Entiset teinit

1970-luku

Teiniliittoon mahtui pikkupolitikoinnin lisäksi myös suuria tunteita.

Teksti
Topi Houni

Voit kuunnella jutun myös ääniversiona. Lukijana toimii a.i.materin koneääni Ilona.

 

Teinit asettuvat selälleen salin lattialle, tiivisti rinnakkain. Sitten reunimmainen kierii kaikkien ylitse, ja sitten seuraava ja seuraava.

Vaasalainen Kimmo Rentola liittyi Suomen Teiniliittoon juuri 15 vuotta täyttäneenä syksyllä 1968. Uusien jäsenten viikonloppu Vaasan seurakuntien leirikeskuksessa Österhankmossa oli ensimmäinen teinitapahtuma, johon Rentola osallistui. Alustusten ohella viikonlopun ”epäseminaarin” ohjelmaan kuului Summerhill-koulun hengessä simulaatioita ja aistimellisuutta. Poistettiin estoja.

”Muistan myös konttailun pilkkopimeässä takkahuoneessa, törmäilyt ja kosketukset, hyvä ettei nuuhkimista. Neljän veljeksen perheessä varttuneena ujona poikana älysin heti: tätä lisää”, Rentola kertoo.

Rentola löysi Teiniliitosta ratkaisun pari vuotta vaivanneeseen levottomuuteen, jolle hän ei tiennyt nimeä. Vanhanaikainen, jäykkä ja autoritaarinen koulu ei hahmottanut mitään uutta ja tärkeää, kun maailma ympärillä muuttui ja vyöryi teinien elämään. Tv-ruudun sinertävässä valossa eivät enää välkehtineet Batman ja Rin Tin Tin, vaan napalmin korventamat vietnamilaislapset ja pikateloitukset Saigonin kaduilla.

Teiniliitto avarsi näkökentän ja tarjosi väylän vaikuttaa asioihin niin lähellä kuin kaukana: kouludemokratia, oppilaiden oikeusturva, tupakkahuoneet, apua maailman köyhille.

”Menin kaikkeen mukaan, jopa tupakoinnin tueksi”, viiden savukkeen verran kokeillut Rentola sanoo.

 

Rentola toimi Teiniliitossa vuosina 1968–1974. Ensin paikallistasolla Vaasassa, sitten maakunnan tasolla ja lopulta liiton hallituksen jäsenenä, varapuheenjohtajana ja järjestösihteerinä.

Intohimoinen suhde teinitoimintaan syveni askel askeleelta unissakävelijän varmuudella. Samalla puoluepolitiikka hiipi iholle. Monet uudistusmieliset vasemmistolaiset löysivät kommunismin, ja puolueiden nuorisojärjestöistä tuli väylä Teiniliiton hallitukseen. Vuodesta 1971 Rentolakin kuului Suomen kommunistisen puolueen vähemmistösiipeen, jota alettiin kutsua taistolaisiksi.

”Siihen asti olin vältellyt sitoutumista, mutta lopulta liityin, kun vanha tuttuni Satu Hassi pyysi”, Rentola kertoo.

Viimeisinä vuosina Rentolan suhde teinitoimintaan alkoi kuitenkin karvastella. Puoluepoliittisen väännön kärjistyessä järjestösihteerinä toimineen Rentolan tehtävänä oli varmistaa, ettei kokoomustaustaisten teinien valta kasvanut liian suureksi Teiniliitossa. Kokousten junttaamisella, kokousedustajien valtakirjakikkailulla ja muilla tempuilla hän hankki itselleen järjestögangsterin epiteetin.

”Kyllä sitä teki, mutta ei se kivaa ollut”, Rentola toteaa.

Henkilökohtaista työlääntymistä laajempi seuraus oli se, että yhdistystekninen junailu nosti kaikista puolueista esiin konnuuteen taipuvaisia nuoria miehiä, mikä huononsi ilmapiiriä entisestään.

”Teinivuosien päämuistoina ovat kuitenkin nuoruus ja intensiivisyys, joita pidän myönteisinä asioina. Harvoin on myöhemmin ottanut mitään yhtä kiihkeän tosissaan kuin silloin.”

Pieksämäen urheilutalolla järjestettyyn vuoden 1971 liittokokoukseen osallistui 800 nuorta. Porvariteinien muovikasseissa luki: ”Porvaririntama – ruiske punatautiin”. © Pentti Koskinen/hs/lk

Meno on kuin Teiniliitossa. Viittaukset ja vertailut Teiniliittoon pulpahtelevat edelleen julkisuudessa, kun halutaan alleviivata toiminnan ylipolitisoitumista, väärinkäytöksiä ja suhmurointia. Useat suomalaiset yhdistävät Teiniliiton nimenomaan 1970-luvun puoluepolitisoituneeseen kauteen ja taistolaisiin, jotka toimivat liiton johdossa vuosikymmenen puolivälissä. Toisaalta monelle alle 50-vuotiaalle Teiniliitto saattaa olla täysin vieras asia.

”Monen nykysuomalaisen on vaikea päästä kiinni Teiniliiton koko merkitykseen. Tavoitteenamme on liiton historiakuvan monipuolistaminen ja moniäänistäminen”, kertoo poliittisen historian tutkija Ville Soimetsä Turun yliopistosta.

Soimetsä johtaa vuonna 2020 käynnistynyttä tutkimushanketta ”Teiniliitto, vimma ja rakkaus”, joka selvittää koulumaailman yhteiskunnallista aktivismia ja radikalismia aikansa vaikuttavimman nuorisojärjestön näkökulmasta.

Päälinjat toki tiedetään jo. Teiniliitto perustettiin Mannerheimin syntymäpäivänä 4. kesäkuuta 1939 oppikoulujen yläluokkalaisten toverikuntien valtakunnalliseksi kattojärjestöksi. Järjestö oli aluksi luonteeltaan konservatiivinen kansalaiskasvatusjärjestö, mutta 1960-luvun mittaan liitto vasemmistolaistui ja toiminta muuttui yhteiskunnallisesti kantaa ottavaksi. Vuosikymmenen lopun pääteemoja olivat kouludemokratia ja kansainvälisesti suunnatut taksvärkkikeräykset.

Suuruuden vuosina Teiniliitossa oli yli satatuhatta jäsentä. Teinikortti avasi ovet koulutansseihin ja muihin aktiviteetteihin, ja Teinilehden mukana uudet ajatukset virtasivat suoraan koteihin. Liittokokous järjestettiin kahdesti vuodessa, oli vilkasta kurssitoimintaa ja kulttuuria. Kunkin ikäpolven aktiivit verkostoituivat tehokkaasti.

1960-luvun loppu merkitsi käännettä puoluepoliittiseen suuntaan. Kahtiajako vasemmistopuolueiden ja keskustan muodostaman yleisdemokraattisen rintaman ja porvariteinien välillä jyrkkeni 1970-luvun alussa. Teiniliiton johdon taistolaistuminen kärjisti poliittista valtakamppailua entisestään.

Koululaispolitikoinnin kiivas vaihe jäi lyhyeksi. Teiniliitto ajautui konkurssiin vuonna 1975. Syynä olivat valtionapuihin liittyneet väärinkäytökset. Liitto oli valtionapuja anoessaan ilmoittanut jäsenmääräkseen yli satatuhatta oppikoululaista, mutta tarkistuksessa selvisi, että jäseniä oli vain reilut 12 000.

Teiniliitto sinnitteli säästöliekillä 1980-luvun alkuun, mutta suurin innostus oli jo takanapäin. Virallisesti Teiniliitto lakkautettiin huhtikuussa 1983.

 

”Seisomme isänmaamme verin lunastetulla kamaralla alla kasvon Kaikkivallan”, vetosivat teinijulistuksen alkusanat vuonna 1960. Koulu oli 1960-luvulle saakka kirkon ja armeijan lisäksi vanhoillisuuden viimeisiä linnakkeita.

Isänmaallinen ja uskonnollinen kuvasto, opetuksen autoritaarinen ote sekä tiukat käyttäytymis- ja pukeutumissäännöt koettiin epämiellyttäviksi ja rajoittaviksi.

”Vuosikymmenen mittaan nuoret alkoivat haastaa vallalla olleita rituaaleja ja tunnekuvastoa. Suuri osa oppikoululaisten aktivismista liittyi vanhan järjestyksen kyseenalaistamiseen ja haluun toimia omaehtoisesti”, Ville Soimetsä kertoo.

Koneen Säätiön rahoittamassa Teiniliitto-hankkeessa keskitytään erityisesti 1960–1970-lukujen murrosvaiheeseen. Tuolloin nuorison käyttäytymisnormit ja ennen pitkää poliittinen toimijuus haastoivat vanhemman kouluväen asenteet ja koko vallitsevan tunneregiimin eli sen, minkälainen käyttäytyminen ja tunteiden ilmaisu oli nuorille soveliasta ja hyväksyttyä.

Soimetsän mukaan historiakuvan monipuolistaminen tarkoittaakin sitä, että perinteisen tapahtumahistorian lisäksi liiton vaiheita tarkastellaan erityisesti tunteiden ja kokemusten kautta.

Valittu lähestymistapa heijastuu suoraan myös tutkijoiden näkökulmavalintoihin.

Hankkeen johtamisen lisäksi Soimetsä esimerkiksi tutkii oppikoululaisten yhteiskunnallista heräämistä ja sen taustalla vaikuttaneita emotionaalisia tekijöitä, kuten epäoikeudenmukaisuuden, solidaarisuuden ja oikeassa olemisen kokemuksia sekä ryhmäytymisen dynamiikkaa. Ville Okkonen puolestaan syventyy siihen, miten vanhempi kouluväki ja niin sanottu kouluoikeisto suhtautuivat politisoitumisen vuosina aktivoituvaan, jopa kapinoivaan nuorisoon.

Essi Jouhki perehtyy 1960-luvun alkupuoleen, jonka hauska, ilotteleva kulttuuriaktivismi on usein jäänyt 1970-luvun puoluepoliittisen kauden varjoon. Liisa Lalu puolestaan syventyy teinien kansainvälistymiseen ja solidaarisuuden aikaan sekä Teiniliiton taistolaistumiseen. Jouhkin ja Lalun yhteisinä painopisteinä ovat tyttöjen ja nuorten naisten kokemukset ja tyttöjen verkostot usein miehisenä näyttäytyvässä Teiniliitossa.

Hankkeen taustalla vaikuttaa myös entinen teiniaktiivi Kimmo Rentola, joka syyskuussa 2021 eläköityi poliittisen historian professorin tehtävästä Helsingin yliopistosta. Tutkimuksen osalta Rentola keskittyy teinien verkostoitumiseen ja tunnesiteiden muodostumiseen. Lisäksi hän toimii yhdyshenkilönä entisten teinien ja nuorempien tutkijoiden välillä. Vanhana aktiivina hän tuntee suuren osan Teiniliiton aikalaisista.

Tutkijoiden tavoitteena on neljän vuoden aikana julkaista eri näkökulmia valottavia tieteellisiä julkaisuja sekä Teiniliiton koko historiaa käsittelevä yleistajuinen teos. Lisäksi hankkeessa työskentelevä dokumentaristi Jouko Aaltonen käsikirjoittaa ja ohjaa entisten teinien henkilökohtaisista kokemuksista ammentavan dokumenttielokuvan.

 

Perinteisen tutkijanäkökulman ja arkistoaineistojen lisäksi Teiniliitto-hankkeessa on haluttu tarjota entisille teineille mahdollisuus rakentaa yhteistä kertomustaan.

Tavoitteen saavuttamiseksi hanke järjesti vuonna 2021 yhdessä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kanssa ”Minun Teiniliittoni” -muistitietokeruun, johon vastasi yhteensä 61 henkilöä. Muisteluteksteissä paikallista teinitoimintaa kuvataan eri puolilta Suomea, Helsingistä Kajaaniin, ja ajallisesti 1940-luvun alusta 1980-luvun hiipumisen vuosiin asti.

Tutkijat ovat lisäksi haastatelleet entisiä teiniliittolaisia. Reilun kolmenkymmenen yksilöhaastattelun lisäksi tutkijat ovat kutsuneet eri vuosikymmenten aktiiveja muistelutyöpajoihin, joissa muistoja ja kokemuksia on verestetty saman pöydän ääressä. Ääneen ovat päässeet niin Varsinais-Suomen teiniyhdistyksen 1970-luvun aktiivit kuin myös Teiniliiton viisi puheenjohtajaa vuosilta 1958–1962.

”Moniäänistäminen tarkoittaa, että haluamme kuulla teinejä paikallistasolta aina keskustasolle asti. Muistojen suhteuttaminen aikalaisdokumentaatiosta nouseviin havaintoihin jää sitten meidän tutkijoiden vastuulle”, Soimetsä selventää.

Muistitiedon hyödyntäminen on lähes välttämätöntä myös siksi, että hankkeen tutkimuskohteena olevat tunteet ja kokemukset välittyvät useimmiten vain häivähdyksinä kirjallisista lähteistä. Muistelussa on kuitenkin sudenkuoppansa. Muisti on valikoiva ja subjektiivinen, ja myöhemmät tapahtumat ja keskustelut muokkaavat muistikuvia.

Teiniliitto-hanke on pakottanut Kimmo Rentolankin miettimään uusiksi rooliaan historiantutkijana. Taistolaistausta viritti hänet kommunismin ja Neuvostoliiton tutkijaksi, mutta hän vältti aiheita ja ajanjaksoja, joissa oli aikanaan itse ollut suoraan toimijana. Vuoden 1968 nuorisoliikkeistäkin kirjoittaessaan hän tietoisesti päätti tarkastelunsa vuoteen 1971, jolloin oma poliittinen toiminta käynnistyi.

Teiniliiton yhteydessä omat muistot, kokemukset ja tunteet väistämättä vaikuttavat tulkintoihin. Rentolan mukaan vaatii suurta työstämistä, jotta jälkikäteinen tulkinta kuvaisi edes kohtuullisella täsmällisyydellä sen ajan tunteita ja kokemuksia.

”Muisti prässää asioita yhteen kuin pitkä kameraputki”, Rentola sanoo ja havainnollistaa pienellä tarinalla.

Hän tapasi Ben Zyskowiczin ensi kertaa Teiniliiton liittokokouksessa Virroilla keväällä 1970. Mieleen syöpyneessä kuvassa porukkaa on kokouspaikan pihalla katsomassa, kun kajaanilaiset äärioikeistolaiset polttavat Teinilehtiä. Kun kokoomusnuori Zyskowicz pyrkii juttusille, yksi kajaanilaisista tokaisee: ”sä kuulut uuniin”.

”Muistin tämän kuin silminnäkijä, mutta sitten aloin epäillä. Olisiko tuollaista puhuttu toisten kuullen? Entä jos tapaus onkin kuulopuhe, josta mieleni on muokannut kuvan?” Rentola pohtii.

Myös Zyskowicz kertoo muistavansa tilanteen, jossa Teinilehtiä poltettiin, muttei Rentolan kuvaamaa solvausta. Hänen mukaansa on kuitenkin täysin mahdollista, että koko muistikuva pitää paikkansa.

”Siihen aikaan sitä joutui tottumaan monenlaisiin hyvinkin räikeisiin haukkumisiin”, Zyskowicz sanoo.

Teiniliitto-hankkeen yhtenä vahvuutena voidaan pitää sitä, että Rentolaa ja Aaltosta lukuun ottamatta tutkijat eivät olleet syntyneetkään liiton suuruuden aikoina. Aikalaisia ja heidän muistojaan voidaan käyttää apuna, mutta tutkijoiden omat synnit, sympatiat ja kaunat eivät kasaannu painolastiksi vinouttamaan tulkintaa.

© julisteen Suunnittelija Hannu Virtanen/Osuuskunta Käyttökuva/kansan arkisto
© Suomen Teiniliitto ry/kansan Arkisto

”Teiniliitto oli koko elämä.”

”Opittiin tekemään kompromisseja – kun oli pakko.”

”Halusimme parempaa maailmaa. Kaikessa ei onnistuttu, mutta ilman utopiaa ei ole elämää.”

Ville Soimetsän mukaan suuri osa haastatteluihin tai muistitietokeruuseen osallistuneista muistelee teinivuosiaan lämmöllä. Esimerkiksi 1970-luvulla Teiniliiton ytimessä toimineet eivät kauhistele mennyttä toimintaa, useimmat suhtautuvat siihen ironisella lempeydellä.

Kaikki Teiniliittoon liittyvät muistot eivät kuitenkaan ole myönteisiä.

Etenkin 1960-luvun aktiivit suhtautuvat myöhempään puoluepolitiikan hallitsemaan vaiheeseen kielteisesti. Heidän mielestään Teiniliitto pilattiin pikkupolitikoinnilla. Toisille teinivuosista on jäänyt kielteisiä leimoja, jotka ovat kantaneet eläkkeelle asti. Eräs muistitietokeruuseen vastannut kertoi, että Teiniliitto ja kouludemokratia saivat hänet vihaamaan politiikkaa.

Koululaisten poliittinen aktiivisuus hiipuikin kiihkeimpien 1970-luvun vuosien jälkeen vuosikymmenniksi ja leimahti kunnolla uudestaan vasta 2010-luvun lopussa koululaisten ilmastolakkojen muodossa.

Tutkimushaastatteluiden yhteydessä entisiltä teineiltä onkin kysytty, minkälaisia ajatuksia nuorison nykyinen aktivismi esimerkiksi ilmastoasioissa herättää, kun he peilaavat sitä omaan nuoruuteensa.

Ville Soimetsän mukaan useat aikalaiset ovat kertoneet tunnistavansa itsensä hyvässä ja pahassa nykyisistä nuorista. Intohimo, kokonaisvaltaiseen maailmantuskaan reagointi ja halu muuttaa maailmaa yhdistävät hyvällä tavalla. Toisaalta osan mielestä nykyinen toiminta muistuttaa Teiniliiton pahinta, puoluepoliittista kautta.

Erot ovat kuitenkin merkittäviä. Nuorison osuus väestöstä oli 1960-luvulla kaksi kertaa suurempi kuin nykyään, ja Teiniliitto tarjosi koko maan kattaneet puitteet aktivismille. Maailma näytti siltä, että asioihin voidaan vaikuttaa. Nykyisin toiveikkuus tuntuu kääntyneen epätoivoon, ja edistysuskoinen optimismi maailmantuhon pessimismiin. Koululakot ilmaston puolesta näyttävät vääjäämättömän jarruttamiselta.

Suorat analogiat ovat siis ongelmallisia, mutta kriittinen vertailu voi olla hedelmällistä. Käykö Greta Thunbergin innostamalle koululaisten ja nuorten ilmastoliikkeelle kuten aikanaan Teiniliitolle? Innokkaimmat ponnistavat puolueisiin ja järjestöihin vaikuttamaan, osa saa rokotuksen kaikkea poliittista kohtaan ja enemmistön aktivismi hiipuu teinivuosien päättyessä.

Sen tulevat historioitsijat saavat kertoa.

Kirjoittaja Topi Houni on poliittisen historian väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa.

Muokattu 10.1.2022 kello 13.1o. Poistettu kuva, jonka kuvatekstissä luki ”Teiniliiton kevätliittokokous Lahdessa huhtikuussa 1979. Osallistujille kaupattiin julisteita, poliittista kirjallisuutta ja pienpainatteita.” Poistettu kuva Toveri-lehteä lukevista nuorukaisista oli 1970-luvun alkupuolelta eikä sitä ilmeisesti ollut otettu Teiniliiton tapahtumassa.