Trumpin kausi meni tunteisiin
Yhdysvaltain 45. presidentti herättää voimakkaita reaktioita myös Suomessa. Politiikkaa seurataan kuin urheiluottelua, jossa kaikki on vastapelurin syytä.
Yhdysvaltain vuoden 2020 presidentinvaaleja seurattiin Suomessa tiiviisti koko puolitoistavuotisen maratonin ajan. Kansalaiskeskustelussa otettiin väkevästi kantaa niin ehdokkaiden esittämiin asiakysymyksiin kuin mielipiteitä halkoviin persoonallisuuksiin.
Istuvan presidentin toimintaa kritisoivien kannanotoissa paistoi usein läpi moraalinen tuohtumus, jopa raivo. Trumpin puolustajat taasen alleviivasivat presidentin koskemattomuutta ja intohimoisesti puolustivat presidentin politiikkaa tilanteesta riippumatta.
Jakolinjat ovat tuttuja jo siitä kohusta, joka seurasi vuoden 2016 vaaleista.
Silloisessa keskustelussa korostettiin Donald Trumpin ja Hillary Rodham Clintonin välillä käydyn riitaisan kampanjoinnin kauaskantoisia seurauksia. Legendaarinen uutisankkuri Tom Brokaw luonnehti Yhdysvaltojen olevan hajalla ”heimosodan” takia, ja Hardball-ohjelman juontaja Chris Matthews kuvasi maan eripuraista tilaa ”sodan runtelemaksi kaupungiksi” ja ”purkuvyöhykkeeksi”.
Trumpin nousu presidentiksi sai Yhdysvalloissa aikaan tietynlaisen identiteettikriisin, koska eri poliittisilla ryhmittymillä ja kansalaisilla ei enää ollut yksimielisyyttä siitä, mitä jaettu kansallinen identiteetti tarkoittaa tai mihin kansakunta on ylipäätään menossa.
Syrjäseutujen ja keskusten välille aukeavaa kahtiajakoa kuvattiin osana globalisaatiota ja identiteettipolitikkaa samoin kuin Suomessa: Yhdysvalloissa puhuttiin itärannikon lattekahvieliitistä ja meillä etelän kaupunkien punaviherkuplasta.
Vähemmistöjen ja vähätuloisten puolueena profiloituneet demokraatit ovat olleet vuoden 2016 vaaleista asti joko tai -tilanteessa, jossa on ollut epäselvää, miten nämä kaksi ryhmää mahtuvat samaan puolueeseen.
Hyväosaiset valkoiset ja uskonnollinen oikeisto taipuivat Trumpin taakse pikemmin järki- kuin tunnesyistä: presidentin politiikasta nähtiin olevan hyötyä heille. Veronkevennyksiä, sääntelyn purkamista sekä korkeimman oikeuden tuomarinimityksiä pidettiin republikaanien suurina onnistumisina.
Presidentin vankkumattomien kannattajien tunteet kytkeytyvät pääasiassa Trumpin persoonaan ja yhteiseen identiteettiin, ei niinkään asiakysymyksiin.
Twitter-presidenttiys hälvensi politiikan ja populaarikulttuurin rajat, ja sosiaalisen median merkitys poliittisen keskustelun ja tunnereaktioiden alustana on korostunut juuri Trumpin kaudella.
Presidentin pikkutunteina lähettämät tviitit ovat osoittautuneet tehokkaaksi viestintäkeinoksi. Yksinkertaisissa ja lyhyissä viesteissä asiakysymysten yksityiskohdat eivät hallitse, vaan tviiteissä pystyy peilaamaan juuri yhteisiä tunteita.
Republikaanien sisäpiiri ei haastanut presidentin epäsovinnaista viestintätyyliä, vaan muokkasi omia tapojaan johtajansa kaltaisiksi. Samalla puolue sai mobilisoitua kannattajia ikäryhmistä ja taustoista, jotka eivät aiemmin olleet poliittisesti aktiivisia.
Koko kautensa ajan Trump ei pelkästään ohjannut julkista keskustelua vaan suvereenisti hallitsi sitä.
Vaikka Yhdysvaltain presidentti on ollut viime vuodet Suomenkin uutisotsikoissa päivittäin, tapamme jäsentää hänestä käytävää julkista keskustelua on osoittautunut vaikeaksi.
Suomalaiset puhuvat tätä nykyä Donald Trumpista kuin tuntisivat hänet henkilökohtaisesti, mutta jyrkät jakolinjat varjostavat mielipiteitä puolesta ja vastaan.
Trumpiin kohdistetut tunteet – sekä moraaliraivo että presidentin maineen puolustaminen – kanavoituvat usein henkilöihin, jotka osallistuvat julkiseen keskusteluun. Sekä aihepiiriä käsittelevät toimittajat että asiantuntijaominaisuudessa esiintyvät tutkijat saavat tuta näkökulmistaan. Etenkin vaaleja edeltäneiden puoluekokousten ja televisiotenttien aikana käyty keskustelu ehdokkaiden käyttämän retoriikan plussista ja miinuksista saivat someaktiivien tunteet kuohumaan yli äyräiden.
Oletusarvona Trumpiin liittyvässä tunnekuohunnassa näyttää olevan, että jokainen on jo puolensa valinnut. Politiikkaa seurataan kuin urheiluottelua, jossa oma joukkue ei tee koskaan mitään väärää, vaan kaikki on vastapelurin syytä.
Miten tähän tilanteeseen on oikeastaan päädytty?
Kirjoittaja Benita Heiskanen on Pohjois-Amerikan tutkimuksen professori Turun yliopiston John Morton -keskuksessa.