Tutkijoiden kova syytös: Ministeriön visio korkeakoulujen tulevaisuudesta on politiikkaa tieteen kustannuksella

PUHEENVUORO: Tieteessä on kyse asiantuntemuksesta, ei yleisön hyväksynnästä, kirjoittavat Giuseppina Ronzitti ja Tero Tulenheimo.
Mielipide 10.9.2017 18:37
Suomen Kuvalehti - avatar
Suomen Kuvalehti

Opetus- ja kulttuuriministeriö ryhtyi keväällä laatimaan visiota siitä, miten korkeakoulutusta ja tutkimusta tulisi uudistaa vuoteen 2030 mennessä. Elokuun puoliväliin asti kaikkien kiinnostuneiden oli mahdollista ottaa kantaa visiotyön tilaan ”verkkoaivoriihessä” ministeriön verkkosivuilla.

On valitettavaa, että tarttuva fraseologia on ollut niin oleellisessa roolissa muotoiltaessa visiota, joka koskettaa yhtä kaikkein vaativimmista älyllisistä hankkeista: tieteellistä tutkimusta. Ehdotukset jäävät hyvin epämääräisiksi.

Käytetty kieli näyttää kätkevän päämääriä, joista monet saattavat olla haitallisia tieteelle.

Esimerkiksi tieteen riippumattomuus kyseenalaistetaan (yhteiskunnallisen vaikuttavuuden ja yritysyhteistyön kaikinpuolinen korostaminen) ja ehdotetaan opiskelijoiden valinnanvapauden merkittävää kasvattamista ja siis tieteensisäisten kriteerien roolin heikentämistä tutkintojen sisällöissä (modulaarisuus, yksilölliset opintopolut).

Jokamiehen mielipiteet tieteestä on jätettävä päättäväisesti huomiotta.

Yksi perusongelma on korkeakoulujen pitäminen yhtenäisenä kokonaisuutena.

Tarkoituksella jätetään huomiotta, etteivät tieteellinen tieto ja käytännöllinen asiantuntemus ole samantyyppisiä esimerkkejä ”osaamisesta”. Yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen roolit eroavat toisistaan siinä määrin, ettei molempia voida asianmukaisesti kehittää samoja reseptejä soveltamalla.

Visio menee niin pitkälle tosiasiaperusteisten erojen vähättelyssä, että siinä ehdotetaan kehitettäväksi ”kansalaistiede”, joka tekisi kansalaiset jotenkin osallisiksi tieteenteosta. On tärkeää kasvattaa ihmisten ymmärrystä tieteen tuloksista ja menetelmistä, mutta visio näyttää vihjaavan, että tiede tarvitsisi suuren yleisön hyväksynnän.

Tämä ajatus olisi sekä absurdi että vaarallinen.

Jos jotain yksittäistä asiaa voi pitää tieteen merkittävimpänä opetuksena niin sitä, ettei mihinkään merkittäviin kysymyksiin ole helppoja ja nopeita vastauksia.

Tieteessä on kyse asiantuntemuksesta. Jokamiehen vaistonvaraiset mielipiteet tieteestä on jätettävä päättäväisesti huomiotta tiedepolitiikassa.

Päämääräksi asetetaan, että 50 prosenttia nuorista aikuisista suorittaisi korkeakoulututkinnon, mikä ilmeisesti edellyttäisi sisäänpääsyvaatimusten muuntamista ja opintojen yksilöllistämistä. On parhaassakin tapauksessa naiivia ajatella sen voivan olla eduksi yhteiskunnalle. Määrällisten tarkastelujen tulisi koskea valtion tukien jakamista eri oppiaineiden kesken.

Yksilölliset opintopolut saattaisivat kyllä nopeuttaa valmistumista, kun opiskelijat voisivat mielensä mukaan valita vähemmän vaativia moduuleja, mutta tasokas koulutus ei voi koostua sekalaisesta kokoelmasta henkilökohtaisen maun mukaan valittuja opintojaksoja.

 

Visio on muotoiltu ikään kuin parasta mitä tutkijalle voisi tapahtua olisi olla kansainvälisen yhteistyöverkoston osa. Suurelliset ja näkyvät kollektiiviset toimet nähdään tieteen laadun mittareina.

Merkittävät tieteelliset ideat ovat kuitenkin usein yksin tehdyn työn tuloksia.

Kun verkostoista tulee itsetarkoitus, ne alkavat toimia niin kuin mitkä hyvänsä eturyhmät. Niistä tulee pelkkiä varainhankinta- ja uranedistämisvälineitä, jotka sulkevat ulkopuolelleen ne, jotka eivät sovi niiden formaattiin ja sisällyttävät jäsenikseen ihmisiä, jotka voivat olla huomattavan vähänkin tieteellisesti meritoituneita, mutta ovat eturyhmälle hyödyksi. 

 

Ronzitti (FT) on vapaa tutkija ja Tulenheimo (FT) on yliopistonlehtori Lillen yliopistossa.