Riehakkaat lehmät
Kolumni: Millainen on hyvä luontosuhde, pohtii Tiina Raevaara.
Kirjoitan paljon luontoasioista, kuten metsiensuojelusta ja suurpedoista. Olen arvostellut hallituksen ilmastopolitiikkaa, sillä se uhkaa metsäluonnon monimuotoisuutta. Olen vaatinut maa- ja metsätalousministeriötä sekä Metsästäjäliittoa tekemään jotain suden salametsästykselle.
Kannanottojani haukutaan usein asiantuntemattomiksi tai epärelevanteiksi, sillä asun kaupungissa Etelä-Suomessa. En ole ainut: argumentti on luontokeskustelussa yleinen. Kaupunkilaisen suhdetta luontoon pidetään ohuena ja vinona.
Ajatus ilmeisesti on, että kaupungissa ihminen elää luonnosta erillään, ja koska hän siten käy luonnossa ikään kuin vierailulla, hän näkee vain kaunistellun julkisivun. Kaupunkilainen voi itse päättää, milloin hän asettuu alttiiksi luonnolle.
Millainen sitten on hyvä luontosuhde? Onko se arkipäiväinen suhde, jossa luontoa ajatellaan vain, kun puut kaatuvat myrskyssä sähkölinjalle tai tuovat leipää pöytään päätehakkuun muodossa – tai kun metsän pedot kiertelevät turhan lähellä pihaa?
Maalla asuvan ihmisen luontosuhteen katsotaan usein olevan kaupunkilaisen luontosuhdetta terveempi nimenomaan siksi, että luonto nähdään arkisena resurssina, jonka ikäviin puoliin pitää suhtautua tyynen päättäväisesti. Luontoa pitää kahlita, karsia ja ampua, jotta se pysyy kurissa. Tällaista pidetään terveenä realismina.
Helsingissä on jo useana keväänä syntynyt kansanjuhla, kun Viikin opetustilan lehmät on päästetty laitumelle talven jälkeen. Satoja kaupunkilaisia on kerääntynyt katselemaan lehmien riehakkuutta, ja tuhannet muut ovat seuranneet tapahtumaa verkon kautta.
Myös lehmien katselijoita on syytetty huonosta luontosuhteesta. Ihminen, joka ilahtuu nähdessään laitumelle ryntääviä lehmiä, on monien mielestä erkaantunut luonnosta ja realismista. Lehmien siirtyminen laitumelle on arkea, ei juhlaa.
Maapallo kärsii parhaillaan useasta erilaisesta ympäristökatastrofista. On menossa ilmastonmuutos ja kuudes sukupuuttoaalto. Metsien pinta-ala vähenee asutuksen ja viljelyn viedessä tilaa, hyönteisten ja lintujen romahtavista kannoista kuuluu huolestuttavia uutisia.
Tähän on päädytty, kun luontoa on kohdeltu arkisena resurssina.
Ehkä me tarvitsemme entistä kaupunkilaisemman luontosuhteen. Kaupunkilainen ilahtuu, kun tuotantoeläimet pääsevät ulkoilemaan, ja hän jaksaa suuttua, kun tienvarren kukkaniitty parturoidaan tai kaupunkimetsä hakataan alkukesästä lintujen pesinnästä välittämättä.
Itse käyn nyt keväällä päivittäin ihailemassa ojaa, jossa on sammakonkudun lisäksi mantereita, entisiä vesiliskoja. Kaupungistani löytyy jopa pesivä korppipari – maalainen ei ehkä jaksaisi innostua seikasta, mutta minulle se tuottaa päivittäistä iloa.
Jos ihan totta puhutaan, jako kaupunkilaiseen ja maalaiseen luontosuhteeseen on hölmö ja turha. Asuinpaikasta riippumatta ihmiset saattavat dumpata roskansa luontoon ja kulkea koko elämänsä silmät kiinni, luonnon yksityiskohtia huomaamatta. Ihastelijoita ja vihaajia asuu kaikkialla.
Suomessa ihminen on myös varsin vähän sidottu asuinpaikkaansa. Maalta muutetaan kaupunkiin ja takaisin, kesä vietetään muualla kuin kaupunkiasunnossa, hyvin harvan suku on erityisen kaupunkilainen.
Ainoa hyvä luontosuhde on sellainen, jossa todella ymmärretään luonnon arvo ja ainutlaatuisuus. Olemme siitä täysin riippuvaisia, ja siksi luontoa pitää ihastella, romantisoida ja nostaa alttarille. Muu ei tunnu riittävän.