”Minulla ei ole ebolaa – pelkkä ajatuskin on naurettava”

Toimittaja palasi ebola-alueelta. Eräänä iltana kuumemittari näytti lämpöä.
Kotimaa 19.12.2014 04:55
Kuumemittari
© Marjo Tynkkynen

Päivä 1
Maanantai 24.11.2014

Aamulämpö: 36,3 °C.

Sujautan kuumemittarin vaivihkaa takaisin reppuun. Aamukuudelta Brysselin lentokenttä on vielä hiljainen, mutta en halua jäädä kiinni ruumiinlämpöni mittailusta. Joku saattaisi hermostua, sillä tämä on ainoa eurooppalainen kenttä, jonne saapuu lentoja Länsi-Afrikan ebola-alueelta.

”Lindholm, päivä 1, aamu”, kirjoitan sähköpostiviestiin Suomen Punaisen Ristin päivystäjälle.

”Lämpö 36,3. Ei oireita.”

Olen matkalla kotiin Sierra Leonesta, jossa seurasin ebolasairaalan toimintaa. Koska tein töitä myös Punaiselle Ristille, olen sitoutunut raportoimaan heille vointini aamuin ja illoin seuraavat 21 päivää. Ebola ei tartu oireettomasta, mutta jokaisen epidemia-alueelta palaavan on tarkkailtava kuntoaan – erityisesti lämmönnousua, joka on ebolan ensimmäinen oire – ja hälytettävä apua heti jos siltä tuntuu.

Luen oirelistaa:

”Kuume, lihas- ja nivelkivut, oksentelu ja pahoinvointi, ripuli, päänsärky, kurkkukipu, nielemisvaikeudet, punertavat silmät, mikä tahansa merkki verenvuodosta, mitkä tahansa sairauden oireet joista olet huolissasi.”

Helsingissä on pimeää. Lumesta on pihalla jäljellä enää lätäkkö.

Tyhjennän duffelikassin ja tungen vaatteet pesukoneeseen. Housujen lahkeista on lähtenyt väri, ne on suihkutettu kloorilla kymmeniä kertoja.

Mittaan lämmön.

Siitä on tullut rutiinia. Sierra Leonessa ei pääse kaupungista toiseen kulkematta läpi ”ebolatiesulkujen”, joilla jo 37,5 °C katsotaan kuumeeksi. Lentokentällä saa nousta koneeseen vasta kun on selviytynyt neljästä mittauspisteestä.

36,2 °C.

Iltapäivällä haen lapset. Olemme avioeroperhe, ja pojat asuvat luonani joka toinen viikko. Niin nytkin, ebolamatkasta huolimatta. Onneksi heidän äitinsä on järkevä ihminen.

Leikkipuistossa kuusivuotias syöksyy halaamaan. En ehdi estää, ja miksi pitäisikään?

Yksitoistavuotias tulee koulusta flunssaisena. Luulin jo päässeeni käsidesistä, mutta nyt joudun kaivamaan pullon uudestaan lääkekaapista. Jos sairastun nuhakuumeeseen, minut noudetaan infektioambulanssilla ja eristetään Meilahden ”ebolahuoneeseen”.

 

Päivä 2
Tiistai 25.11.

Aamulämpö: 36,3 °C.

Olen odottanut tätä päivää pelonsekaisin tuntein. Miettinyt, kuinka kohtaisin epäluuloiset katseet päiväkodin ovella. Kuinka pitäisin kaupassa käsineet kädessä, ettei kukaan pääsisi syyttämään minua avokadojen saastuttamisesta.

Kun Helsingin Uutiset julkaisi lokakuussa jymyjutun ”Suomen ensimmäisestä ebolapotilaasta”, lukijakommenteissa löydettiin syyllinen heti:

”Nämä ’maailmanparantajat’ lähtevät auttamaan ja kantamaan vastuuta. Sitten tullaan takaisin ja kannetaan kaikkea muuta, kun vastuuta olematta karanteenissa vähintään kolmea viikkoa. Ja sitten vielä ollaan kertomatta asiasta.”

”Ebolapotilas” osoittautui Liberiassa toimistotöissä olleeksi amerikkalaiseksi, joka oli sairastunut malariaan lopetettuaan lääkkeiden syömisen liian aikaisin. Se ei kommentoijia rauhoittanut.

”Matkustaminen vaara-alueille tulee kieltää ja rangaistuksena tulee olla paluukielto. Vaara-alueet ovat hyvin tiedossa ja silti on niin taukkeja sankareita, että kielloista huolimatta lähtevät.”

Ajaessani kuusivuotiaan kanssa aamuruuhkassa kohti päiväkotia teen päätöksen: koska ebola ei tartu oireettomasta, en ole karanteenissa enkä myöskään suostu käyttäytymään kuin olisin.

Saatan pikkumiehen kurahousunaulakolle. Eskariopettajat tervehtivät iloisesti. Joko on tapahtunut ihme ja kuusivuotias on pitänyt suunsa supussa isin matkasta, tai sitten ihmiset eivät vain ole niin hölmöjä kuin pelkäsin.

 

Päivä 3
Keskiviikko 26.11.

Ulkona hämärtää, vaikka aurinko vasta nousi.

Olen rakentanut poikien Lego-pajan perälle työpisteen: tietokone, kahvikuppi ja kuumemittari.

Olen kolme viikkoa etätöissä. En karanteenissa vaan paossa toimitustilojen remonttia. Samalla tosin vältetään riski, että joku järkyttyy nähdessään minut työpaikan hississä.

Kirjoitan ensimmäistä ebolajuttuani. Välillä käsi hamuaa kuumemittaria.

36,2. 36,3. 36,2.

Ennen matkaa luin The New York Times -lehden toimittajan Helene Cooperin jutusta, kuinka hän oli Liberiassa mitannut kuumeensa ”keskimäärin kuudesta kahdeksaan kertaa päivässä”. Sierra Leonessa tajusin, ettei se ollut vitsi. Oma mittailuni oli vähintään yhtä hysteeristä – varsinkin iltaisin, jolloin oli aikaa maalailla pirua seinälle.

Eräänä yönä heräsin päänsärkyyn. Unenpöpperössä olin varma, että se oli tässä, hyvästi julma maailma. Mietin, miten lukitsisin itseni hotellihuoneeseen ja hälyttäisin suojapukuryhmän. Makasin silmät auki pimeydessä ja kuuntelin ilmastointilaitteen räminää, kunnes nukahdin. Aamulla päänsärky oli poissa.

 

Päivä 4
Torstai 27.11.

36,3.

Kirjoitan ja mittaan. Kirjoitan ja mittaan. Välillä käyn vääntämässä pattereita pienemmälle, ettei kuumemittari suotta hermostu.

Illalla vien 11-vuotiaani jalkapalloharjoituksiin. ”Jaahas, kuinkas kaukana sinusta pitää pysyä?” joku vitsailee.

Kukaan ei häädä minua kuplahallista. Hävettää, että olen ajatellut ihmisistä pahaa.

 

Päivä 5
Perjantai 28.11.

Aamulla ajan töihin. En ole käynyt siellä sen jälkeen, kun lähdin matkalle marraskuun puolivälissä.

Viestintätalon valot pilkkovat lyijynharmaata hämärää. Pakko tunnustaa, että olen kaivannut aikuisten seuraa.

Toimitus on remontissa, kuvatoimittaja istuu graafikoiden kanssa samassa pienessä huoneessa.

Käymme läpi valokuviani. Kuvatoimittaja siirtelee tiedostoja kokenein sormin. Hyvä. Aika hyvä. Ei. Ehkä.

”Onkos ollut kuumetta?” joku kysäisee virnistellen ohi kulkiessaan.

Kun teen lähtöä, kollega kertoo, että toinen työkaveri miettii tuolinsa käsinojien desinfioimista, koska olin istunut hänen paikallaan.

”Minusta tuollaisen äijän pitäis pysyä täältä poissa ne kakskymmentäyks päivää”, kollega sanoo.

”Mistä sen tietää, milloin ne oireet ovat voineet alkaa ja mitä ekassa räkäisyssä on.”

 

Päivä 6
Lauantai 29.11.

Asian pitäisi olla mitätön. Kaikki eivät usko lääkäreitä, vaikka faktat miten selitettäisiin. Oikeasti – ei iso juttu.

Istun sohvalla ja mittaan lämpöä.

Hän pyyhki tuolia.

Tältäkö hiv-positiivisesta on tuntunut aids-epidemian alkuaikoina, kun pelkäsimme ”homoruton” tappavan meidät kaikki?

”Hän ei itsekään koe olevansa samanarvoinen kuin muut”, aidsia sairastava Kari Tuhkanen kuvasi sairaan häpeää Voima-lehdessä. ”Hän alkaa yhdistää kaikki elämänsä asiat tavalla tai toisella hiviin.”

Kulkutaudin pelko on syvällä alitajunnassa. Keskiajalla ketä tahansa saatettiin syyttää ruton levittämisestä ja rangaistuksena oli kuolema roviolla. Influenssapotilaita jätettiin kuolemaan vielä sata vuotta sitten, ja kun keuhkotieoireyhtymä sars levisi Aasiassa 2003, sairaita hyljittiin samalla tavalla.

Aids-hysteria tarttui järkeviinkin ihmisiin. Olin 1980-luvulla töissä Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä, kun lehti julkaisi jutun Leeku Kimmelistä, joka oli Suomen kuuluisin hiv-positiivinen. Kun Leeku lähetti kiitokseksi toimitukselle itse leipomiaan pipareita, kaikki eivät uskaltaneet koskea niihin.

Leekun kokemukselle on nimikin: stigma. Kielitoimiston sanakirja määrittelee sen näin:

”1. psyykkisistä syistä johtuva Kristuksen haavoja muistuttava merkki ihossa.

2. poltinmerkki, häpeämerkki.”

 

Päivä 8
Maanantai 1.12.

Aamulämpö: 36,2 °C.

Saan sähköpostia suomalaiselta sairaanhoitajalta, joka esiintyy jutussani nimellä ”Tuula”. Hän haluaa olla omissa oloissaan siihen saakka, kunnes Sierra Leonesta paluun jälkeiset kolme viikkoa ovat täynnä.

”Minun pitäsi hankkia uudet silmälasit ja nyt siihenkin olisi aikaa, mutta en mene optikolle. Vaikka en kertoisi viettäväni tätä ’21 päivää’ niin he kuitenkin saisivat tietää myöhemmin. Silloin he ajattelisivat, että petkutin heitä ja nyt heidän sovituspokissaan ja tutkimusvälineissään voi olla ebolavirusta.”

Tuula ei aio myöskään mennä kesämökille.

”Jotta mukavien naapurien ei tarvitse miettiä ebolan tarttumisreittejä. Jokuhan voi ajatella, että ebolavirus selviää siellä veden äärellä talven yli hyvinkin.”

Norjassa ja Ruotsissa pidetään ebola-alueella työskennelleitä sankareina. Suomessa heihin on suhtauduttu torjuen. Yksi joutui vetäytymään mökille, kun olo pikkukaupungissa kävi tukalaksi. Toisen ystävä sai porttikiellon tuttunsa kotiin tavattuaan ”sen ebolahoitajan”. Kolmatta ohjeistettiin ennen tv-haastattelua, että studiossa ei saa koskea mihinkään.

Kun sairaanhoitaja Virpi Teinilästä julkaistiin juttu Helsingin Sanomissa, eräs epäilijä ihmetteli Twitterissä: ”Miksi ebola-alueilta tulevat saavat liikkua julkisissa paikoissa, vaikka riskiaika sairastumiseen ei ummessa?”

Urhoollisten hoitajien rankaiseminen häpeäleimalla on huono merkki sivistysvaltion tilasta. Sitä paitsi keskiaikaiset asenteet ovat myös uhka suomalaisten turvallisuudelle. Länsi-Afrikassa ei nimittäin ole likimainkaan tarpeeksi avustustyöntekijöitä epidemian pysäyttämiseen. Ja mitä kehnommin palaajia kohdellaan, sitä vaikeampi on löytää vapaaehtoisia.

Tämä näkyy tilastoissa: kun norjalaisia on Sierra Leonessa tungokseen asti, Suomen Punainen Risti on joutunut etsimään lähtijöitä.

”Tavallaan karanteenissa minäkin itseäni pidän”, Tuula kirjoittaa sähköpostiviestissä.

”En halua aiheuttaa kenellekään ikävää tilannetta, mutta en myöskään jaksa selitellä kenellekään, että en oikeasti ole vaarallinen. Se voisi nostaa pintaan tämän väsymyksen kanssa liikaa tunteita, että tekemällä hyvää siellä onkin ’saastainen’ täällä.”

 

Päivä 10
Keskiviikko 3.12.

37,2.

Tuijotan kuumemittaria, lukema ei muutu.

37,2.

Työnnän mittarin toiseen korvaan ja painan nappia.

37,3.

Koetan kädellä otsaani. Se on lämmin – ei suorastaan kuuma.

Vielä.

Istun alas ja pakotan itseni ajattelemaan:
37,3 °C ei ole kuume. Se ei ole lähelläkään virallista ebolarajaa, 38 °C. Sillä pääsisi jopa läpi Sierra Leonen tiesuluista.

Mittaan vielä kerran.

37,1.

Okei, rauhoitu. Olet saanut lievän flunssan, luultavasti köhäiseltä lapselta. Ikävä juttu mutta ei vaarallista.

Flunssan. Niin juuri.

Mutta flunssaan kuuluu kurkkukipu ja nenän kutina. Minun oloni on normaali.

Paitsi että MINULLA ON LÄMPÖÄ.

Olen lähettänyt iltalämpöni Punaiselle Ristille vain pari tuntia aiemmin. Mutta silloin se oli 36,2. Pitäisikö hälyttää apua?

Päätän odottaa.

Vedän reinot jalkaan ja menen pihalle. Ilta on musta, tihkusade kastelee naaman.

Minulla ei ole ebolaa. Pelkkä ajatuskin on naurettava.

Palaan sisään. Kello on vasta kahdeksan, mutta kömmin sänkyyn. Sammutan valot, laitan kuulokkeet korville ja klikkaan Spotifyn päälle.

Korviani alkaa kuumottaa.

Suljen iPadin ja nappaan kuumemittarin.

Tiedän katsomattakin, että lämpö ei ole laskenut.

 

Päivä 11
Torstai 4.12.

Levottoman yön jälkeen herään tokkuraisena. Kuumemittari näyttää 36,4:ää, mutta en ehdi edes juoda aamukahvia, kun lämpö alkaa taas kohota.

Päätän ilmoittaa asiasta Punaiselle Ristille. Sähköpostilla – puhelinsoitto olisi liian dramaattinen.

”Lämpö hieman koholla, ei kuitenkaan kuumetta. Ei myöskään mitään kipuja. Otaksun, että jos olisi ebolaa, tilani olisi huonontunut jo…”

Yritän keskittyä töihin, mutta ajatus vaeltaa.

Mistä olisin voinut saada tartunnan?

Pikkupojalta, joka kosketti käsivarttani odottaessani vesitaksia Freetownin lentokentältä kaupunkiin?

Hiekasta ebolasairaalan ulkopuolelta, kun kompuroin ja iskin kämmeneni maahan?

Housunlahkeesta, joka oli luiskahtanut kumisaappaan sisältä ja ehkä viistänyt maata ollessani suojapuvussa kuvaamassa potilasalueella?

36,9.

Entä jos todella olen sairas? Olenko huomaamattani toteuttanut tautikammoisten pahimmat pelot?

Muistele. Missä liikuit eilen?

Kävin S-marketissa. Menin bussilla keskustaan. Istuin tunnin lounaalla ystävän kanssa. Kosketin hänen vesilasiaan. Halasimme erotessamme.

Muistan, mitä tapahtui Craig Spencerille.

Kun amerikkalaislääkäri oli sairastunut ebolaan palattuaan Guineasta, Yhdysvalloissa nousi äläkkä hänen liikkeistään New Yorkissa kuumeen nousua edeltäneenä päivänä. Ihmiset eivät voineet käsittää, miten hän oli saattanut käydä ravintolassa, ajaa taksilla ja mennä vielä keilaamaankin.

Koska hän oli oireeton. Ja oireeton ei tartuta.

Juuri tätä Spencerin työnantaja, Lääkärit ilman rajoja -järjestö yritti selittää: hän oli toiminut turvaohjeiden mukaan, ei ollut oireillut kaupungilla liikkuessaan, oli soittanut apua heti kuumeilun alettua.

Spencer ei koskaan tartuttanut tautia kehenkään. Mutta jupina hänen ”vastuuttomuudestaan” jatkui amerikkalaismediassa viikkoja.

Iltapäivällä ebolapäivystäjältä tulee viesti.

”Jari, kiitos. Olet oikeassa. Hyvin todennäköisesti voinnissasi olisi muutos pahempaan… mutta jatka seurailuja.”

Luen sähköpostin läpi viisi kertaa.

”Hyvin todennäköisesti.”

Miten niin? Miksi ei ”ehdottomasti” tai ”ilman vähäisintäkään epäilystä”?

Onneksi lapseni eivät ole täällä.

 

Päivä 12
Perjantai 5.12.

Yöllä säpsähdän hereille. Puhelimeeni on tullut sähköpostiviesti Sierra Leonesta.

”Vauvan tila huononi”, kirjoittaa brittilääkäri, jolta olen tiedustellut jutussa mainitsemani kuukauden ikäisen tytön vointia.

”Sitten saimme ebolatestin tulokset ja ne näyttivät positiivista, eli vauvalla oli ebola. Siirsimme hänet heti äidin luokse ’varmistettujen’ alueelle.”

Sytytän valot ja luen viestin loppuun.

”Vauvan kunto heikkeni, mutta meitä lohdutti se, että hän aina käänsi pienet kasvonsa kohti äitiä, kunnes eräänä yönä kuoli.”

 

Päivä 13
Lauantai 6.12.

Itsenäisyyspäivä.

Laitan lapsille kanaa ja uuniperunoita. Illalla katsomme Autot-elokuvan.

Lämpöni on normaali. Minulla ei ole ebolaa. Olen ehkä tulossa mökkihöperöksi, mutta mistään sen vakavammasta en kärsi.

Vasta nyt ymmärrän, miten helposti häpeä tarttuu. Mitättömän lämmönnousun takia olin valmis syyttämään itseäni tappavan taudin levittämisestä.

Samaan aikaan kaukaisessa telttasairaalassa nuori äiti joutui katsomaan avuttomana lapsensa kuolemaa.

Televisiossa presidentti kättelee juhlavieraita.

Joukosta poissa ovat suomalaiset ebolahoitajat. Heitä hänen pitäisi kätellä, kahden miljoonan tv-katsojan edessä.

 

Päivä 16
Tiistai 9.12.

Aamulämpö: 36,3 °C.

Kuvaamme videohaastattelua Otavamedian studiolla. Takeltelen sanoissani, kun yritän puhua ebolasta. Pää on tyhjä, ei ole mitään kerrottavaa.

Ohjaaja pyytää minua mittaamaan lämpöni kameran edessä. Kieltäydyn. ”Joku voi saada vaikutelman, että teen sitä koko ajan.”

 

Päivä 17
Keskiviikko 10.12.

Tuuli helistelee ikkunoita. Sytytän kynttilät. Sisältä katsottuna taivas näyttää mustalta.

Punaiselta Ristiltä kuulen, että suomalainen sairaanhoitaja on tänään saapunut Sierra Leoneen ja seuraava lähtee kahden viikon kuluttua. He viettävät joulunsa suojapuvuissa, vapaaehtoisesti.

Heitä tarvitaan. YK kertoi eilen Sierra Leonen ohittaneen Liberian ebolatartuntojen määrässä.

Maailmalla avustustyöntekijöiden uurastus saa huomiota. Time-lehti on nimennyt ”ebolasoturit” vuoden henkilöiksi.

 

Päivä 19
Perjantai 12.12.

Ajan bussilla keskustaan ja kävelen myrskytuulessa parturiin.

Peruutin edellisen ajan viikko sitten epävarmana kunnostani. Nyt olo on normaali, joskin alavireinen. Luulotautinen hyperventilointini nolottaa yhä.

Olen käynyt vuosia samalla parturilla. Tavallinen, mukava suomalaisnainen, elämässä ylä- ja alamäkiä, kamppaillut sitkeästi pienyrittäjänä.

Istun tuoliin. Viitta päälle, sakset alkavat kilistä.

”Olin muuten Sierra Leonessa juttukeikalla.”

Klik-klik-klik-klik…

”Ebolasairaalassa.”

Klik-kl-

”Voi kauhistus.”

Viiden sekunnin tauko. Sitten:

Klik-klik-klik-klik.

”Mahtaa siellä olla tavallisilla ihmisillä hirveä hätä.”

 

Päivä 20
Lauantai 13.12.

Aamulla maa on valkoinen. Tallustelen loskassa Alkoon ostamaan samppanjaa. Kassajonossa edelläni olevalla miehellä on lenkkarit väärissä jaloissa.

Kotona pojat tuijottavat pulloa.

”Isi, naiset juo samppanjaa. Miehet juo kaljaa.”

 

Päivä 21
Sunnuntai 14.12.

Kokoan tavaroitani toimitukseen paluuta varten. Duffelikassini haisee edelleen Sierra Leonelta – kostealta ja homeiselta.

Kysyn sähköpostilla sairaanhoitaja ”Tuulalta”, miten hän aikoo juhlia 21 päivän päättymistä.

”Jos on kiva sää niin käydään katsastamassa talviteloilla oleva mökki. En ollut ajatellut juhlistaa, mutta se onkin tosi hyvä idea. Voi olla, että maanantaiaamuna töissä joku vielä kavahtaa minua.”

Tasan klo 18 mittaan lämpöni. Sitten avaan samppanjapullon.

”Lindholm, päivä 21, ilta”, kirjoitan Punaisen Ristin päivystäjälle.

”Lämpö 36,3. Ei oireita.”