Kriisi yllätti sittenkin, taas kerran

Pandemia paljasti kokonaisturvallisuutemme ongelmat.

Profiilikuva
näkökulma
Teksti
Hiski Haukkala
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Pandemian hoito on tuonut Suomelle runsaasti positiivista julkisuutta maailmalla.

Totta on, että kriisin alkuvaiheessa tilanne näytti hyvältä.

Taudin ilmaannuttua asiantuntijat kertoivat, että huolta ei ole. Sen edetessä virkamiehet vakuuttivat, että varautumissuunnitelmat ja materiaalinen varautuminen ovat kunnossa. Taudin kiihtyessä Suomessa hallitus teki joukon nopeita päätöksiä.

Tämä on kuitenkin vain pintaa. Sen alla asuu todellisuus, jossa asiantuntijat olivatkin väärässä, varautuminen osoittautui riittämättömäksi ja hallitus on toiminut vailla riittävää kokonaisstrategiaa ja näkemystä.

 

Tämä ei ole varsinaisesti kenenkään vaikeassa tilanteessa varmasti parhaansa tehneen vika. Suomi ei myöskään ole ongelmien kanssa yksin. Saatammepa olla suoriutumisessamme jopa maailman kärkikastia.

Silti pandemian hoito ei ole kokonaisturvallisuutemme riemuvoitto, vaan osoittaa sen kehitystarpeet. Järjestelmän ollessa perusteiltaan vino toimintakin sakkaa tiukassa paikassa.

 

Nykymallissamme on neljä ongelmaa.

Ensimmäinen on filosofinen jako normaali- ja poikkeusoloihin. Täysin häiriöttömät normaaliolot alkavat kuitenkin olla harvinaisia ja erilaiset poikkeustilanteet normi. Meidän pitää oppia toimimaan joustavasti jatkuvissa häiriötiloissa.

Ongelma ei ole vain maailmankuvallinen. Tämä perusjäykkyys on betonoitu oikeusvaltioomme. Se on keskeinen arvo, mutta kehitetty kansakunnan ja kansalaisten suojelemiseksi, ei itsetarkoitukseksi. Yhä useammin se alkaa näyttäytyä lyijyankkurina, joka estää eikä mahdollista toimintaa.

Toinen on liiallinen reaktiivisuus. Poikkeustila on jotakin, mikä tapahtuu, todetaan ja sitten reagoidaan asianmukaisesti.

Asiat kuitenkin hyvin harvoin ”vain tapahtuvat”, vaan niihin olisi mahdollista varautua ennakoinnilla.

Pandemia paljastaakin ennakoinnin puutteet, myös Suomessa. Tämä on paradoksi, sillä viime vuosikymmenen aikana valtionhallinnon on vallannut suorastaan ennakointivillitys. Silti kriisit yllättävät meidät jatkuvasti housut kintuissa.

Tämä johtuu siitä, että sinänsä ansiokas ennakointityö ei ole löytänyt tietään operatiiviseen toimintaan.

Pandemia on jo pitkään ollut erilaisten skenaarioiden peruskauraa. Käsillä oleva tilanne osoittaa, ettei kukaan ole selvästikään pohtinut, miten Suomen tulisi sellaiseen kokonaisvaltaisesti varautua.

Osin tämä on resurssiongelma. Hallinnossa painetaan pysyvästi laikka punaisena. Jos arki menee perusprosessipullan kanssa kroonisesti ylitöiksi, niin aikaa ilmavan ennakoivalle otteelle ei ole.

 

Kolmanneksi sana kokonaisturvallisuus johtaa harhaan. Se peittää alleen valtionhallinnon siiloutuvan logiikan. Vaikka koordinoivaa toimintaa on paljon, se ei anna toiminnalle kokoavaa suuntaa.

Auktoriteetti ja kokonaiskuva puuttuvat, sillä ne jäävät asumaan hallinnonalarajojen sisälle.

Sanapari ”toimivaltainen viranomainen” on hyvän hallinnon perusta, mutta samalla takaa sen, että systeemiset häiriöt hoidetaan vajavaisella ja pirstoutuneella logiikalla.

 

Neljäs ja muiden ongelmien juurisyy on vaillinainen johtajuus.

Johtajuutta ei ole ”kovien päätösten” tekeminen tai puheiden pitäminen televisiossa kovan paineen alaisena. Johtajuutta on toiminnalle selkeän suunnan antaminen ja ihmisten johtaminen haluttuun suuntaan, jo hyvän sään aikana.

Etenkin kriisitilanteessa toiminnan suunnan pitää tulla johtajilta. Heille myös kuuluu viimekätinen vastuu.

Toistaiseksi olemme toimineet pandemian kanssa kuin juniorijalkapalloilijat, joilla katse on tiukasti pallossa ja kaikki juoksevat sen perässä. Tämä on ymmärrettävää kriisitilanteessa.

 

Mutta kriisi on vasta alussa, eikä se ole vain terveydellinen vaan läpileikkaavasti systeeminen. Sen kintereillä seuraa muukin mullistus kuin jo toistaiseksi koettu.

Syvä kriisi ei voi olla doktriinityön aikaa, eikä valtiolaivaa käännetä nopeasti. Itse käsillä olevaan kriisiin Suomi tarvitsee nopeasti strategian, jolla minimoida tilanteen aiheuttamat vahingot ja valmistautua edessä oleviin uusiin yllätyksiin.

Kirjoittaja on kansainvälisen politiikan professori Tampereen yliopistossa.