Ei minua varten tarvii keittää
Kolumni: Suomen juhlahumun keskellä kannattaisi puhua hetki sen kielistä. Esimerkiksi suomen kielestä, kirjoittaa Lari Kotilainen.
Mitä ”iloa” tässä nyt muka on? Siinä ensimmäinen ajatukseni, kun minua pyydettiin Kotimaisten kielten keskuksen marraskuun lopulla järjestämään seminaariin nimeltä Kielen ilo. Tapahtumassa viisi viranomaisten kielilautakuntaa esitteli toimintaansa. Idea ei oikein tuntunut vastaavan käsitystäni siitä, mitä ilo voisi pitää sisällään. Olin väärässä.
Satavuotiaan Suomen kunniaksi on järjestetty jos jonkinlaista kissanristiäistä. Puhetta ja parranpärinää on piisannut someareenoille asti. Viimeaikaisesta polemiikista on jäänyt mieleen lähinnä sota ja sen kuvaus valkokankaalla sekä ”tätäkö nyt on suomalaisuus” -päivittely.
Ennemmin kannattaisi satavuotiaan Suomen kohdalla puhua sen kielistä. Esimerkiksi suomen kielestä.
Suomen kieli on vähintään parikymmentä kertaa valtiota vanhempi. Kirjakielen ensimmäisistä askelista on pian viisisataa vuotta, ja yhteiskunnalliseen käyttöönkin kieli kehittyi jo itsenäisyyttä edeltävällä vuosisadalla. Suomi-niminen valtio on kuitenkin ollut kielellekin tärkeä, sillä sen rinnalla kieli on kukoistanut. Samalla suomen kieli on säilönyt suomalaisuutta ihailtavan tehokkaasti ja tarkkanäköisesti.
Sanat näyttävät Suomen todellisena ja siksi kutkuttavan ristiriitaisena.
Sanoissa demokratia, hyvinvointivaltio ja vapaus kohtaavat hyvä veli -järjestelmän, leipäjonot, kannustinloukut ja pakkopalautukset. Itsenäisyys itsepäisyyden, luottamus ja talkoot kateuden ja omaneduntavoittelun, lämmin ja lähimmäinen muukalaisvihan ja katupartiot, lukutaito koulutusleikkaukset.
Suomi on romantiikkaa kuten järvenranta, liplattaa-verbi ja aamukaste mutta myös inhorealismia tyyliin kalsarikännit, takinkääntäjä ja aromisuola.
Edelliset sanat ovat muuten kaikki Suomen sana -kilpailun ehdotuksia. Joku on siis ajatellut jokaisen kohdalla, että juuri tuo sana kuvaa parhaiten Suomea.
Samalla lailla suomalaisuuden ytimessä ollaan verkossa naurattaneessa kampanjassa, jossa etsittiin suomalaisinta lausetta. Ehdotukset ovat aika timanttia: ”On ilmoja pidellyt.” ”Erikseen vai samasta?” ”Anteeksi, täällä on vähän sekaista.” ”Terveisiä saunasta.”
Kisan voitti ainakin itselleni edellisten sukupolvien suusta kovin tuttu lausahdus ”ei minua varten tarvii keittää”.
Suomen kielestä on totta vie iloa. Kielilautakuntien seminaari muistutti kuitenkin myös Suomen muista kielistä. Suomessa viranomaiset huoltavat suomen lisäksi niin ruotsia, kolmea saamelaiskieltä, romanikieltä ja suomalaista ja suomenruotsalaista viittomakieltä.
Suomi-valtion sata vuotta eivät ole noille pienemmille kieliyhteisöille olleet pelkkää ilon taivalta. Vuosien varrella kieliä on esimerkiksi kielletty käyttämästä kouluissa ja niiden puhujia on tutkittu kuin koe-eläimiä. Toisaalta seminaarista jäi tunne, että asiat voivat myös mennä eteenpäin.
On satavuotisjuhlia ja satavuotisjuhlia. Jos ihminen yltää vuosisadan ikään, hänen juhlansa keskittyvät menneiden muisteluun, sillä tulevaisuus on väistämättä lyhyt. Satavuotiaan valtion kohdalla on toisin. Koko juhlinnassa ei ole mieltä, ellemme usko valtion tulevaisuuteen.
Kieltenkään kohdalla ei ehkä kannata jäädä märehtimään menneitä syntejä. Satavuotisen Suomen tulevaisuuteen ja sen juhlintaan kuuluvat myös kielet – nimenomaan monikossa.
Voi toki olla, että tulevaisuudessamme siintää vain yksi kieli. Mutta jos näin käy, jäljelle jäänyt suuri yksinäinen on tuskin se, jolla tämä kolumni on kirjoitettu.
Suomen kielelle yksikielisyys olisi game over.