Meillä on kaunis kieli: Miksi emme pidä siitä parempaa huolta?

Kotimaa 20.2.2012 11:31
Kuvitus Jarkko Hyppönen.

 

Mika Häkkinen puhuu tv-kameralle. Hänellä on tulipunainen takki. Se on hartioista iso.

Häkkinen puhuu onnettomuudesta, johon hän joutui Australiassa marraskuussa 1995. Hänen F1-autonsa rengas puhkesi, ja hän törmäsi rengasvalliin 175 kilometrin tuntivauhdilla. Hän sai vakavia päävammoja ja joutui viikoiksi sairaalaan.

”Sua särki koko ajan”, Häkkinen sanoo. ”Ett sul oli koko ajan pää kipee, tiedätsä. Jotain paikkaa särki koko ajan, ja se särky oli niin korkee, ett sä koko ajan löit nyrkillä pöytään, ett nyt jumankauta saa riittää.”

Haastattelu näytettiin televisiossa 4. marraskuuta 1998, kolme päivää sen jälkeen kun Häkkinen oli voittanut maailmanmestaruuden. Seuraavana vuonna Häkkinen voitti taas. Hän oli tv:ssä jatkuvasti.

”Kun sä oot nopeempi kuin muut, sä voitat.”

”Kun sä ajat formulaa, sä et ajattele mitään muuta.”

”Sä olet aina halunnut voittaa Monacon.”

Häkkisen puhetapa nauratti ja ärsytti. Häkkinen jäljitteli englantia, varmaan huomaamattaan. Hän käytti sinä-pronominia tarkoittaessaan ketä tahansa. Hän ei ollut ensimmäinen, joka niin teki, mutta ehkä hän oli näkyvin.

Eniten Häkkiselle irvaili Nyt-liite. Se kirjoitti Häkkisestä säännöllisesti vitsipalstallaan.

Mika Häkkinen on taas sinut sänsä kanssa.

”Sä olet tuplamestari”, Mika Häkkinen sanoi itsekseen voiton varmistuttua.

Alettiin puhua sä-passiivista ja Mika Häkkis -passiivista. Muotoa moitittiin, mutta samalla se luikerteli puhekieleen. Nyt abiturientit käyttävät sinä-passiivia ylioppilasaineissaan ja yllättyvät, kun heille huomautetaan, ettei se kuulu asiatekstiin.

Näin helpostiko se käy? Yksi formulatähti puhuu huonoa suomea, ja viisitoista vuotta myöhemmin lukiolaiset luulevat muodon kuuluvan kirjakieleen. Onko suomi näin rappiolla?

 

 

Vastausta voi etsiä vaikka ylioppilasaineista.

Vuoteen 1995 saakka niiden arvosanat jakautuivat joka kevät suurin piirtein samalla tavalla. Noin puolet oppilaista kirjoitti hyvin, joko laudaturin tai magnan. Alle viidennes sai huonon arvosanan: lubenterin, approbaturin tai hylätyn.

Sitten alkoi alamäki. Kuuden vuoden kuluttua yli neljäsosa oppilaista kirjoitti huonosti. Heitä oli puolet enemmän kuin vuonna 1995.

”Mitään likimainkaan vastaavaa ei äidinkielen kokeen tai ylipäätäänkään ylioppilastutkinnon historiassa ole ennen havaittu”, kirjoitti Pentti LeinoKielikello-lehdessä kesällä 2002. Hän oli tuolloin ylioppilastutkintolautakunnan äidinkielen jaoksen puheenjohtaja.

Leinon mielestä syykin oli selvä: pakollisia äidinkielen kursseja oli vähennetty. Ennen niitä oli lukiossa kahdeksan, nyt enää kuusi.

Tilanne ei ole kymmenessä vuodessa korjaantunut, päinvastoin. Viime keväänä huonoja kirjoittajia oli entistä enemmän, lähes kolmannes.

Äidinkielen jaoksen puheenjohtaja on nykyään Pirjo Sinko. Hän on lukenut ylioppilasaineita 1970-luvun lopusta saakka. Ensin äidinkielenopettajana, sitten sensorina. Joka kevät hän ottaa 600 tekstiä eli ”minimin”, sillä hänellä on päivätyökin. Hän on opetusneuvos Opetushallituksessa.

Nyt hän istuu Opetushallituksen ”parhaalla paikalla”, kolmannen kerroksen aulapöydässä. Tästä näkee Pitkällesillalle ja Kruununhakaan.

”Kyllä oikeinkirjoituksen taso on huonontunut”, Sinko sanoo. ”Ihan tutkitusti.”

Hyviä kirjoittajia on tietysti edelleen, ja he ovat entistä parempia. Mutta sitten on ”se toinen ääripää”.

”Heidän äidinkielen taitonsa on niin huono, että ihan ihmettelee, miten he ovat ylipäänsä pystyneet lukiota käymään”, Sinko sanoo.

Yleisimmät kielivirheet ovat vanhoja tuttuja: yhdyssanat, pilkut, isot ja pienet alkukirjaimet. Mutta uusiakin tulee. Viime vuonna Sinko huomasi, etteivät jotkut osanneet enää tavuttaa, jakaa sanoja. Tavuviiva oli vetäisty juuri siihen kohtaan, jossa ruutupaperin rivi loppuu. Kaunii-sti.

”He kirjoittavat niin paljon koneella. Word tekee tavutuksen”, Sinko sanoo. ”Eikä lapsena opittu enää kanna. Se on kummallista.”

Kun Sinko aloitteli sensorina, lukiolaiset eivät juuri kirjoittaneet vapaa-aikanaan. Nyt he kirjoittavat koko ajan. Meilaavat, bloggaavat, tsättäävät, päivittävät ja twittaavat. Kirjakielen taito ei siitä kuitenkaan harjaannu, sillä nettitekstit ovat pikemminkin kirjoitettua puhetta.

”Yhteishaku lähestyy toositosi uhkaavasti, enää pari päivää. Mutjoo, oon harkinnu Ressuu”, nimimerkki Hejjjj kirjoittaa Suomi24.fi:n keskustelupalstalla.

Ja nimimerkki sannak. vastaa: ”Opiskelen nytten siis ressussa. Se on tosi rento koulu, porukkaa on ihan laidasta laitaan.”

Mutta jotain vikaa kouluopetuksessa täytyy olla. Abiturientit ovat kuitenkin opiskelleet äidinkieltä lähes kaksitoista vuotta. Ja silti ylioppilasaineessa rivi voi alkaa pilkulla.

”Oikeinkirjoituksen perusasiat pitäisi osata hyvin jo 11-12-vuotiaana”, Pirjo Sinko sanoo. ”Onks meidän opetuksessa jotain, kun ne eivät automaatistu?”

Hän luulee, että suurin syy on arvostuksen puute. Äidinkieltä ei pidetä tärkeänä. Kertoohan siitä sekin, että lukion tuntimäärää on vähäinen.

”Paine niistä tunneista on kova. Kun meillä pitää osata muitakin kieliä”, Sinko sanoo. ”Mutta onhan äidinkielen opetusta aika vähän, kun vertaa anglosaksiseen kulttuuriin.”

Arvostuksen puutteesta kertoo eräs toinenkin seikka. Pieni, mutta kuvaava.

Opetushallituksen, Singon työpaikan, internetsivut löytyvät osoitteesta www.oph.fi. Mutta jos haluaa opetusministeriön sivuille, päätyy osoitteeseen www.minedu.fi.
Ministry of Education.

 

 

 

Suomi on iso kieli. Sitä puhuu viisi miljoonaa ihmistä.

On arvioitu, että maailmassa on noin 6 000 kieltä. Mutta kieliä, joita puhuu yli miljoona ihmistä, on vain noin kolmesataa. Siinä mielessä suomi on iso.

Todellisiin suurkieliin verrattuna suomi on tietenkin pieni. Maailman suurin kieli on mandariinikiina ja toiseksi suurin espanja. Ne eivät suomen asemaa juuri uhkaa. Uhka on kolmonen, englanti. Englantia puhuu yli 320 miljoonaa ihmistä, ja sillä on virallinen asema 115 maassa.

Ongelma ei ole se, että suomalaiset käyttävät englantia, vaan se, että he eivät välttämättä käytä suomea. Eivät edes siinä rinnalla.

Suomalainen maksukorttiyritys hakee internetin kautta työntekijää, Chief Information Security Officeria. Ilmoituksessa ei ole sanaakaan suomea.
Lääkeyritys etsii Espooseen Infrastructure Owneria. Ilmoituksessa ei ole sanaakaan suomea.

Nokia on jo kauan puhunut virallisena työkielenään englantia.

Tutkija Lari Kotilaisen mielestä muutos on ollut radikaali – ja nopea. ”Parikymmentä vuotta.”

Kotilainen ei oikeastaan ole huolissaan yritysmaailmasta. Yritykset käyttävät kyllä suomea viimeistään siinä vaiheessa, kun myyvät suomalaisille tuotteitaan. Hän on huolissaan omasta työnantajastaan, yliopistosta.

”Se, että kirjoittaisi yliopistoympyröissä suomeksi, on lähes kuollut ajatus”, Kotilainen sanoo. Hänen työhuoneensa on Helsingin yliopiston suomen kielen laitoksella.

Kotilainen väitteli suomen kielestä tohtoriksi vuonna 2007. Sinä vuonna Helsingin yliopistossa valmistui vajaat 700 väitöskirjaa. Niistä yli 500 oli englanninkielisiä. Helsingin kauppakorkeakoulussa ja Teknillisessä korkeakoulussa väiteltiin käytännössä vain englanniksi.

”Kansainvälisyys on tieteentekemisen tavoite, en mä sitä yhtään kritisoi”, Kotilainen sanoo. ”Mutta se on outoa, että pitää kirjoittaa kokonaan englanniksi.”

Seuraukset voivat nimittäin olla vakavat. Jos tiedettä tehdään vain englanniksi, uusia tieteellisiä termejä ei välttämättä enää suomenneta. Ne eivät vakiinnu suomen kieleen. Se taas johtaa siihen, että uusista asioista ei voi puhua suomeksi – eikä lukea suomeksi. Ne, jotka osaavat ja viitsivät, voivat toki lukea ilmastonmuutoksesta tai bioenergiasta englanniksi. Mutta suomen kieli kutistuu. Ja lopulta, jos oikein huonosti käy, se surkastuu kyökkikieleksi. Sitten suomeksi puhutaan vain arjen asioista. Palataan tilanteeseen, jossa oltiin vielä 1800-luvun alussa.

Kotimaisten kielten keskus ehdotti kaksi vuotta sitten, että väitöskirjan tekijöiltä vaadittaisiin ainakin yhtä suomenkielistä artikkelia tutkimuksensa tuloksista. Ja muilta tutkijoilta taas edellytettäisiin, että he liittäisivät tieteellisiin julkaisuihinsa suomenkieliset tiivistelmät.

”Kyllä yliopisto on suomen kielelle paljon vaarallisempi asia kuin nuoret”, Lari Kotilainen sanoo. ”Nuoret sentään käyttävät suomea.”

Niin. Voisihan esimerkiksi sosiaalisen median kieli hyvin olla englanti. Mutta ei ole. Suomen kielellä siellä viestitään, vaikkei nyt ihan kirjakielellä.

”On naurettavaa edes olettaa, että ihmiset käyttäisivät epätarkoituksenmukaista kielimuotoa”, Kotilainen sanoo. ”Moni käyttää juhlapuheessa erilaista kieltä kuin kavereiden kanssa baarissa. Eikä niitä ole hyvä sekoittaa. Kirjoittamiseen on tullut samaa.”

Kirjakieli tässä näyttää jäävän kaikkien jalkoihin. Miten sille käy? Koululaiset vieraantuvat siitä, koska eivät sitä käytä. Oppikirjat ovat kirjakieltä mutta monet nuortenkirjat ja tiedotusvälineet jo lähellä puhekieltä. Ja muualla jyllää englanti.

”Joko meidän pitää hyväksyä se, että kirjakielen normit löystyvät, koska ihmiset eivät hemmetti opi niitä”, Kotilainen sanoo. ”Tai sitten pitää satsata enemmän niiden opettamiseen.”

Siinä on haasteensa. 2000-luvun alkuvuosina alle puolet yhdeksäsluokkalaisista pojista piti äidinkieltä ja kirjallisuutta hyödyllisenä oppiaineena.

 

 

 

Kaisaniemen puiston laidalla Helsingissä on konstailematon, tasakattoinen toimistotalo.

Sitä kutsutaan yhä Säätaloksi, sillä se tehtiin 1960-luvun puolivälissä Ilmatieteen laitokselle. Kolme vuotta sitten siihen muutti Kotimaisten kielten keskus. Virasto, jossa ”tutkitaan ja huolletaan suomea”.

Syksy on ollut virastolle ankea. Kahdeksan tutkijaa on lähtenyt, sillä viraston tutkimustehtäviä on siirretty yliopistoihin. Valtionhallinnon tuottavuusohjelma vaatii säästöjä. Suomen kieleltä ovat rahat vähissä.

Ja kaiken lisäksi Säätalosta on löytynyt hometta.

Käytävillä kulkee työmiehiä. Huoneita on eristetty muovipressuilla. Remontin pitäisi valmistua maaliskuussa.

Kuudennessa kerroksessa tehdään Vanhan kirjasuomen sanakirjaa, kaikesta huolimatta. Se on valtava hanke.

Työ aloitettiin vuonna 1956, ja nyt on päästy kirjaimeen O.

Pirkko Kuutti on kiinnittänyt työpisteensä sermiin taulukon vanhoista kirjasintyypeistä.

Työpöydällä on punainen pahvilaatikko. Sen kylkeen on liimattu valkoinen lappu. 144. lunastaa-luonti.

Laatikko on täynnä pahvisia sanalippuja. Niihin on poimittu vanhoja sanoja ja tekstejä, joissa sanaa on käytetty.
Lunastaa.

Ote on Uudesta testamentista, Johanneksen ilmestyksestä. Suomennos on Mikael Agricolan.

”Sille ette sine olet tapettu / ia sine lunastit meite sinu’ Werelles / caikinaisesta Seuracunnista ia Kieliste ia Ca’ssasta ia Pacanoista…”

Kun Kuutti ottaa käsittelyyn lunastaa-sanan, hän käy läpi kaikki sanasta kerätyt liput, selaa sähköisen aineistopalvelun tekstit ja alkaa kirjoittaa sanan historiikkia. Hän etsii sanan variantit, vanhojen leksikoiden eli sanakirjojen tiedot, eri merkitykset ja käyttöalat. Hän liittää mukaan havainnollisia esimerkkejä ja sanontoja.

Valmis artikkeli on kuin pieni ikkuna Ruotsin vallan aikaan. Tähän mennessä noita ikkunoita on tehty noin 40 000 kappaletta.

Mutta työ on hidasta ja siksi kallista. Sanakirjan ensimmäinen osa ilmestyi vuonna 1985 ja toinen vuonna 1994. Kolmatta osaa on tehty kohta kaksikymmentä vuotta.

Viime vuonna näytti vielä siltä, että koko sanakirjatyö lopetetaan. Tai ”keskeytetään”, kuten virallinen sanamuoto kuului. ”Sen loppuunsaattaminen vaatisi selvästi enemmän resursseja kuin Kotuksella on käytettävissään”, sanoi viraston säästöjä pohtinut työryhmä. Kotimaisten kielten keskuksesta käytetään lyhennettä Kotus.

Moni ehti älähtää. Ville Eloranta, Helsingin Sanomien kielenhuollosta vastaava toimittaja, piti päätöstä pöyristyttävänä. Aikakauslehti Virittäjä puhui pääkirjoituksessaan kulttuuriskandaalista.

Lopulta apuun tuli Koneen Säätiö. Se ilmoitti joulukuussa 115 000 euron apurahasta. ”Vanhan kirjasuomen sanakirjan 3. osan loppuunsaattaminen ja sanakirjan toimitustyön jatkaminen.”

”Se tuntui täysin uskomattomalta”, Pirkko Kuutti sanoo. ”Yksi päivä meni ihan euforiassa.”

Nyt sanakirjaa tekee yhteensä neljä toimittajaa. Kaksi heistä on uusia, apurahalla palkattuja. Maria Lehtonen tutkii oman serminsä takana odottaa-verbiä. Taru Laanti on sanassa löyhkä.

Katariina Summanen tulee Kuutin työpisteelle ja katsoo pieneen, kukalliseen puukuppiin. Se on tyhjä.

”Anteeks, mutta missä avain?” hän kysyy.

”Apua!” Pirkko Kuutti hätääntyy.

”Se on mun taskus”, Maria Lehtonen vastaa ja nousee odottaa-verbin äärestä.

Avain on ”holviin”. Se on pieni huone käytävän toisella puolella.

Summanen avaa oven.

Seinustoja kiertävät rullaovikaapit. Keskellä lattiaa on kirjahyllyjä saarekkeena.

Näissä hyllyissä säilytetään vanhimpia suomeksi painettuja kirjoja. Tekstejä, joista punaisten laatikoiden sanaliput on poimittu.

Kannet ovat tummuneet. Kirjoja luetaan ohuet pumpulihansikkaat käsissä.

Ensimmäiset suomenkieliset kirjat kirjoitti Mikael Agricola. Abckiria ilmestyi vuonna 1543, Rucouskiria Bibliasta vuonna 1544, Se Wsi Testamenti vuonna 1548.

Kun Agricola kirjoitti teoksiaan, eli käänsi Raamatun tekstejä ”kansankielelle”, suomella ei ollut yhtenäistä muotoa. Oli vain murteita. Agricola loi kirjakielen, rakensi kielioppia ja kehitti sanastoa.

Parrakas mies kirjojensa keskellä, keskittynyt ilme kasvoillaan. Oikeassa kädessä sulkakynä, päällä tumma talari, oppineen viitta. Tältä hän näyttää Albert Edelfeltin piirroksessa. Mutta miltä hän oikeasti näytti, sitä ei tiedetä.

”Holvin” uusimmat kirjat ovat 1810-luvulta. Siihen päättyy vanhan kirjasuomen aika, sillä sen jälkeen kirjakieli alkoi hiljalleen uudistua.

”Täällä näkee millaista on, kun yhtenäinen kirjakieli puuttuu”, Pirkko Kuutti sanoo. Viime aikoina hän on ”kohdistanut jonkinnäköisen huolensa” kirjakielen tilaan.

”Olen havaitsevinani merkkejä siitä, että kirjakielen merkitystä kieliyhteisölle ja yhteiskunnalle ei täysin ymmärretä.”

Hän ottaa esimerkiksi 1600- ja 1700-lukujen asetustekstit. Ne on käännetty kiireesti ruotsista. Virkkeet ovat pitkiä ja vaikeaselkoisia, suomen kielen sanasto ei riitä.

”Sitten niitä on luettu saarnastuolista ihmisille, jotka hädin tuskin osaavat lukea”, Kuutti sanoo. ”Kieltä on taatusti ollut kauhean vaikea ymmärtää.”

”Tegemmä kaikillen taidåx ia tiettäwex / nijn hywest ylimeises quin alamaises wirgas / waicka me olemma palio sijtä murhetta pitänedt ia meiden Kuningalisen wiran puolest tehned meiden parastam ia suurta achkerutta…”

Kuutti sulkee holvin oven.

”Ei ole mikään itsestäänselvyys, että meillä on kirjakieli”, hän sanoo.

Ja käy pudottamassa avaimen puukuppiin.

 

 

 

Suomen kielellä on oma viranomainen. Se on Kielitoimisto. Se ohjaa ja kehittää kieltä ja voi tehdä ”pieniä kannan tarkistuksia”. Mutta jos kyse on isommista muutoksista, asia siirtyy suomen kielen lautakunnalle.

Lautakunnan päätyö on kielipolitiikka, mutta normikysymyksiäkin se käsittelee. Uusia ohjeita se antaa kuitenkin harvoin. ”Muutos aiheuttaa aina epävarmuutta”, lautakunnan sihteeri Sari Maamies toteaa.

Viiden viime vuoden aikana lautakunta on päättänyt muun muassa seuraavaa:

Internet voidaan kirjoittaa isolla tai pienellä alkukirjaimella. Nimen edessä oleva määrite voidaan taivuttaa tai olla taivuttamatta. Helsingin yliopiston kansleri Kari Raiviolle. Helsingin yliopiston kanslerille Kari Raiviolle. Suhuäänne tulee merkitä yhdellä kirjaimella (š) eikä kirjainyhdistelmällä (sh).

Kielitoimisto on osa Kotimaisten kielten keskusta. Sekin sijaitsee siis Säätalossa.

Taru Kolehmainen etsii pöydältä kuulokkeet. Puhelin soi.

”Kielitoimiston neuvonta Taru Kolehmainen”, hän vastaa ja jää kuuntelemaan.

”Jos Te panisitte pilkun siihen ’Hämeenlinnan kautta’, niin kautta-sanan jälkeenkin pitäis laittaa pilkku. Silloin se olis tällainen täydentävä lisä.”

”Ei tule pilkkua. Niin, kyllä niitä pilkkusääntöjä kannattais aina vähän katsella… No niin, eipä kestä.”

Tiistaisin on Kolehmaisen vuoro päivystää neuvontapuhelimessa. 020 781 3201. Kolme tuntia kerrallaan joka arkipäivä.

1990-luvulla neuvontapuhelimeen tuli yli 10 000 soittoa vuodessa. Viime vuonna enää 5 000.

Soittoja on vähentänyt internet. Kielitoimisto on täydentänyt sivujaan, joten kansalaiset saavat vastauksia sieltä. Tosin Kolehmainen on miettinyt toistakin syytä. Ehkä ihmiset eivät ole enää niin kiinnostuneita kielestä.

”Tätä mä olen ruvennut ajattelemaan yhä enemmän”, hän sanoo.

Mutta ne, jotka suomen kielestä välittävät, ovat siitä hyvin mustasukkaisia.

Piia Joronen tutki 2000-luvun alussa, mitkä puhutun kielen piirteet ärsyttivät tavallisia suomalaisia. Hän kävi läpi kymmenen Ilta-Sanomien verkkokeskustelua ja sai huomata, että kaikki ärsytti. Laina- ja muotisanat, toistelu ja fraasit. Kaunista ja oikeaa oli vain mahdollisimman alkuperäisenä pysynyt kieli – tai sellaiseksi luultu.

Mutta kieli muuttuu. Jos se ei muuttuisi, se kuolisi.

Kolehmaisen puhelin soi.

”Hei. Aha. No miksei siinä vois olla kaksi sanaa, afrotanssin workshop? Miksi sitä nyt tunkee yhdeksi pitkäksi sanaksi?”

”No juu. Se oliskin ollut mun seuraava kysymys. Kun on ihan hyvä työpaja-sana. Onks se workshop nyt olevinaan niin paljon hienompi? Suositaan suomalaista. Se on Kielitoimiston periaate. No hyvä. Ei kestä.”

Kolehmainen tilastoi puhelut suureen mustaan muistikirjaan. Hän kirjoittaa soittajan nimen – jos saa siitä selvää – ja kysymyksen. Näin on tehty vuodesta 1945, jolloin maisteri Hannes Teppo aloitti puhelinneuvonnan. Hän kirjoitti muistiinpanonsa huolellisesti pienellä, koukeroisella käsialalla. ”1.6.45 Hra Koskela. Hälyttää – yksi y.”

Kolehmainen huomaa, että eilen on kysytty evankelisluterilainen-sanan kirjoitusasua.

”Tää onkin hankala.”

Sana kirjoitetaan yhteen, ei yhdysviivalla. Suomen kielen lautakunta teki siitä päätöksen kaksikymmentäviisi vuotta sitten.

”Mutta arvaa, onks se päätös muuttanut mitään Katajanokalla?”

Katajanokalla sijaitsee kirkkohallitus. Se kirjoittaa sanan yhä yhdysviivalla.

Kolehmainen vastaa taas.

”No tervehdys.”

”Siis tämä leivos? No kun on se runebergintorttu, niin samalla lailla kirjoitettais. Eli pienellä ja yhteen, fredrikanleivos.”

”Eikö se sunkin mielestä menis aika hyvin runebergintortun parina? Kun ne nyt oli naimisissa ja kaikkee.”

”Ei kestä.”

Kielitoimiston työ on tasapainoilua. Sen pitää pysyä mukana kielen kehityksessä – siinä muutoksessa. Mutta samalla sen on pidettävä kiinni tärkeistä kielen säännöistä.

”Suuntaus on se, että turhia kieltoja vältettäisiin”, Kolehmainen sanoo.

Monet kielenhuoltajat sallisivat esimerkiksi ”alkaa tekemään” -ilmaisun, ”alkaa tehdä” -muodon rinnalla.

”Tästä on tullut yllättävän tärkeä asia. Suurelle yleisölle suorastaan kielenhuollon ikoni.”

Länsi-Suomessa on perinteisesti alettu tekemään. Itä-Suomessa on alettu tehdä. Kun muodosta päätettiin 1900-luvun alussa, malli otettiin idästä. Sillä kertaa.

Ja siihen aikaan ajateltiin, että yksi selkeä sääntö toimisi parhaiten.

”Se ei vain ole oikein koskaan mennyt läpi”, Kolehmainen sanoo. ”Yksi kielen rikkaus on sen monimuotoisuus.”

Mutta sä-passiiville Kolehmainen ei aio antaa periksi. Ei vielä vähään aikaan.

”Ehkä sitten kun täältä on viimeinen kielenhuoltaja lähtenyt ja sammuttanut valot.”

Puhelin soi.

”Kyllä, Kielitoimisto.”

”Thaimaahan, ei Thaimaaseen. Siinä on maa-sana lopussa. Niin. Ei kestä.”

 

 

 

Onkohan Mika Häkkinen koskaan ajatellut, kuinka syvällisesti hän on vaikuttanut Suomeen?

Mika Häkkis -passiivi.

Tällä nimellä monet tutkijatkin kutsuvat sä-passiivia, vaikka sillä ilmeisesti on vanhat suomalaisetkin juurensa.

Ilmaisua on käytetty kaakkoismurteissa jo 1800-luvulla, kuten professori U. T. Sirelius osoitti 1894.

”Jos määräät kakskymment pennii, ni hää suuttuu. Se ku kulluu, ni ala panna toista päälle.”

Sinä-pronominia ei ennen vanhaan kuitenkaan juuri käytetty, vain pelkkää verbimuotoa.

Häkkinen on nykyisen sä-passiivin isä. Se on selvä.

Mistä Häkkisen voisi tavoittaa? Hän taitaa asua nykyään Monacossa.

Ehkä Vauhdin Maailma -lehden päätoimittaja voisi auttaa. Hän teki Häkkisestä dokumentin 1990-luvun lopussa.

Olli Koivusalo vastaa sähköpostiin nopeasti.

”Häkkisen yhteystietoja minulla ei ole – hän on aina ollut tässä suhteessa vähän hankala tapaus”, Koivusalo kirjoittaa. Hän antaa kuitenkin vinkin.

”Parhaiten Suomessa Mikan tuntee Matti Kyllönen – hänen kauttaan asiaa voi yrittää viedä eteenpäin.”

Tietenkin Matti Kyllönen, formulakilpailujen ääni!

Kyllösen vastaus tulee vuorokaudessa.

”Suo anteeksi, että kesti!” hän kirjoittaa. ”Sain juuri Mikan uusimman s-postiosoitteen ja laitoin heti hänelle viestiä! Mika vaihtoi kaikki puh numerot ja s-postit, joten kesti taas päästä jäljille! Yst terv. Matti”

Kuluu viikko.

Pohtiikohan Häkkinen parhaillaan sä-passiivia Monacossa? Kuluu toinen viikko. Häkkisestä ei kuulu mitään.

Hän ei vastaa.

Kun sul on kiireitä, sul on kiireitä.

 

Juttu on julkaistu ensimmäistä kertaa Suomen Kuvalehden numerossa 7/2012.