Akatemiaprofessori kypsyi Tampereen yliopistoon: ”En ole varma, haluanko jatkaa uraani täällä”
Kommentti: Teknologiateollisuus haluaa sanella, millaista uuden yliopiston opetus ja tutkimus ovat, kirjoittaa akatemiaprofessori Pertti Alasuutari.
Olen tehnyt koko akateemisen urani Tampereen yliopistossa, iloinnut sen menestyksestä ja tehnyt sen eteen paljon töitä tutkimustyölläni ja hankkimallani tutkimusrahoituksella.
Nyt, kun Tampereen korkeakoulut yhdistyvät uudeksi säätiöyliopistoksi, en ole enää varma, haluanko jatkaa uraani täällä.
Meitä yliopistolaisia on jo pitkään huolettanut se tapa, jolla uutta säätiöyliopistoa on rakennettu. Siirtymäkauden järjestelyissä viime vuonna perustetun yliopistosäätiön väliaikainen hallitus saneli uudelle yliopistolle johtosäännön, joka on useiden lakiasiantuntijoiden mielestä vähintään perustuslain ja yliopistolain hengen vastainen, ellei laiton.
Kantavana ajatuksena näyttää olleen kaikin tavoin varmistaa, että säätiön perustajat, ennen kaikkea teknologiateollisuus, voivat sanella, millaista uuden yliopiston opetus ja tutkimus ovat. Keväällä yliopistoväen protestointi herätti paljon julkisuutta, jolloin siirtymäkauden hallitus teki johtosääntöön joitakin näennäisiä myönnytyksiä.
Kun uuden hallituksen nimittämistä valmisteleva komitea näytti sitten toimivan liian itsenäisesti, 25. toukokuuta 2018 siirtymäkauden hallitus ilmoitti kesken kaiken muuttavansa itse tekemäänsä johtosääntöä.
On todella merkillistä, että valtio hyväksyy yliopistolle hallintorakenteen, jossa henkilöstö on syrjäytetty.
Säätiön perustajajäsenten vaatimus säilyttää määräysvalta yliopiston toimintaan olisi jotenkin ymmärrettävää, jos kyse olisi aidosti yksityisestä yliopistosta (tosin yksityiset amerikkalaiset huippuyliopistot vaalivat riippumatonta tiedettä). Mutta esimerkiksi teknologiateollisuus on sijoittanut uuden säätiön pääomaan vain 50 000 euroa.
Käytännössä kaikki raha yliopiston pyörittämiseen tulee veronmaksajilta, ja me tutkijat hankimme yliopistolle tutkimusrahoitusta yli sata miljoonaa joka vuosi.
Onkin todella merkillistä, että valtio hyväksyy yliopistolle hallintorakenteen, jossa henkilöstö on syrjäytetty, eikä opetus- ja kulttuuriministeriö ole halunnut nimetä valtion edustajia säätiöyliopiston hallitukseen. Sen sijaan Tampereen yliopistosta ollaan tekemässä teollisuuspiirien kontrollissa olevaa tutkimus- ja kehitysyksikköä pikkurahalla.
Tästä me tutkimuksen ”keihäänkärkiä” edustaviksi tunnistetut professorit saimme esimakua, kun meitä pyydettiin sijoittamaan itsemme siirtymäkauden hallituksen laatimaan uuden yliopiston tutkimusstrategiaan.
Sen mukaan yliopiston tutkimus keskittyy kuuden mission toteuttamiseen vuoteen 2030 mennessä: (1) terveys ja hyvinvointi kaikille ja kaikenikäisille, (2) resurssitehokkaat ja turvalliset ympäristöt, (3) tutkimukseen perustuva älykäs yhteiskunta, (4) teollisuutta ja älykkäitä kaupunkeja palvelevat tietoteknologiat, (5) oikeudenmukaiset, demokraattiset ja inklusiiviset yhteiskunnat sekä (6) tulevaisuuden työtä ja kansalaisuutta palveleva kestävä kasvatus ja elinikäinen oppiminen.
Meidän tulisi yhdellä lauseella kuvata, miten kunkin oma tutkimus palvelee jotain näistä missioista. Esimerkkilauseena tarjotaan: ”Yksikään lapsi ei kuole ripuliin”.
Nuo ovat sinänsä kunnianhimoisia poliittisia tavoitteita, mutta ei niistä synny tutkimusstrategiaa. En tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Oma tutkimusryhmäni on viimeiset kymmenkunta vuotta keskittynyt analysoimaan sitä, miten politiikan mallit leviävät maasta toiseen ja miten se selittää globaaleja muoteja ja yhteiskunnallisia muutoksia.
Ei tieteellinen perustutkimus toimi siten, että tavoitteeksi asetettaisiin jonkin käytännön ongelman ratkaiseminen. Ensisijaisena tavoitteena on löytää aikaisempia parempi selitys sille, miten jokin asia toimii.
Uutta keksintöä voi kyllä soveltaa eri tavoin esimerkiksi kehittämällä tekniikkaa, joka perustuu siihen, mutta soveltava tutkimus ja tuotekehitys ovat oma lohkonsa. Arvostan kyllä suuresti esimerkiksi YK:n kehitystavoitteita, joita nuo missiot muistuttavat, mutta ne eivät ole minun alaani.
En ole poliitikko enkä kehitystyöntekijä enkä ole menestynyt tutkimuksen saralla siksi, että kehittelisin uusia maailmanparannuksen malleja. Toki voin tutkimusteni pohjalta varoittaa lähtemästä mukaan kaikkiin muoteihin, kuten missiopohjaisten strategioiden laatimisesta organisaatioille, joita ei ole edes tarkoitettu sellaisten toteuttamiseen.
Tai voin antaa kyynisiä neuvoja siitä, miten jostain opista tehdään kansainvälisesti leviävä muoti. Minulle kansalaiskeskusteluun osallistuminen on kuitenkin sivujuonne, osa yliopistojen kolmatta tehtävää.
Nyt minusta näyttää, että Tampereen yliopistosta ollaan tekemässä jonkinlaista kehittämiskeskusta tai tutkimus- ja kehitysyksikköä, ei suinkaan monialaista tiedeyliopistoa. Siirtymäkauden hallituksen visiona näyttää olevan, että teknilliseen yliopistoon liitetään nyt terveyden edistämisen ja yhteiskunnan kehittämisen osastot, niin että vaikkapa ohjelmistokehitys saa uutta tietoa käyttäjistä.
Toivon kovasti olevani väärässä, mutta merkit näyttävät pahalta. Toivon myös, että tähän kehitykseen saadaan korjaus.
Jos niin ei käy, alan katsella itselleni uutta akateemista kotia, johon voin viedä tuliaisina hankkimani tutkimusrahoituksen.
Kirjoittaja Pertti Alasuutari on akatemiaprofessori ja Tampereen yliopiston sosiologian professori.