Kremlin salaiset paperit tuovat uutta tietoa talvisodasta ja yöpakkasista – Kaikki arvoitukset eivät silti ratkea

ESSEE: Varjo Suomen yllä -teos rikastuttaa näkymiä Suomen historiasta.
Kotimaa 26.12.2017 18:31
Veli-Pekka Leppänen

Moskovan Kreml 7. huhtikuuta 2017. © IVAN SEKRETAREV / AP / Lehtikuva

Varjo Suomen yllä -teos perehtyy asiakirjoihin, joita Venäjä luovutti Suomelle. Ne tuovat lisävaloa maamme historiaan. ”Sisältö on lähes kautta linjan tasokasta ja näkymiä rikastuttavaa, ei mitään laarinpohjalta kaapaistuja jämiä”, kirjoittaa historiantutkija Veli-Pekka Leppänen Kanava-lehdessä 8/2017.

Suomen Kuvalehti julkaisee  Leppäsen kirjoituksen kokonaan.

 

Poliittisen historian dokumenttikokoelmia julkaistaan meillä harvakseltaan tarpeen mukaan. Mitään säännöllisiä, suurelle yleisölle suunnattuja julkaisusarjoja ei ole. Venäjällä ne ovat vakiintuneempi tapa.

Tänä syksynä kuitenkin ilmestyi Docendon kustantamana tukeva kokoelma Suomea koskevia neuvostodokumentteja, Varjo Suomen yllä -otsikkoinen valikoima huippuasiakirjoja vuosilta 1917–1964.

Raflaava alaotsikko, Stalinin salaiset kansiot, pyrkii tietenkin kiihdyttämään kirjan myyntiä. Valtaosa aineistosta toki on Stalinin valta-ajalta, mutta mukana on myös vanhempaa materiaalia Leninin ja tuoreempaa Hruštšovin kaudelta.

Aineistoluovutus tuli hieman yllättäen, kaikkiaan 18 mapillista. Siitä on kirjaa varten poimittu noin kahden mapin verran, ja selventävistä tausta-artikkeleista vastaavat professorit Timo Vihavainen (vuodet 1917–1939), Ohto Manninen (sota-aika ja valvontakomissio) ja Kimmo Rentola (1949–1964).

Suomennosurakan suoritti Mirko Harjula. Kaikki mapit luovutetaan Kansallisarkistoon tutkijakäyttöön.

Materiaalit ovat kaikkein pyhimmästä. Kyseessä on Venäjän federaation presidentin arkisto, entinen Nkp:n politbyroon arkisto eli puolueen pääsihteerin virka-arkisto. Sitä korkeammalle ei askelmia neuvostohierarkiassa ollut.

Lähde on siis huipulta, mutta materiaalien luovutusperiaate on hämärän peitossa; mistä kokonaisuuksista paperit on poimittu, mitä jäi nyt antamatta ja miksi?

Eräässä yleisökeskustelussa Rentola totesi, että asiakirjadiaarien numeroinnista havaitsee katkoksia ja aukkoja. Joka tapauksessa jokainen julkaistu dokumentti on enemmän kuin tuhat julkaisematonta.

Valikoimateokselle voi jakaa kiitosta. Sisältö on lähes kautta linjan tasokasta ja näkymiä rikastuttavaa, ei mitään laarinpohjalta kaapaistuja jämiä. Ei kirja historian kaikkia arvoituksia ratkaise, mutta raottaa joitakuita sellaisia.

Askarruttaa, miksi ei näy protestia Isoa vihaa kohtaan.

Kaikkein vanhin paperi kertoo Suomen ja Neuvosto-Venäjän rauhantunnusteluista elokuussa 1918 Berliinissä. Diplomaatti V. V. Vorovski raportoi ulkoasiain kansankomissaari Georgi Tšitšerinille, kuinka Suomen valtuuskunta Carl Enckell keulassaan ”suhtautuu meihin sangen vihamielisesti mielikuvituksellisen suuruudenhulluine vaatimuksineen, ja samalla he nöyristelevät saksalaisille aivan häpeilemättä”.

Vielä oli matkaa Tarton rauhaan 1920.

1920-luvulla Kremliä huoletti Suomen mahdollinen imeytyminen reunavaltiopolitiikkaan, mikä hanke ajan oloon sitten raukesi.

Timo Vihavainen toteaa, että enää 1930-luvulla naapureilla ”ei ollut merkittäviä kiistakysymyksiä”. Jopa suomalaisten Suur-Suomi-haaveet vaimenivat vuosikymmenen loppua kohden.

Toisaalta askarruttaa, miksei Suomesta näy protestoidun Neuvostoliitossa tuolloin käynnistynyttä Isoa vihaa, suomalais- ja inkeriläisväestön likvidointia. Kun Karjalan suomalaisuusaspekteista niin ponnekkaasti kiivailtiin Suomessa läpi 1920- ja 1930-luvun, olisi uskonut tuhansien ihmisten tuhon tiestä pidetyn meteliä.

Tästä ei kirjassa ainakaan ole merkkejä.

Ohto Mannisen jaksolta nousee vahvimmin esiin neuvostojohdon halu jykevöittää ja laajentaa talvisodassa 1940 otettua Hangon tukikohtaa. Kaavailtiin Viipurin–Hangon rautatieyhteyttä, lentokenttää Hankoon, lujempaa linnoittamista, levittäytymistä Saloon päin…

 

Niin ikään juuri ennen talvisotaa ja sen aikana syntyneitä dokumentteja on runsaasti, kolmisenkymmentä. Totta kai se on kapea, mutta suuntaa-antava otos sittenkin.

Raivosta kihisevä on viesti, jossa Stalin perää varmistusta Raatteen tappioille tammikuussa 1940.

”Missä ovat 44. divisioonan sotaneuvosto ja esikuntapäällikkö, miten he selittävät häpeällisen käytöksensä ja miksi divisioona on jätetty heitteille”, marsalkka kyselee, ”miksi 9. armeijan sotaneuvosto leikkii mykkäkoulua eikä tee meille selkoa menetysten määristä saati divisioonan häviön syistä. Odotamme vastausta.”

Vastuutaan väistelevien vastaanotto on arvatenkin ollut tyrmäävä – monille varmasti viimeinen.

Paasikivi säikähti, muttei Kremlin toivomassa määrin.

Vuonna 1948 alkanutta yya-aikaa asiakirjat värittävät ja syventävät – sitä radikaalisti muuttamatta.

Rentola esittelee eräitä tapauksia, kuten aikeet J. K. Paasikiven säikäyttämiseksi ulos presidentinvaaleista 1950. Presidenttiä ja K.-A. Fagerholmin sosiaalidemokraattista hallitusta mustamaalattiinkin, muttei lopulta niin raskain keinoin kuin aikomus oli.

Pidemmälle piti mennä. Kirjassa julkaistaan Stalinille 21.11.1949 esitellyt toimet, joilla olisi muokattu maaperää Suomen kurssin kääntämiselle neuvostomyönteisemmäksi.

Kymmenkohtainen toimenpidelista on vaikuttava kooste poliittista painostusta (kuten ”5–8 päivän välein joukko nootteja”) eri aiheista, Sdp:n oikeiston nimiin väärennettyjä lentolehtisiä sekä lisärahoitusta Skp:lle. Lopussa: ”Pyydetään tutustumaan. A. Gromyko.”

”Stalin ei kuitenkaan pannut koko programmia saman tien toimeen”, Rentola huomioi.

”Vanha annostelija”, kuten hän Stalinia kuvaa, päätti ensiksi jäädyttää kauppaneuvottelut, vaatia eräiden neuvostokansalaisten (”vaarallisten sotarikollisten”) palautusta ja sättiä lehdissä Paasikiveä demokratian tuhoamisesta, fasismin elvyttämisestä ja tuesta anglosaksiselle sodanlietsonnalle.

Paasikivi säikähti, muttei Kremlin toivomassa määrin. Hän pysyi ehdolla ja jatkoi presidenttinä.

 

Suomen politiikkaa hämmennettiin monin tavoin pitkin 1950–60-lukua.

Esimerkiksi demarien hajaannuksen alussa kesällä 1957 skogilaisille kanavoitiin 100 miljoonaa markkaa (noin 2,6 miljoonaa euroa) taloudellista tukea, joka Rentolan mukaan jäykisti heitä ja vähensi halua kompromisseihin tannerilaisen puoluejohdon kanssa. Raha antoi selkänojaa ja kahtiajako syveni.

Presidentinvaaleihin 1956 ja yöpakkasiin 1958 kirjan dokumenteista saadaan joitakin lisätietoja.

Pidemmän ajan kiintoisa havainto on, että ainakin neljä Neuvostoliiton Helsingin-lähettilästä ajautui pestillään hakaukseen omien tiedusteluelintensä kanssa: Ivan Zotov (1940–1941), Viktor Lebedev (1951–1958), Aleksei Zaharov (1959–1965) ja Aleksei Beljakov (1970–1971). Reviiri- ja valtataistelut rehottivat.

Oma lukunsa on Vjatšeslav Molotov, jonka tuloa lähettilääksi Helsinkiin harkittiin talvella 1957–1958. Siirto ei toteutunut, ja kuten Rentola toteaa, ”politbyroossa oltiin hajulla siitä, että nimitys voisi poltella maassa, jossa Molotovin cocktail oli keksitty”. Molotov lähetettiin Ulan Batoriin.

Moskovasta nyt saadut dokumentit ovat sinänsä kelpo materiaaliapu tutkimukselle. Varjo Suomen yllä -teos artikkeleineen auttaa avaamaan asiakirjojen paikkaa ja arvoa lähteiden kokonaiskentässä.

Neuvostoasiakirjoilla on suurta merkitystä kartoitettaessa lähihistoriamme kysymyksiä. Täysipainoisimpia vastauksia kuitenkin syntyy vasta huolellisen, kaikkien saatavilla olevien lähteiden punninnan jälkeen.

Dokumentit ovat raskaslukuisia, mutta ei kirja liene viihdelukemiseksi tarkoitettukaan.

 

Kirjoittaja Veli-Pekka Leppänen on valtiotieteiden tohtori, historiantutkija ja toimittaja.

Kirjoitus on ensi kertaa julkaistu Kanavassa 8/2017.

Suomen Kuvalehti ja Kanava kuuluvat samaan lehtiperheeseen Otavamediassa ja lehdillä on yhteinen päätoimittaja.

Tilaa SK:n uutiskirje

Ajankohtaisimmat ja puhuttelevimmat digisisällöt vastajauhettuna suoraan sähköpostiisi.