.

Tullin farmari-Golf kääntyi Kokkolasta kohti etelää. Oli kuulas aamu, 8. marraskuuta 2011. Tulliylitarkastaja Seppo Mäkitalo ajoi, vieressä istui Etelä-Pohjanmaan ely-keskuksen biologi Harri Hongell. Golfin taustapeilissä välkkyi valokeila, perässä seurasi toinen tullin virka-auto.

Mäkitalo oli osallistunut 1970-luvulla lukion lintukerhoon, ihaillut muiden poikien lailla Hongellia, tunnettua ornitologia ja rengastajaa.

Siivekkäät yhdistivät, nyt työn merkeissä.

Tulliylitarkastaja oli määrännyt kotietsinnän ja pyytänyt tutun biologin asiantuntijaksi. Puolipäivä lähestyi, kun autot saapuivat Närpiöön. Kasvihuoneet miehittivät peltoja, keinovalossa kypsyivät tomaatit ja kurkut.

Epäilty oli Johan, nuori yrittäjä. Tummissa silmissä oli säikähtynyt katse.

Vakituiseksi osoitteeksi ilmoitetusta asunnosta ei löytynyt mitään.

”Onko muita paikkoja”, Mäkitalo tiukkasi.

Epäilty ja tulliylitarkastaja lähtivät edeltä. Näköetäisyydellä kohosi lasiseinäinen rakennus. Sen päädyssä oli toimisto ja useita huoneita.

Mäkitalo kulki talon lävitse. Sitten hän tarttui kännykkään ja soitti.

”Tulkaapa tänne.”

 

Pakastettujen nakkisämpylöiden alta pilkotti pöllön ja papukaijan pää.

Arkkuun oli pakattu läjäpäin peto- ja vesilintuja, paljon myös talitiaisia, punatulkkuja ja punarintoja. Kaksi liito-oravaa makasi suurin, jäätynein silmin.

Biologi Hongell oli hämmentynyt. Mihin salattuun maailmaan he olivat törmänneet?

Yksi alakerran huoneista oli nimetty Bird Roomiksi, Lintuhuoneeksi. Siellä oli puunkarahkoja ja -oksia eläville linnuille, nyt tila oli tyhjä. Taxidermy oli huone, jossa täytettiin eläimiä.

Kaikennäköistä roinaa lojui hujan hajan. Seinään nojasi kiikaritähtäimellä varustettu pienoiskivääri.

Yläkerrassa Hongell astui siistiin huoneeseen. Pöydällä oli pumpulia, työntömitta, tietokortteja. Biologi tutki erikoisvalmisteisen, paloturvallinen peltikaapin, jossa oli 15 hyllyä.

Hän näki linnunmunia. Tuhansia linnunmunia, valkoisia ja värillisiä, täplikkäitä ja juovallisia, pieniä ja suuria.

Hylly numero 11 pysäytti.

Siinä oli laaja valikoima petolintujen munia: meri- ja maakotka, tunturi-, muutto-, nuoli-, varpus-, ampu-, haara-, ruskosuo- ja sinisuohaukka, kalasääski, piekana, huuhkaja ja liuta muita pöllöjä.

Hongell oli pöyristynyt. Kaikki linnut ovat rauhoitettuja pesimäaikana. Mikä saa ihmisen keräämään useiden uhanalaisten lajien munia?

Kirjallisuutta oli metritolkulla, joukossa lukuisia harvinaisuuksia. Hongell tunnisti heti Ootheca Wolleyanan, 1800-luvulla julkaistun kirjaklassikon, johon oli kerättyä linnunmunatietoa myös Suomen Lapista.

Seinälle oli ladottu kymmenittäin pahvilaatikkoja, kaikki täynnä munia. Pumpulilla vuoratussa rasiassa oli aina yhden pesän munat. Etikettiin oli merkitty laatikon juokseva numero, suku ja tieteellinen nimi. Pesyeen koko C/5 tarkoitti viittä munaa.

Munat olivat tyhjiä, ehjiä ja puhtaita. Kaikessa näkyi ammattilaisen kädenjälki, Hongell tajusi.

Huoneessa oli tieteellinen, huippuluokan kokoelma.

 

Hämärä kaappasi lyhyen päivän, kasvihuoneiden lamput loimottivat lakeudella. Tulliylitarkastaja Mäkitalo pohti, miten takavarikoidut munat, linnut ja esineet kuljetettaisiin ehjinä Kokkolaan.

Hän kutsututti apuvoimia, kuljetusliikkeen suuren kuorma-auton.

Vuotta aiemmin Mäkitalo ja Hongell olivat perehtyneet viidakkokukon tapaukseen. Intiasta oli lähetetty selvityspyyntö. Interpol epäili, että kalastustarvikeliikkeet kaupittelevat laittomasti viidakkokukon niskoja perhokalastajille. Eläinten, niiden osien ja munien kauppa ja salakuljetus ovat maailmalla miljardibisnestä, joka kohdistuu etenkin uhanalaisiin lajeihin.

Suomi kiinnostaa ulkomaisia munavarkaita. Täällä pesii uljaita petolintuja ja harvinaisia Siperian kahlaajia. Mutta lintupiireissä on uskottu, että laajamittainen linnunmunien keruu kotimaassa oli historiaa, isoisien harrastus. Keruu oli kielletty kokonaan jo vuoden 1962 luonnonsuojelulaissa.

Neljä valkoposkihanhen munaa oli ollut tullin rikostutkijoiden ainoa vihje ennen Närpiön-matkaa.

Kotietsinnässä Johan ilmoitti munien määräksi 9 000–10 000.

Myöhään illalla kuorma-auto starttasi Närpiöstä. Oli ajettava hiljaa, 50–60 kilometrin tuntivauhtia, jotta munat, hauraat kalkkikuoret, eivät olisi rikkoutuneet kuopissa.

Mäkitalo palasi Golfilla Kokkolaan, kello kääntyi pikkutunneille. Rikostutkija aprikoi, oliko yksi ihminen pystynyt keräämään kaikki nämä munat.

Vai oliko olemassa jokin klaani, joka keräsi linnunmunia?

 

Kaksi ja puoli vuotta aiemmin, helmikuussa 2009, poliisi oli ratsannut asunnon lähellä Durhamia Pohjois-Englannissa.

John oli entisen hiilikaivoskaupungin pikkuvirkamies. Hänellä oli salainen harrastus: linnunmunat.

Virkavalta hälytti Kuninkaallisen lintujensuojelujärjestö RSPB:n tutkijan Guy Shorrockin. Viisikymppinen Shorrock, entinen poliisi, tiedettiin Britannian taitavimmiksi munavarkaiden jahtaajaksi; hän oli ollut 20 vuoden aikana sadan kerääjän kintereillä.

Saavuttuaan paikalle Shorrock oli pettynyt.

Kokoelma, 2 500 munaa, oli rähjäinen ja huonosti järjestetty, ladottu sahapurujen päälle.

John väitti, että osa kokoelmasta oli peruja hänen isoisältään ja isältään. Se saattoi olla totta, sillä britit olivat keränneet kalkkikuoria iät ajat.

Viktoriaanisena aikana, 1850-luvun puolivälissä, britti-imperiumi ulotti lonkeronsa ympäri maapalloa. Sotilaat ja upseerit etsivät vapaa-ajallaan linnunmunia. Palattuaan kotimaahan he jatkoivat harrastustaan.

Linnunmunien tutkimus, oologia, oli tuohon aikaan arvostettua tiedettä.

Kerääjät hankkivat uutta tietoa lintujen hautomisesta ja pesimäympäristöstä. Talteen otettiin aina pesye, yhden pesän kaikki munat. Niin voitiin selvittää lajin sisäistä vaihtelua.

Kokoelmien omistajilla oli lehtensä, kauppansa ja klubinsa. Toiminta jatkui, vaikka keruu kiellettiin 1954.

Tunnetuin klubi oli Jourdain Society. Seurasta tuli suojelujärjestö RSPB:n maalitaulu.

Seuran linturetkiä tarkkailtiin, mikrofoneja piilotettiin pesien lähelle. Vuonna 1997 poliisi perusti Operation Easterin, operaatio Pääsiäisen. Epäillyistä luotiin tietopankki, autojen rekisterinumeroita seurattiin, järjestön vuosipäivällisille soluttauduttiin. Tuomiot harvensivat klubin rivejä.

Shorrock luuli tuntevansa linnunmunajengin. Mutta John oli tuntematon, mies tyhjästä.

Avattuaan epäillyn työtietokoneen tutkija valpastui. Tallessa oli 5 800 sähköpostiviestiä, kaikki linnunmunista.

 

Guy Shorrock oli pitänyt laitonta poimintaa lähinnä brittiläisenä ilmiönä. Nyt hän yllättyi.

John oli osa kansainvälistä verkostoa. Hän tunsi kaksi kontaktia Yhdysvalloissa ja kaksi Englannissa, joilla puolestaan oli lähde Australiassa. Ja Skotlannissa asui kaksi yhteyshenkilöä, jotka hankkivat munia Etelä-Afrikasta ja Ruotsista.

Seurakunta oli sekalainen. Englantilainen John oli virkamies, skotti Adam vanginvartija, skotti Brian rikas kartanonomistaja.

Intohimo oli yhteinen: hankkia kokoelmiin arvokkaita, harvinaisia munia.

Shorrock oli oppinut, että piireissä oli monia mieltymyksiä. Joku poimi vain tietyn lajin pesyeitä, joku keskittyi tulokaslajeihin. He uhmasivat vaaroja; uintireissulla lintusaariin oli hukuttu, puista ja kallionkielekkeiltä oli pudottu ja kuoltu.

Linnunmunamiehet olivat kavalia ja omistushaluisia.

John välitti tarhatun haukan munia, joita väitti villeiksi. Brian hankki munia Ruotsista mutta ei paljastanut Johnille ja Adamille niiden toimittajaa. Brian väärensi myös etikettejä. Vanhoin vuosiluvuin saattoi pestä kokoelman laillisiksi tai virheellisin tiedoin lisätä sen myynti- ja vaihtoarvoa.

Rahaa liikkui, mutta yleensä muna vaihdettiin munaan.

Shorrock analysoi Johnin meilitulvan tarkkaan. Tuntui kuin aikuiset miehet olisivat olleet hiekkalaatikon kiihkeitä pikkupoikia, jotka vaihtoivat värikkäitä marmorikuulia.

Heinäkuussa 2007 Brian oli lähettänyt Johnille meiliä.

”Hei John,

olen yhä kiinnostunut pikkutuulihaukasta, ampuhaukasta, tunturihaukasta ja pulmusesta. Olen laittanut jo jonkin aikaan sivuun sinulle seuraavia:

Haarahaukka x 1, isohaarahaukka x 1, käki + pikkulepinkäinen, käki + pensaskerttu, käki + 2 rautiaista, räkättirastas x 5, pensassirkkalintu x 5, hopeakurki, pikkujoutsen 1 x.

Kerro minulle, mitä ehdotat vaihtokaupaksi.

Terveisin Brian.”

Shorrock valmisteli tiedusteluraportit viranomaisille. Oli onni, että John ei ollut kielinyt kotietsinnästään verkoston jäsenille. Kesäkuussa 2009 Skotlannin poliisi ratsasi Adamin ja Brianin: vanginvartijalta takavarikoitiin 2 300:aa ja kartanonherralta 12 000 linnunmunaa.

Lokakuussa 2009 Brian istui koneen ääreen biljardisalein ja uima-altain varustetussa linnassaan.

Hän varoitti Matsia, ruotsalaista yhteyshenkilöä.

”Ole hyvin varovainen, mitä sanot kun soitat minulle, koska joku saattaa kuunnella.”

 

Kuusikymppinen Mats asui pienessä kunnassa Mälaren-järven eteläpuolella. Hän keräsi kaikkea mahdollista: vanhoja polkupyöriä ja mopoja, korttipakkoja ja tuopinalusia, tulitikkurasioita ja leikkiautoja.

Keväisin, lintujen pesintäaikaan, hän hamstrasi linnunmunia.

Mats retkeili kahden ruotsalaisen tuttavan kanssa Stekenjokkin tuntureilla. Lähellä Norjan rajaa valvovia silmiä oli vähän, kiehtovia munia paljon. He tyhjensivät kymmeniä pesiä. Vuoden 2007 saalis: tylli, kapustarinta, niittykirvinen, vesipääsky, lapinsirri, kiiruna, sinisorsa, punarinta, sinirinta, tunturikihu, ampuhaukka.

Keväällä 2008 Mats oli paljastua kotinurkilla. Nyköpingin poliisi oli saanut nimettömän ilmiannon miehestä, joka ajoi ristiin rastiin ja tyhjensi pesiä.

Ei näyttöä. Tapaus oli haudattu.

Brittitutkija Guy Shorrockin raportti vakuutti ruotsalaispoliisit. Maaliskuussa 2010 Matsin talossa tehtiin kotietsintä. Pahvilaatikoissa oli 3 000 tyhjennettyä linnunmunaa.

Biologit alkoivat selvittää kokoelman alkuperää. Yhdessä rasiassa oli neljä valkoposkihanhen munaa. Etikettiin oli kirjoitettu päivämäärä 1960.06.01 ja teksti Närpes, Finland.

Kuka, tutkijat ihmettelivät, oli kerännyt munat lähes 50 vuotta sitten?

 

Vihje löytyi matkapuhelimen tekstiviestistä. Elokuussa 2009 Matsin puhelin oli kilahtanut: ”Tänkte om du släpper embcal, sp kan du också få corfu4a och gla pas.”

Lähettäjä käytti lintujen latinankielisiä nimilyhennyksiä. Hän halusi vaihtaa Matsin harmaasirkun pesyeen naakan ja varpuspöllön muniin.

Viesti oli lähetetty Närpiöstä. Ruotsalainen biologi matkusti Suomeen ja jäljitti epäiltyä kerääjää. Mutta vakituisesta kotiosoitteesta ei löytynyt ketään.

Johan asui linnunmunineen lähes kivenheiton päässä.

Huhtikuussa 2011 Ruotsin rikospoliisi lähetti kyselyn neljästä valkoposkihanhen munasta Suomen keskusrikospoliisille. Asia ei edennyt. Tiedustelu siirrettiin tullihallitukseen kesän alla, se makasi pöydällä lomien yli, kunnes syyskuussa 2011 viesti lähettiin tullin rikostutkintaan Pohjanmaalle.

Viestin loppuun oli kirjoitettu, että ”mahtaako tästä olla jutuksi”.

Tulliylitarkastaja Seppo Mäkitalo oli tutkinut rikoksia 30 vuotta. Jos joku vinkkaa, aina kannattaa pöyhiä, hän järkeili. Soitto biologi Harri Hongellille vahvisti, että jokin haisi.

Valkoposkihanhi oli alkanut pesiä ensi kertaa Suomessa 1980-luvulla, siksi Närpiön neljä munaa eivät voineet olla vuodelta 1960.

Lopulta koodi selvisi: Mats oli väärentänyt munaetikettien vuosiluvut 30, 49 tai 50 vuodella.

 

Johanin jättikokoelma paljastui 8.11.2011. Ensimmäinen kuulustelu oli epäillyn kotona ja ruotsiksi, sillä se on hänen äidinkielensä.

Johan kertoi, että oli vaihtanut linnunmunia Matsin kanssa. Myös Brian, kartanonherra Skotlannista, oli tuttu nimi. Jo vuotta aiemmin Johania oli varoitettu Ruotsin ja Skotlannin takavarikoista. Omaa kokoelmaansa hän ei ollut tuhonnut tai piilottanut.

”En tiennyt, että on laitonta pitää hallussa linnunmunia”, hän sanoi kuulusteluissa.

Johan kiisti keränneensä munia luonnosta. Kokoelma oli vanha, ja tuoreet munat olivat lintutarhoista, laillisia nekin. Yhden rikoksen hän tunnusti: linnunmunien vastaanoton ja maahantuonnin Ruotsista.

Johan ihmetteli, miksi juuri hänen kotiinsa oli isketty.

”Tiedän muun muassa, että Helsingin yliopiston henkilökunta tuntee yksityishenkilöitä, joilla on munakokoelmia.”

Mäkitalo harkitsi, hakeako oikeudelta vangitsemismääräyksen. Mutta munat olivat turvassa ja niiden selvitystyö kestäisi kauan. Ei ollut vaaraa, että epäilty sotkisi tutkintaa tai pakenisi maasta.

Johan oli jo ostanut matkaliput.

Facebook-sivulle ilmestyi päivitys 17. marraskuuta, yhdeksän päivää takavarikon jälkeen.

”Peliautomaateilla voi voittaa 2–3 miljoonaa dollaria Las Vegasissa eikä ole tavatonta nähdä ihmisiä, jotka ovat voittaneet 8–10 000 dollaria.”

Johan oli lentänyt lomamatkalle Kaliforniaan.

 

Talvella 2012 valot paloivat Kokkolan tullissa. Biologi Harri Hongell kävi kokoelmaa lävitse, muna munalta. Hän otti kevyen kalkkikuoren paljaaseen käteen ja tutki tarkasti.

Hän tiesi mitä teki. Vuosikymmeniä sitten hän oli alkanut nuorena tutkijana mitata linnunmunia maastossa ja kirjata tietoja ylös.

Nyt Johan oli tehnyt pohjatyön. Ja pilkuntarkasti, Hongell havaitsi.

Kymmenessä nahkakantisessa mapissa oli laaja kirjanpito. Etikettiin numero 1041 oli kirjoitettu käsin: ”Vanellus vanellus. Fredagen den 15:e maj 2009 21:00. Hittades på Slieton, Pjelax.” Sitten töyhtöhyypän pesän koordinaatit oli kirjattu, samoin munien määrä ja hautomisaste.

Kerääjäksi oli merkitty Johan.

Hän oli tehnyt keruumatkoista seikkaperäisiä kertomuksia. Niiden perusteella hän tunsi luontoa, tiesi milloin pesyeet olivat täysiä. Osasi kiivetä puihin tolppakengillä. Kuljetti munia vaahtomuoviin koverretuissa kennoissa. Oli valmistanut taivutetusta teräslusikasta ja alumiinivarresta erikoisvälineen munien keruuseen lintuvuorien kielekkeiltä.

Johan oli tyhjentänyt munat ammattilaisen ottein. Hän teki reiän Dremmel-poralla, tyhjensi sisällön imemällä, puhaltamalla ilmaa tai vettä. Ja ainoa reikä, Hongell totesi, oli porattu oikeaoppisesti munan sivulle; kaksi reikää päissä olisivat haitanneet pituuden mittaamista.

Johan oli kuvannut pesäpaikat tunnollisesti ja ottanut lähikuvia linnunmunista.

Valokuvat olivat tärkeä dokumentaatio, nyt Hongellille.

Hänen piti selvittää, mitkä munat epäilty oli kerännyt. Kuoresta on vaikea määrittää munan täsmällistä ikää. Se seikka antoi verukkeen väittää kokoelmaa vanhaksi, ajalta ennen keruukieltoa.

Mutta kuoren pinnassa on tunniste, eräänlainen linnun sormenjälki: pilkkuja, täpliä, juovia.

Hongell vertasi valokuvien ja kokoelman pesyeitä. Hän oli pedantti, katsoi luupilla pienimmätkin kuoret. Valokuvan ja kokoelman munassa piti olla 2–3 samanlaista juovaa tai täplää. Vasta sitten näyttö oli riittävä.

 

Munissa oli Johanin tarina.

Kuusivuotiaana hän oli kirjannut ensimmäisen linnunmunan vihkoon. Koulupojat olivat vihkiytyneet keräilyyn. Sukulainen oli kehottanut kunnioittamaan luontoa, ottamaan vain 1–2 munaa pesästä.

Tietokortit paljastivat, että keräily oli kiihtynyt vuosina 2006–2011. Useisiin autonavigaattoreihin oli tallentunut lukemattomia matkoja, eniten Närpiön seudulla, mutta myös kauempana, Ruotsissa, Norjassa ja Virossa.

Valtava munakokoelma ei ollut yhden miehen salaisuus.

Johanin kirjanpidosta löytyi merkintöjä närpiöläisistä asukkaista. He olivat toimittaneet munia.

 

Selvitystyö paljasti outoja seikkoja.

Hongell havaitsi, että keruumatkat olivat suuntautuneet myös rauhoitetuille luonnonsuojelualueille, Närpiön Sanemosseniin ja Risnäsmosseniin, Limingan Liminganlahdelle ja Utsjoen Kevolle.

Kokoelmassa oli munia, joihin oli jo kehittynyt sikiö. Silloin kuoreen oli porattu suuri reikä, poikaset paloiteltu raa’asti tai niiden luut pehmitetty ammoniakilla.

Hongell arvioi, että munaretket yli kymmenen vuoden aikana olivat häirinneet pesintää ja verottaneet Närpiön lintukantoja. Johanin oli ollut pakko porata reikiä tai hajottaa puu saadakseen kolopesijöiden munia. Hiekkatörmissä elävien törmäpääskyjen pesät olivat tuhoutuneet.

Närpiössä Johan oli hakenut kahdesti uhanalaisen kalasääsken munan. Linnun pesää saivat lähestyä vain ely-keskusten hyväksymät pesätarkastajat.

Johan oli myös rengastaja. Lupa oli hyväksytty viidelle lajille ja 14 koulutuslajille vuonna 2006.

Johan oli rengastunut kahta lajia, pujottanut renkaan 62 tuulihaukan ja viiden naakan jalkaan. Samaan aikaan hän oli ottanut talteen viisi tuulihaukan ja nelisenkymmentä naakan pesyettä, yhteensä yli kaksisataa munaa.

Rengastajan lupa, Hongell päätteli, suojasi Johania, hälvensi epäilyjä laittomista linnunmunista.

Metsästysseuran kunniakirjassa Johania oli kuvattu esimerkilliseksi metsästäjäksi. Hongell ihmetteli, miksi pakastimesta löydetyissä linnuissa oli verta. Vammat eivät voineet johtua törmäyksestä ikkunaan.

Arkusta oli kaivettu 191 pakastettua eläintä, pääosin lintuja. Elintarviketurvallisuusvirasto Evira tutki nelisenkymmentä eläintä. Merkittävä osa oli kokenut luonnottoman kuoleman.

Hongell luki otteita tuloksista.

Käpytikka: ammuttu päähän, haulilla tai muulla pienellä ammuksella.

Hiirihaukka: röntgenkuvassa näkyy 3 haulia.

Pilkkasiipi: ammuttu haulikolla.

Selkälokki: ampumajälki selässä, oikealla puolella takaosassa.

Talitiainen: ammuttu ruumiin läpi edestä rintaan.

 

Helmikuussa 2012, kolme kuukautta kotietsinnän jälkeen, Johan otettiin toistamiseen kiinni. Talven mittaan kuulustelut seurasivat toisiaan.

Nyt hän tunnisti munien laittomaan keruun.

Hän kuvasi itseään ”äärimmäisen tarkaksi”. Kokoelman hankkiminen oli vienyt ”arviolta 20 000 tuntia”, lähes 12 työvuotta.

Johan kiisti, että olisi häirinnyt lintuja keruureissuillaan.

”En ole mikään luonnon vihaaja, vaan ihminen, joka haluaa mielellään suojella luontoa.”

Johan torjui toistuvasti epäilyn, että olisi ampunut lintuja. Vuosina 2003–2006 hän oli opiskellut Pohjois-Ruotsin Burträskissä ja Helsingissä. Sinä aikana tuttavat olivat tuoneet lintuja pakastimeen.

Hänen tietämättään, Johan sanoi kuulustelijalle.

”Ihmiset ovat tehneet sen ystävällisyyttään tietäen minun kiinnostukseni lintuihin ja muihin eläimiin.”

Hän omisti Baikal-haulikon ja kaksi pienoiskivääriä. Ensimmäisessä aseessa äänenvaimennin oli ollut ”uusi ja kova juttu”. Kiikaritähtäintä epäilty käytti ”tauluammunnoissa ja varisjahdissa”.

Rikostutkija kysyi, mikä on NAORC, Närpes Aves Ovum research center, Närpiön lintujen ja linnunmunien tutkimuskeskus. Lyhenne oli löytynyt riisipeipon munien etiketistä.

”Se on huone, jossa munakokoelmani on”, Johan sanoi.

”Kutsun huonetta sillä nimellä, omassa mielikuvitusmaailmassani.”

 

Lintupojalle oli annettu tehtävä.

Johan kertoi mielenterveytensä järkkyneen 2000-luvun alussa. Pakkomielteet olivat vainonneet, ”ihminen oli kestämätön laji, joka tuhoutuisi sodassa”.

”Kuvittelin, että tulisi kolmas maailmansota koneita ja robotteja vastaan.”

Tuho olisi laaja. Suurin osa maapallon pinta-alasta, sen ihmisistä, kasvista ja eläimistä häviäisi. Mutta lopulta maan alla elävät ihmiset voittaisivat. Johan palauttaisi lintujen elämän Pohjanmaalla.

Siihen tarvittaisiin linnunmunien kuorista eristettyä perintöainesta, dna:ta.

Pakkomielteet olivat loppuneet, kun hän oli joutunut auto-onnettomuuteen vuonna 2009. Todellisuus oli valjennut, mutta silloin oli ollut liian myöhäistä.

”En ollut ihmisenä riittävän vahva saadakseni hallintaan keräilymaniaani”, hän kertoi.

”Jatkoin, vaikka tiesin sen olevan rikollista.”

Puolvuotta myöhemmin kuulustelija palasi pakkomielteeseen, sotafantasiaan. Johan oli listannut Facebookiin suosikkielokuviaan. Yksi niistä oli Terminator. Elokuvassa tulevaisuudesta saapuva robotti varoittaa ihmiskuntaa sodasta koneita ja robotteja vastaan.

Kuulustelija kysyi, eikö hänen tarinansa muistuttanut Terminatoria.

Johan myönsi.

”Ehkä se on sekoitus elokuvaa ja mielikuvitustani.”

 

Kesäkuussa 2012 Kokkolan tullissa järjestettiin tiedotustilaisuus. Kaikki linnunmunat oli levitetty näytille, turvanarun taakse. Biologi Hongell esitteli takavarikkoa.

Pieni tulliasema pullisteli.

Toimittajat, kuvaajat ja kameramiehet eivät olleet uskoa silmiään. Poikkeuksellinen takavarikko: Tullin haaviin noin 10 000 linnunmunaa, uutisoi sanomalehti Kaleva.

Pian tunnettu museoihminen asettui tukemaan Johania.

Eirik Granqvist, Luonnontieteellisen keskusmuseon entinen pääkonservaattori, kutsui Syd-Österbottenissa

kokoelmaa luonnonhistorialliseksi aarteeksi.

”Sen tieteellistä arvoa ei voi mitata rahassa.”

Granqvist totesi, että iso osa munista oli peräisin 1800-luvulta.

”Olisi järjetöntä rangaista osaavaa ihmistä tieteellisestä kulttuuriteosta, jonka hän on tehnyt pelastamalla kokoelman jälkipolville”.

Hän syytti nimeltä biologi Harri Hongellia kokoelman torpedoinnista.

”Kyse ei ole luonnonsuojelusta vaan kamalasta varkaudesta ja tietämättömyydestä.”

Samana päivänä Vasabladetissa ilmestyi yleisönosastokirjoitus linnunmunista. Kirjoittaja nimesi kokoelman kulttuurihistorialliseksi aarteeksi.

”Itse kerättyjen osuus on enintään 10 prosenttia.”

Kirjoittaja kertoi, että valtaosa munista oli Olof-nimiseltä mieheltä Ruotsista, peräisin vuosilta 1833–1975.

Nimimerkki Anonym oli Johan.

 

Iäkäs Olof asui Gotlannissa. Kokoelmaa olivat kartuttaneet hänen lisäkseen lukuisat kuuluisat persoonat. Myös tutkimusmatkailija A. E. Nordenskiöld Huippuvuorilla vuonna 1858, Johan väitti.

Gotlantilaismies oli halunnut luovuttaa kokoelman ennen kuolemaansa. Osa siitä päätyi Närpiöön.

Olofin lahjoituskirje oli päivätty 25.4.2008.

”Hän hyväksyy sillä perusteella, että hänellä ei ole enää paljon elinaikaa jäljellä, ja hän haluaa mielellään nähdä jonkun luonnosta kiinnostuneen ottavan sen haltuunsa.”

Kuulustelussa Johan tunnusti väärentäneensä lahjoitusdokumentin.

Olof oli harkinnut kokoelman luovutusta Ruotsin Luonnontieteelliseen keskusmuseoon. Mutta hän oli empinyt, pelännyt lain kouraa, kysymyksiä munien alkuperästä.

Kerääjät oli pakotettu maan alle, säilyttämään kokoelmiaan piilossa.

 

Johanin kokoelman tutkinta jatkui, kuukaudet juoksivat. Suomen ja Ruotsin rikostutkijat ja biologit tekivät tiivistä yhteistyötä, tietoa kulki maasta toiseen.

Harri Hongellin selvitys valmistui helmikuussa 2013. Hän kirjasi todistajalausuntoonsa tärkeimmät tulokset:

Takavarikoituja munia oli yhteensä 8 737.

Ruotsista oli 4 990 munaa, joista vain joitakin kymmeniä 1800-luvulta.

Johan oli kerännyt munista 30 prosenttia, lähes 3 000.

Äärimmäisen uhanalaisia lajeja oli viisi, erittäin uhanalaisia 94, vaarantuneita 87.

Tullin selvityksessä paljastui, että epäilty ei ollut hakenut täytetyille ja pakastetuille eläimille lupia. Oli vain yksi poikkeus, mehiläishaukka, joka oli palautettu omistajalle.

Johan oli ostanut kaukomatkoillaan matkamuistoja: skorpionin, kobran, verkkopytonin, hyeenan, ketun. Eläimet ja niiden nahat oli tuotu laittomasti.

Yksi julkisuutta kiinnostaneista munista oli elefanttilinnun fossiili. Sen epäilty oli hankkinut laillisesti, sillä säädökset eivät koske sukupuuttoon kuolleita lajeja. Jättimunakin oli ulosmitattu mahdollisten vahingonkorvausten turvaamiseksi.

Puolentoista vuoden selvitys oli tuottanut valtavasti tietoa Johanin linnunmunista.

Taulukossa oli 75 saraketta, paperinippu 12 metriä korkea.

Ennen urakan alkua dosentti Torsten Stjernberg oli jakanut biologi Hongellille neuvoja, mitä kaikkea kannatti kirjata ylös.

Stjernberg, maan paras linnunmunien asiantuntija, oli viranomaisten pyynnöstä arvioinut kokoelman. Hän oli todennut: ”Esimerkillisesti hoidettu, ammattimaisesti dokumentoitu.”

Hän tunsi Johanin vuosien takaa.

 

Suurelle yleisölle Stjernberg oli arvostettu merikotkatutkija, Johanille linnunmunien tietojärkäle. Stjernberg oli hoitanut 40 vuoden ajan Luonnontieteellisen keskusmuseon laajoja munakokoelmia.

Johan opiskeli museon konservointitiimissä vuosina 2004–2005. Nuori närpiöläinen oli kuunnellut Stjernbergin luentoja selkärankaisista. Hän ei ollut aristellut ottaa yhteytä ja pyytää apua dosentilta.

Tutkijansiemen, fiksu ja tiedonhaluinen, Stjernberg ajatteli.

Opiskelija kertoi tutkivansa munien variaatiota Närpiön naakkapopulaatiossa. Hän halusi kehittää tarkan pesäkortin. Kokenut dosentti oli opastanut mielellään.

Johan antoi itsestään säröttömän kuvan. Lintumies ja rengastaja kuten Stjernberg. Yhteinen kiinnostus kirjallisuuteen lujitti sidettä. Myös dosentti omisti Ootheca Wolleyanan, 1800-luvun kirjarariteetin.

Johan sai tutkia museon naakkapesyeitä, Stjernberg vastavuoroisesti opiskelijan harvinaista munakokoelmakatalogia.

Pikkuhiljaa dosentin epäilyt heräsivät.

Johanin tiedonjano linnunmunista oli kyltymätön. Hän oli vieraillut Ruotsin Luonnontieteellisessä keskusmuseossa. Hän oli yrittänyt päästä Stjernbergin nimen varjolla maailman suurimpaan munakokoelmaan Britannian Luonnontieteen museossa.

Stjernberg puhutteli Johania useasti.

”Museon kilven on pysyttävä moitteettoman puhtaana.”

Syyskuussa 2009 Johan oli lähettänyt sähköpostia. Hän tiedusteli, mitä taho voisi ottaa vastaan mahdollisen lahjoituksen, ”harvinaisia kirjoja, käsikirjoituksia, herbaarioita, näytteitä”.

Stjernberg hätkähti. Johanilla täytyi olla oma munakokoelma, ei epäilystäkään.

Näytteet tarkoittivat linnunmunia.

Stjernberg ei vastannut meiliin, mutta se jäi vaivaamaan häntä. Dosentti ei halunnut leimata ketään mutta kantoi myös vastuuta linnunmunista, kansalliskokoelmista. Syksyllä 2010, vähän ennen eläkepäiviään, hän varoitti Suomen, Ruotsin ja Britannian munamuseoita: Johan on turvallisuusriski, häntä ei saa päästää yksin kokoelmiin.

Dosentti ei harkinnut ilmoitusta viranomaisille, ilmiantoa poliisille.

Johonkin oli vedettävä raja.

 

Villiviinit hehkuvat Helsingin Munkkiniemessä. On syyskuu 2014.

Valkopartainen mies, dosentti Torsten Stjernberg kaivaa ulko-oven avaimia. Seinän kivipaateen on hakattu Museum Oologicum R. Kreuger.

Hotelli Kalastajatorpan naapuriin piiloutuu harvinainen kansallisaarre.

Edesmenneen teollisuusneuvos Ragnar Kreugerin munakokoelmassa on 18 000 pesyettä, lähes kolmasosa maailman kaikista lintulajeista.

Stjernberg avaa oven. Hämähäkit ovat vallanneet eteisen. Nimi vieraskirjaan: edellinen allekirjoitus on joulukuulta 2012.

Kerrostalon siipirakennuksen täyttävät peltiset säilytyskaapit. Huoneen keskelle on rakennettu rivi munavitriinejä. On myös pieni tutkimus- ja arkistohuone. Karttoja, kirjoja, kirjanpitomappeja.

Täällä, linnunmunien tutkijoiden pyhimmässä paikassa, Johan vieraili pari kertaa.

”Mutta ei koskaan yksin”, Stjernberg sanoo.

”Aina minun kanssani.”

Johania syytetään Suomen luonnonsuojeluhistorian laajimmasta rikosvyyhdistä: rangaistusvaatimus vähintään 1,5 vuotta ehdollista vankeutta, korvausvaade takavarikoiduista munista ennätyksellinen 626 443 euroa.

Käräjäoikeus alkoi puida tapausta Vaasassa kesäkuussa. Pääkäsittely odottaa marraskuussa.

Stjernberg on yksi todistajista.

”Intohimoinen keräily on vaarallinen tauti”, hän sanoo.

”Arvomaailma muuttuu, hämärtyy mikä on sallittua, mikä ei.”

 

Johanin linnunmunien kohtalo on auki.

Toisessa kuulustelussa marraskuussa 2011 Johan oli esittänyt, että takavarikoitu kokoelma kantaisi hänen nimeään. Viimeisessä kuulustelussa tammikuussa 2013 hän oli vaatinut munia takaisin itselleen.

Torsten Stjernberg toivoo, että kokoelma luovutetaan joko Suomen tai Ruotsin Luonnontieteelliselle keskusmuseolle. Kokoelmalla on historiallista arvoa, ja sen tuoreet munat täydentävät Luonnontieteellisen keskusmuseon valikoimia.

Poikkeuksellinen luonnonsuojelurikos koituu tieteen hyödyksi.

”Onhan se paradoksi”, Stjernberg sanoo.

Linnunmunat ovat ympäristötietopankki. Kun tieteen menetelmät kehittyvät, vanhat kokoelmat ovat arvokas aineisto tutkijoille. Stjernbergille huolella arkistoidut ja säilytetyt kalkkikuoret ovat osa ihmiskunnan muistia.

”Linnunmuna on täydellinen”, hän sanoo.

”Se on äärimmäisen kaunis. Herkkä ja haavoittuva, kuin elämä itse.”

 

Johan kieltäytyi haastattelusta. Johanin ja muiden jutussa mainittujen linnunmunien omistajien ja kerääjien nimet on muutettu.

Juttu on ensi kerran julkaistu Suomen Kuvalehdessä 42/2014.