Skuupin tie kirjahyllylle

Kolumni 12.01.2018 06:00
Tiina Raevaara

Tietokirjat ovat olleet viime aikoina paljon otsikoissa. Viimeisimpänä tietokirjallisuudelle on tuonut näkyvyyttä toimittaja Michael Wolffin kirja Fire and Fury, joka penkoo Donald Trumpin sisäpiirin skismoja ja tietä presidentiksi.

Wolffin kirja edustaa samaa ilmiötä, johon Suomessa törmää nykyään usein: toimittajat kirjoittavat kirjoja poliittisesta tai yhteiskunnallisesta aiheesta, josta he ovat ehtineet jo tehdä runsaasti journalistisia juttuja.

Suomen Kuvalehden journalistipalkinnon sai marraskuussa 2017 Lauri Nurmi, joka oli skuupannut Lännen Median lehdissä perussuomalaisten hajoamisen ja siihen johtaneet tapahtumat. Ennen palkintoaan Nurmi ehti kirjoittaa asiasta myös kirjan, Perussuomalaisten hajoamisen historian.

Talvivaaraa seuranneiden toimittajien käsistä syntyi useakin kirja. Helsingin Sanomien rikostoimittajien Minna Passin ja Susanna Reinbothin kirja Keisari Aarnio kertoo sitä samaa tarinaa, jota Passi ja Reinboth ovat jo kirjoittaneet lehden sivuilla.

 

Miksi journalistinen muoto ei riitä toimittajille, miksi kirjoittaa kirja?

Suuremman lukijakunnan tavoittelu tuntuu huonolta syyltä, sillä pienehkönkin paikallislehden lukijamäärät ovat suurempia kuin melko hyvin menestyneen tietokirjan. Nämä Suomen Kuvalehteen kirjoittamani kolumnit tavoittavat huomattavasti enemmän lukijoita kuin kirjani.

Kirjailijana pitäisin tietenkin siitä ajatuksesta, että kirja koetaan edelleen poikkeuksellisen arvostetuksi julkaisumuodoksi. Ehkä toimittajat haluavatkin ennen kaikkea arvostusta, jota leipätyö uutisrobottina ei tuo.

Arvelen kuitenkin, että suurin motivaatio kirjan tekemiseen piilee mahdollisuudessa keskittyä kunnolla yhteen aiheeseen kerrallaan: sukeltaa syvemmälle kuin mihin toimittajan työ yleensä antaa mahdollisuuden. Kirjassa on tilaa pitkille pohdinnoille ja kunnon yhteenvedolle.

Oikeasti kyse on silti myös näkyvyydestä – jollain merkillisellä, paradoksaalisella tavalla. Vaikka lehtiä luetaan enemmän kuin kirjoja, kirjoja nostetaan mediassa enemmän esiin kuin lehtikirjoituksia, ja vaikka toimittaja kirjoittaisi aiheestaan vuosikaudet, tekisi valtavasti taustatyötä ja solmisi punaisia lankoja huolellisesti yhteen, hänen työtään ei yleensä huomioida missään kokonaisuutena. Ei varsinkaan toisissa medioissa.

Kun toimittaja sitten kasaa materiaalistaan kirjan ja muuttuu tietokirjailijaksi, hänestä ja hänen työstään tuleekin uudella tavalla kiinnostavia median silmissä. Meritoituakseen asiantuntijaksi toimittaja tarvitsee kirjan. Journalismi ei riitä.

 

Vaikka ammattitoimittajat ulottavat journalistin etiikkansa myös kirjoihinsa, tietokirjalla on enemmän liikkumavaraa kuin journalismilla. Journalismin etiikkaa vahtii Julkisen sanan neuvosto, ja Journalistin ohjeet ovat tiukemmat kuin lainsäädäntö.

Kirjailijoille ei ole vastaavia eettisiä ohjeita eikä itsesäätelyelintä. Kirjalle rajat asettaa vasta lainsäädäntö.

Kirjalle sallitaan muutenkin enemmän kuin journalismille. Poliittista keskustelua vuonna 1981 ravistellut kirja, Tamminiemen pesänjakajat, julkaistiin nimettömänä. Olisi vaikea kuvitella, että samaa sisältöä olisi otettu yhtä vakavasti, jos se olisi julkaistu ilman toimittajien oikeita nimiä vaikkapa Helsingin Sanomissa. Journalismin etiketti sallii nimimerkit vain pakinoitsijoille.

Tietokirjallisuudelle toimittajien kirjoitusinto tietää hyvää. Paikka otsikoissa on taattu, kun skuupit siirtyvät lehden sivuilta kirjan kansien väliin. 

avatar - 'Tiina Raevaara
Tiina Raevaara

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Kirja tekee toimittajasta kiinnostavan mediassa.

Sisältö