Luonnonsuojelun keinot ehtyvät, kun alkuperäistä luontoa ei enää ole – Vapaaehtoisuus on vienyt terän metsien suojelusta

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Kansalaiset eivät käsitä, mitä luonnonsuojelu on ja miksi se on tärkeää, kirjoittaa Pasi Reunanen Kanava-lehden numerossa 5/2020 ja kysyy: Onko olemassa enää muunlaista luonnonsuojelua kuin ihmisen rikkoman ympäristön korjaamista? Suomen Kuvalehti julkaisee tekstin kokonaisuudessaan.

 

EUROOPPALAISTA luonnonsuojeluvuotta juhlittiin 50 vuotta sitten. Suomessa nouseva ympäristöhallinto alkoi määrätietoisen luonnonsuojelutyön. Viimeisten vanhojen metsien suojelu ei olisi enää toteutunut ilman kansalaistottelemattomuutta ja ympäristöjärjestöjen järeitä painostuskeinoja.

1970- ja 1980-lukujen aktiivisen kauden jälkeen luonnonsuojelu alkoi polkea paikallaan. Sen käsite ja sisältö muuttuivat ja työvälineet ruostuivat.

On siirrytty ihanteellisesta alkuperäisen luonnon suojelusta ja luonnonvaraisten lajien säilyttämisestä ihmisen luomien ympäristöjen ja tekosysteemien maailmaan. Se oli hyppy tuntemattomaan.

Nykyaika tarvitsee perinteistä luonnonsuojelua enemmän kuin koskaan.

Uudenvuodenpuheessaan 1970 presidentti Urho Kekkonen puhui luonnonsuojelusta.

”Haluan tässä puheessani kiinnittää huomiota tulevaisuutemme kannalta mitä tärkeimpään asiaan, nimittäin luonnonsuojeluun. […] Teknillistyminen, teollistuminen, kaupungistuminen näyttävät eri puolilla maailmaa monin tavoin johtavan ihmisen elinehtojen vakavaan huononemiseen. Ympäristömme saastuminen ja osittainen tuhoutuminen etenee vuodesta toiseen entistä nopeammin ja entistä laajemmalti”, Kekkonen lausui huolestuneena.

Asian teki ajankohtaiseksi yleiseurooppalainen luonnonsuojeluvuosi, johon myös Suomi osallistui.

Kekkonen oli keväthangilla hiihdellyt Suomen viimeisissä, tiettömissä erämaissa ja tunsi siten hyvin Lapin alkuvoimaisen ja vielä lähes koskemattoman luonnon. Silti uudenvuodenpuheessa hänen huolensa koski ”ihmisen elinehtojen huononemista”.

Kekkonen ei puhunut luonnonsuojelusta, hän puhui ympäristönsuojelusta.

Ympäristönsuojelu on yhteisnimitys kaikille niille toimille, joilla luontoa ja ihmisen elinympäristöä suojellaan luonnonvarojen väärinkäytöltä ja teollisuuskehityksen haittavaikutuksilta. Ympäristönsuojelu on karkeasti ottaen maan, veden ja ilman suojelua. Kysymys on ihmisen hyvinvoinnin ja viihtyvyyden suojaamisesta.

Kaikki ympäristönsuojelu ei ole luonnonsuojelua. Luonnonsuojelu on muiden lajien kuin ihmisen suojelemista. Sen tavoite on suojella lajeja pitkäjänteisesti niin, että niiden kannat säilyvät luonnossa elinvoimaisina niiden omassa elinympäristössä. Luonnonsuojelu on luonnon edunvalvontaa.

Viime vuosikymmeninä suosituksi tullut ennallistava, rekonstruoiva luonnonsuojelu on ihmisen luonnonympäristölle aiheuttamien vahinkojen korjaamista. Se on yritys palauttaa ihmisen muuttama tai ihmisen hävittämä luonnontila.

Ihminen korjaa ihmisen itse aiheuttaman vaurion tai toiminnan sivuvaikutuksesta syntyneen haitan luonnolle. Korjaustoimenpiteen hyöty luonnolle selviää vasta jälkeenpäin kun nähdään, palasiko luonto haluttuun tilaan ja säilyivätkö lajit korjatulla alueella. Kaikkea ei voi korjata, ihminen on hävittänyt luontoa myös korjauskelvottomaksi.

Lajien suojelusta puhuttaessa muistetaan tavallisesti aikakauslehtien kansikuvalajit, kuten merikotkat, laulujoutsenet tai saimaannorpat. Ihmisen onnistui pelastaa sukupuutolta lajit, jotka hän oli itse metsästää loppuun tai jotka olivat menehtyä hänen levittämiinsä ympäristömyrkkyihin.

Ihminen ei voi mitenkään suojella kaikkia lajeja kädestä pitäen tai suunnittelemalla yhden lajin suojeluohjelmia. Lajeja pitää auttaa selviämään luonnossa omin neuvoin, ja se vaatii elintilaa–elinympäristöjä, joihin ihminen on vaikuttanut mahdollisimman vähän.

 

ILMASTONMUUTOS on kansainvälinen superympäristöongelma. Ilmastoasia on juuttunut – aiheestakin – poliittiselle asialistalle niin tiukasti, että se on jättänyt varjoonsa monet muut ympäristöongelmat.

Koska ilmakehän kaasukoostumuksen muutokset vaikuttavat yhtä lailla valtameri- kuin maaekosysteemeihin, yleisesti ajatellaan, että monet ihmisen aiheuttamista luonnonvaurioista korjautuvat, kunhan ihmistä uhkaava ilmaston kuumeneminen saadaan aisoihin.

Ilmastokysymystä ratkotaan yhteisenä ylätason ihmiskeskeisenä ympäristönsuojelukysymyksenä, ei luonnonsuojeluongelmana.

Valtameriekosysteemiä ja ilmakehää halutaan manipuloida keinotekoisesti, lähiavaruuteen suunnitellaan varjostimien asentamista. Ajatuspajat tarjoavat ratkaisuksi kiertotaloutta, alustataloutta, digiloikkaa, keinoälyä, resurssiviisautta, päästökauppaa, kompensaatiota tai ekosysteemipalveluja.

Ilmastonpelastaja muistuttaa kaukaisesti alkemistiä, joka etsi koeputkensa sakasta kultahippua. Sitä ei löytynyt, koska hänen ymmärryksensä luonnonjärjestelmästä oli väärä.

Menetelmiä ihmisen ja jäljellä olevan luonnon ja sen lajikirjon suojelemiseksi etsitään kuumeisesti insinööritieteistä ja taloustieteen teorioista sen sijaan, että kuunneltaisiin myös ympäristötieteilijää.

Jos eliölajien ja luonnonympäristöjen tulevaisuutta tarkastellaan ilmastohuippukokousten pitopaikoilta, ei päätöksentekijän erotuskyky riitä havaitsemaan luonnonekosysteemien ahdinkoa.

Avaruudesta katsottuna maapallo on edelleen sinisten valtamerten ja vihreän kasvillisuuden peitossa. Yksinäinen jääkarhu pienellä jäälautalla ei avaruusasemalle näy.

 

Perinteinen luonnonsuojeluaate ajautui länsimaissa vakavaan murrosvaiheeseen maailmansotien jälkeen, kun sen idealistinen aatepohja jäi nopean teollistumisen jalkoihin.

Suomessa Reino Kalliolan ja Niilo Söyringin luotsaaman Suomen Luonnonsuojeluyhdistyksen ihanteellinen päätavoite, koskemattoman luonnon ja luonnonvaraisten eliöiden suojelu, kotiseudun ja sen maisemien säilyttäminen, uhkasi ajautua tyhjän päälle. Suomalaisesta metsä- ja suoluonnosta tuli teollisuuden puunkasvatusalueita, kasvinsuojeluaineet levisivät ravintoketjuihin, puunjalostustehtaat saastuttivat järviä ja autojen pakokaasut pilasivat kaupunki-ilman.

Luonnonsuojeluun tarvittiin aksiooman muutos. Vastaus oli ympäristönsuojelu: luonnonsuojelu ihmisen hyväksi.

YK:n talous-  ja sosiaalineuvosto (ECOSOC) hyväksyi Pariisin kokouksessaan 1968 uuden määritelmän luonnonsuojelulle. Siinä luonnonsuojeluksi katsottiin luonnonvarojen järkevä käyttö, jonka päämääränä oli korkein mahdollinen elämisen taso koko ihmiskunnalle. ”Koskematon luonto” ei mahtunut enää kunnolla määritelmän piiriin.

Luonnonsuojelu siirtyi uuteen maailmankauteen, jossa ihmisen aiheuttamat ympäristöongelmat kääntyivät häntä itseään vastaan. Ympäristömyrkyistä, ydinvoimasta ja happosateista kasvoi ympäristökysymys, apokalyptinen uhka, joka voisi sammuttaa elämän koko maapallolta. Siihen ihmisellä ei ollut varaa.

Virallisesti ympäristönsuojelun aikakausi alkoi YK:n Tukholmassa 1972 järjestämässä ensimmäisessä ympäristöhuippukokouksessa Man and His Environment.

Suomessa ryhdyttiin kokouksen jälkimainingeissa vahvistamaan ympäristön asemaa lainsäädännössä, kehittämään ympäristöhallintoa ja saattamaan valmiiksi suunnitelmia uusien laajojen luonnon- ja kansallispuistojen perustamisesta. 1980-luku oli merkittävien luonnonsuojeluohjelmien aikakausi. Ympäristönsuojelussa edistyttiin pitkin askelin, ja luonnonsuojelun alueella Suomi kiri kansojen vertailussa palkintosijoille.

Nyt ympäristöasiassa ollaan harppaamassa jälleen uuteen maailmankauteen, jota kuvaavat parhaiten kirjaimet IPCC.

Ilmaston lämpeneminen laajensi ympäristönsuojelun toiminta-alueen aidosti globaaliksi ja ulotti sen aikaisempaa laajemmin yhteiskunnan, talouden ja politiikan kaikille lohkoille. Ilmakehä–jokainen hengenveto–yhdistää maat ja kansakunnat ja läpäisee kaiken ihmistoiminnan. Ympäristönsuojelu vajosi ilmastonsuojelun alaviitteeksi.

Ilmastokriisi on korostetun kansainvälinen ympäristökysymys. Huomion kiinnittyessä kansainvälisiin huippukokouksiin unohtuu helposti, että jokaisessa kansallisvaltiossa riittää työtä omien ympäristöongelmien kanssa.

Luonnonsuojelu Suomessa – järvien ja rannikkovesien puhdistaminen, uhanalaisten lajien ja metsien suojelu, suojelualueiden perustaminen ja hoito – on yksin suomalaisten omien päätösten ja toimien varassa.

 

MONET kehityssuunnat ja tilastot osoittavat ympäristön laadun ja viihtyisyyden parantuneen ratkaisevasti. Haitallisimmat ympäristömyrkyt on kielletty, teollisuus on kehittänyt vähäpäästöisiä tuotantoprosesseja ja Eurooppa näyttää satelliittikuvissa vihreämmältä kuin aikoihin. Monet lajit on pelastettu sukupuutolta. Hyviä uutisia kuulee toistuvasti ja monet ovat helpottuneita.

Yksittäistapausten vastapainoksi lukuisat tutkimukset ovat kuitenkin karusti osoittaneet, että maapallolla elävien lajien lukumäärä on vähentymässä, monien lintu-, nisäkäs- ja hyönteislajien kannat ovat merkittävästi pienentyneet kaikkialla ja ihmisen maankäyttö kaventaa luonnonympäristöjä kiihtyvällä vauhdilla.

Kysymys on ekosysteemien systeemisestä, kaikkia lajiryhmiä, luonnonympäristöjä ja luonnossa esiintyviä ekologisia vuorovaikutussuhteita koskevasta alennustilasta. Tutkimukset viittaavat myös siihen, että luonnonsuojelualueita ei ole tarpeeksi, ja ne sijaitsevat liian hajallaan säilyttääkseen luonnon monimuotoisuutta, jota varten ne alunperin perustettiin.

Asiantuntijat ovat huolissaan luonnonsuojelun tilasta, mutta heidän esittämistään nopeista ja tehokkaista ehdotuksista on kovin pitkä matka käytännön toimenpiteisiin. Jos toimenpiteisiin sitten ryhdytään, törmätään heti rahapulaan ja vähien varojen allokaatio-ongelmaan: miten pärjätä vasaralla kun tarvitaan moukaria.

Saksan liittotasavallassa törmättiin 1970-luvulla erikoiseen luonnonsuojelukysymykseen: miten metsäluontoa suojellaan silloin, kun metsän kaikki puut on istutettu. Alkuperäisiä metsiä oli jäljellä enää joitakin näytepaloja, sillä metsänhoidon alkukodissa metsiä oli käytetty ja hoidettu määrätietoisesti jo hyvin pitkään. Tänä aikana Saksan alkuperäiset lehtipuumetsät oli pääosin istutettu havupuumetsiksi.

Kysymys on olennainen: miten luontoa suojellaan silloin, kun alkuperäistä luontoa ei enää ole?

Suomessa ”koskematonta luontoa” ei oletettavasti riittänyt luonnonsuojeluun, mutta ihmisen vähän hyödyntämää alkuperäistä luontoa ehdittiin pelastaa luonnon- ja kansallispuistoihin sekä monien suojeluohjelmien yhteydessä.

Silloin kun talousmetsiemme puut on istutettu jo kahteen kertaan, on kysyttävä: kulkeeko metsiemme luonto Länsi-Saksan viitoittamaa tietä? Alkavatko luonnonsuojelun keinot ehtyä, jos alkuperäistä luontoa ei enää ole, sillä alkuperäinen luonto on luonnonsuojelun perusedellytys.

Luonnonsuojelulainsäädäntömme järeimmät keinot liittyvät lajien ja alueiden suojeluun, jolla maankäyttöä ohjataan voimakkaasti luonnon hyväksi asettamalla rajoja ihmisen sallitulle toiminnalle. Suomen merkittävimmät luonnonsuojelusaavutukset liittyvät ponnisteluihin yksittäisten lajien pelastamiseksi ilmeiseltä sukupuutolta sekä laajoihin luonnonsuojeluohjelmiin, joilla on perustettu kansallis- ja luonnonpuistot sekä lukuisat biotooppikohtaiset suojelualueet.

Lainsäädännöllinen aluesuojelu on luonnonsuojelun merkittävin työväline. Sen terä on viime vuosina tylsynyt, kun on siirrytty vapaaehtoiseen pienten luontokohteiden säilyttämiseen.

Luonnonsuojelua ei toteuteta enää laatimalla valtakunnallisia luonnonsuojeluohjelmia, luonnonpuistoja ei perusteta, ja jos kansallispuisto päätetään perustaa, se perustetaan entisen retkeilyalueen päälle matkailijoita palvelemaan.

Pakkokeinojen käyttö on mahdollista, mutta poliittisesti arkaluontoisena toimenpiteenä sitä ei pidetä hyväksyttävänä.

Luonnonsuojelua ei ohjaile enää kasvoton viranomainen ylhäältä päin, vaan sen perusta on valettu maanomistajan etua ajatellen vapaaehtoisuuden pohjalle. Lainsäädännöllinen luonnonsuojelusuunnittelu on kesytetty joidenkin uhanalaisten lajien esiintymispaikkojen ja erikoisten luonnonympäristöjen pienialaiseksi suojeluksi.

 

KUN valtakunnallisen metsien suojeluun tähtäävän luonnonsuojeluohjelman aikaansaaminen kävi poliittisesti mahdottomaksi, sen vastapainoksi metsänomistajille räätälöitiin Metso-ohjelma. Maanomistajat voivat tarjota siihen arvokkaimpia metsiään, ja heille maksetaan suojelusta käypä korvaus.

Metso-ohjelma täydentää talousmetsien luonnonhoitoponnisteluja, mutta metsäluonnon suojelu on alkanut takkuilla talousmetsissäkin.

Metsälaissa ilmoitettujen metsäympäristöjen säilyttäminen hakkuiden ulkopuolella ja metsien sertifiointimenettely olisivat lyhyt askel eteenpäin metsäluonnonsuojelussa, ellei tavoitteita olisi vesitetty ja lakeja tulkittu luonnonsuojelua heikentävästi. Metsälain kirjaimen toteuttaminen vaikuttaa käytännössä tarkoittavan hakkuilta säästettävän lakikohteen pinta-alan minimoimista sen sijaan, että rajaus tehtäisiin luonnonsuojelun kannalta mielekkäästi.

Metsälaki ei ole täsmällisen velvoittava, koska lain ja sen esitöiden kirjaukset, kuten ”pienialainen”, ”luonnontilainen” tai ”taloudellisesti vähäarvoinen”, jättävät yksiselitteisten ohjeiden puuttuessa liikaa tulkinnanvaraa.

Eliölajien lisääntymisaikana tehdyt hakkuut ovat erityisen haitallisia metsäluonnon monimuotoisuudelle tilanteessa, jossa metsälajien kannat ovat muutenkin jyrkässä laskussa. Metsäkeskuksen tempaus kumittaa tilastoista metsälakikohteita pois osoittaa, ettei metsäviranomainen ota luonnonsuojelua vakavasti.

Selvin osoitus luonnonsuojelun arvostuksen heikkenemisestä yhteiskunnassa oli maakuntakaavoitukseen omaksuttu uusi käytäntö, jossa luonnonsuojeluvaraukset jätettiin pääsääntöisesti pois kaavasta.

Sen valmistelussa ohitettiin aikaisempi pääperiaate, että arvokkaat luontokohteet kartoitetaan aina ensin ja tärkeimmät niistä varataan suunnittelukartalle ensimmäiseksi. Luonnonsuojelua tarpeettomana pitäneet sidosryhmät onnistuivat vesittämään tämän periaatteen.

Suomessa ainoastaan valtion maita hallinnoiva Metsähallitus joutuu aika ajoin ”pakkosuojelemaan” maitaan. Metsähallitus on kunnostautunut siirtämällä hallinnoimiaan metsiä oma-aloitteisesti hakkuiden ulkopuolelle, mutta muuten sen luonnonsuojelun enimmät ponnistukset on suunnattu soiden ennallistamiseen, suojelualueiden luonnonhoitoon ja kansallispuistojen virkistyspalveluihin.

On väärä luulo, että luonnonsuojelualueet yksin riittävät turvaamaan metsien monimuotoisuuden tilanteessa, jossa Suomen metsäluontoa vaivaa vakava elinympäristökriisi.

Monet metsäiset elinympäristöt ovat kadonneet lähes kokonaan, yli-ikäisistä metsistä on jäänyt jäljelle pieniä palasia, eikä uhanalainen metsälajisto selviä talousmetsissä. Teollisuuden puunkäyttö kasvaa voimakkaasti, mistä seuraa, että Metso- ja metsälakikohteet ovat jäämässä yksinäisiksi metsiköiksi nuorten metsien ja avohakkuiden väliin.

Vaikka Metso-ohjelma on osoittautunut verrattomaksi keinoksi hankkia yksityisomistuksessa olevia metsiä suojelun piiriin, pienten ja hajallaan sijaitsevien kohteiden luonnonsuojelullisesta merkityksestä ollaan kahta mieltä.

Ekologinen aikatekijä luo metsissä ylimääräistä epävarmuutta luonnonsuojelutoimien ylle. Vaikka metsien luontoa suojeltaisiin nyt määrätietoisesti, toimenpiteiden seuraukset alkaisivat monien lajien kohdalla näkyä vasta vuosien päästä.

Metsä kasvaa takaisin ja kaivattua kuollutta puuaineista kertyy tasaiseen tahtiin, mutta metsän kasvu tai lahopuu ei yksin ratkaise metsälajien kohtaloa. Monet ekologiset tekijät vaikuttavat lajien kohtaloon pienillä suojelualueilla, eikä niiden vaikutuksia voida tietää varmuudella etukäteen.

Tiedetään kuitenkin, että mitä vähälukuisemmaksi laji taantuu, sitä todennäköisemmin se häviää paikalta ajan myötä. Käynnissä on jo peli, jossa luonto heittää noppaa lajien sukupuutosta.

Sattumalle ihminen ei mahda mitään. Luonnonsuojelijaa askarruttaa, mistä talousmetsiin karttuva lahopuu saa tulevaisuudessa asukkaansa. Harvinaiset perinneympäristöt voivat kokea saman kohtalon, sillä niiden monimuotoisuus on jo nyt kokonaan ihmisen hoitoponnistusten varassa.

 

LUONNONSUOJELULLE on nykyään perin vähän kysyntää yhteiskunnassa, koska kansalaiset eivät käsitä, mitä luonnonsuojelu on ja miksi se on tärkeää. Ihmiset eivät erota kansallispuistoa retkeilyalueesta tai kansallisesta kaupunkipuistosta.

Kun kaavoitusviranomainen toteaa, että arvokas metsä on vain mielipidekysymys, tai kun kaivosyhtiöt koeporaavat suojelualueiden maaperää ja ilmoittavat, etteivät luonnonsuojelu ja kaivostoiminta ole ristiriidassa keskenään, luulisi ihmisten ihmettelevän väitteitä.

Kalliota räjäyttelevän ja kiveä louhivan yrityksen edustaja nimitti louhosta osuvasti tekosysteemiksi. Hän selitti innostuneesti, kuinka luonto palautetaan louhinta-alueelle toiminnan loputtua: rakennetaan kiipeilyseiniä ja nurmirantaisia tekolammikoita ja tuodaan paikalle harvinaisia sammalia ja jäkäliä.

Todellisuudessa ihmisen rakentamia tekosysteemejä ei voi ennallistaa: ihmisen on uudestaan luotava maa ja tuotava elävä luonto paikalle.

 

Huoli tekoympäristöistä ja ihmisen huonoon kuntoon runtelemasta, luonnon tunnusmerkit menettäneestä luonnosta ei ole uusi.

”Vain pieni ja jatkuvasti pienenevä osa luonnosta on alkuperäistä, koskematonta, suurin osa on ihmisen muovailemaa, osa ja jatkuvasti kasvava osa jopa siinä määrin, ettei sen yhteydessä enää voida puhua luonnosta sanan tavanomaisessa merkityksessä. Ympäristö-sana sopii epämääräisessä rajattomuudessaan myös tällaiseen tekoympäristöön, tekniikalla ja teollisuudella kyllästettyyn kaupunkimaisemaankin, jossa luonnonkasveille ja -eläimille ei jää juuri ensinkään elintilaa”, Reino Kalliola lausui jo Luonnonsuojeluvuoden pääjuhlassa marraskuussa 1970.

Luonnonympäristöjen korjaaminen perustuu odotusarvoon, että luonto palaa jonkin aikaviiveen kuluttua ennalleen, tai ainakin luonnontila paranee merkittävästi, kun aiheutettu haitta korjataan. Ei kuitenkaan voida täsmällisesti tietää, miten luonto alkaa kehittyä ja minkälaiseen tilaan se lopulta päätyy. Vai olisiko samaan päämäärään päästy ilman korjaustoimenpiteitä?

Jos puututaan ihmisen maankäyttöön ja suljetaan hänen vaikutuksensa pois, aika alkaa työskennellä luonnon hyväksi ilman suunnitelmaa.

Luonnonvaraisten ja alkuperäisten lajien ja niiden eloyhteisöjen suojelu edellyttää riittävän laaja-alaista ja tiheää luonnonympäristöistä muodostunutta suojelualueverkkoa. Aluesuojelu on yksiselitteisesti merkityksellisin luonnonsuojelun muoto, jolla asetetut tavoitteet voidaan pitkäjänteisesti saavuttaa.

Luonnonsuojelun käsite on elänyt ajassa, muuttunut ja laventunut. Alkuperäisyys, koskemattomuus tai luonnontilaisuus eivät enää määrittele sitä, mitä luonnossa katsotaan suojelemisen arvoiseksi.

Luonnonsuojelua on kaikki se mitä kukin sillä tarkoittaa. Jos luonnonsuojelun koko kuva on pelastaa lajeja yksitellen tai yrittää estää ihmisen muuttamia ympäristöjä tulemasta tekoympäristöiksi, luonnonsuojelulle olisi keksittävä uusi nimi.

Hoitava luonnonsuojelutyö rekonstruoi ihmisen muuttamaa luontoa takaisin luonnontilaiseksi.

Tällaisia alueita voidaan kutsua luonnontilan palautusalueiksi. Vasta kun ja jos toivottu luonnontila on saatu palautumaan, voidaan luontoa alkaa suojella. Tekosysteemejä ei kannata korjata.

Voidaan syystä kysyä, onko enää olemassa muuta luonnonsuojelua kuin ennallistavaa, kunnostavaa, hoitavaa ja rekonstruoivaa luonnon palauttamista ihmisen rikkomassa ympäristössä.

 

Kirjoittaja Pasi Reunanen on filosofian tohtori. Teksti on julkaistu ensi kertaa Kanava-lehden numerossa 5/2020. Kanavan voit tilata täältä.

Suomen Kuvalehti ja Kanava kuuluvat samaan lehtiperheeseen Otavamediassa ja niillä on yhteinen päätoimittaja.