Viimeinen lahja

idänkauppa

Haurastuva Kekkonen ajoi Kostamusta Kainuun pelastamiseksi. Betonimies Pentti Kovalainen rakensi kaivoskaupunkia yli viisi vuotta.

Teksti
Petri Pöntinen
Kuvat
Marjo Tynkkynen Kostamus
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Joku riiviö oli hakannut suuret, paksusankaiset silmälasit irti.

Betonimies Pentti Kovalainen kiertää monumenttia Kostamuksen kulttuuritalon luona. Tutut kehykset ovat taas paikoillaan Urho Kekkosen näköispatsaassa.

Kädet ovat vahvat, aivan kuten 73-vuotiaalla kainuulaisella rakentajalla.

”Mutta tuo nenä ei ole Kekkosen nenä.”

Seurana Kekkosella on Aleksei Kosygin, Neuvostoliiton pääministeri. He suunnittelevat jättiläismäistä rakennusprojektia, kaivoskaupunkia. Istuvat vierekkäin, kannon nokassa.

Betonimies nyökyttelee hyväksyvästi.

”Kekkonen oli entinen uittomies. Se tykkäsi istua tulilla metsässä.”

 

Syntyjään savolainen, sielultaan kainuulainen.

Kajaanissa kouluja käynyt UKK teki kerran kesässä mieluisan matkan. Kainuun, entisen nälkämaan, asukkaat pyysivät presidentiltä palveluksia. Tule suojelemaan flyygelikeräystä! Pidä puhe maatalousnäyttelyn avajaisissa! Junttaa meille oma lääni!

Kesäkuussa 1971 Kekkonen kulki taas kylästä kylään, hörppi kahvia ja särpi leipäjuustoa.

Kovalaisen vanhempien rintamamiestaloon kutsua ei kuulunut. Metsätyömies ja pientilan emäntä tunnustivat punaista väriä. Äänestivät ainoina SKDL:ää Sotkamon Korvaniemen kylässä.

Pentti Kovalainen oli muuttanut Kajaaniin elementtitehtaan duunariksi. Työläiskodin perintönä antoi vaaleissa aina äänensä toverille. Eri aate ei himmentänyt arvostusta. Urkki oli junaillut syrjäkylille Kekkosteiksi kutsutut maantiet.

Vuonna 1971 Kekkosella oli jymyuutinen kainuulaisille.

Kuhmosta 30 kilometriä itään, keskelle erämaata nousisi monograd, kaupunki joka eläisi kaivoskombinaatin varassa.

Jatkosodassa suomalaisjoukot olivat ylittäneet rajan, ihmetelleet kun kompassit olivat seonneet. Syy selvisi: valtava rautamalmiesiintymä.

Kostamus olisi kolme kertaa niin suuri kuin kaakkoisrajan taakse suunniteltu Svetogorsk.

Kekkonen julisti: ”Uskon vahvasti, että Kostamus-projektista tulee tosi.”

Pentti Kovalainen käy yhä kaupungissa kahden viikon välein.
Pentti Kovalainen käy yhä kaupungissa kahden viikon välein.
Kostamuksen lähiöihin jätettiin kaavoittamatta parkkipaikat.
Kostamuksen lähiöihin jätettiin kaavoittamatta parkkipaikat.

 

Aivovamman runteleman Brežnevin puhe sammalsi, kun hän pyysi: Kostamus täytyy ratkaista.

Kirje on maaliskuulta 1976, ilman päiväystä. Kainuun Sanomien päätoimittaja Otso Kukkonen, lähestyi ”Veli Presidenttiä”.

”Jossain määrin hädissäni rohkenen kirjoittaa Sinulle Kostamus-huhuista”.

Päätoimittaja pelkäsi hankkeen lykkääntyvän 1980-luvulle. Leipä oli Kainuussa tiukassa, taas kerran.

Pentti Kovalainenkin kulki hätäaputöissä. Kontiomäen rataa korjattiin. Lapion varressa rajantakainen jättiprojekti oli jo unohtunut.

Keväällä jaettiin yllättäen irtisanomislaput. Peruste: Vapautetaan Kostamuksen työvoimaksi.

Ilo haihtui äkkiä. Hanke jumitti.

Kekkonen oli istunut taajaan saunassa Vladimir Stepanovin, Neuvostoliiton suurlähettilään kanssa. Diplomaatti ajoi innolla Kostamusta, kotiseutunsa hanketta. Neuvotteluissa Moskovassa sukkuloi vuorineuvos Kauko Rastas, rakennusalan patruuna ja presidentin kalakaveri.

UKK äksyili päiväkirjalle: ”Mitä helvettiä pitäisi tehdä? Työ olisi saatava, Kainuun työttömyys on 14 %.”

Oli suunniteltu jo tiedotetta, jossa asiasta olisi ilmoitettu. Kiista oli lukkiutunut hintaan. Lännessä korkea inflaatio nosti rakentamiskustannuksia. Suomalaisten pyynnöllä olisi rakentanut kolme Kostamusta Uralille, vastapuoli väitti.

Jos kombinaatti ei toteutuisi, Kekkonen tiesi, ketä kainuulaiset syyttäisivät: presidenttiä.

Solmu aukesi, kun vastuu siirtyi Finn-Stroille, suomalaisten rakennusfirmojen yhteenliittymälle.

Hinnasta tingittiin, rönsyjä karsittiin.

Lopullisesti Kostamuksen siunasi neuvostojohtaja Leonid Brežnev.

Aivovamman runteleman pääsihteerin puhe sammalsi, kädet tärisivät. Hän pyysi tekstaamaan isoin kirjaimin paperille: Kostomukša, nado rešat. Kostamus täytyy ratkaista.

Sopimus allekirjoitettiin toukokuussa 1977 Moskovassa. Valtiovierailun aikana Kekkonen näki unen, jossa hankkeen tielle oli kasautunut uusia esteitä.

Mutta totta se oli. Kuuden vuoden neuvottelumaraton oli maalissa.

Kaivoskaupungin kerrostaloissa asuu noin 30 000 ihmistä.
Kaivoskaupungin kerrostaloissa asuu noin 30 000 ihmistä.

Pentti Kovalainen avaa pankin oven Kostamuksen keskustassa. Tuulikaapissa norkoilee kaksi miestä.

Täällä rehottaa villi markkinatalous.

Rahanvaihtajat liimautuvat iholle, tunkevat taskulaskimen silmille. Eurolla saa 78 ruplaa.

Romaksi esittäytyvä jobbari kaivaa takin etutaskusta kymmenen senttiä paksun setelitukon. Latelee ruplat käteen ja sanoo suomeksi: ”Laske!”

Kovalainen vaihtaa sata euroa.

”Luottomies”, hän sanoo.

”Roma ei ole huijannut minua koskaan.”

Kovalainen käy kahden viikon välein Kostamuksessa. Tankkaa Kian tankin ja kymmenen litran kanisterin täyteen. Bensamatka kannattaa. Etenkin nyt, kun EU:n ja Yhdysvaltojen talouspakotteet ovat heikentäneet ruplan arvoa.

Bensalitra maksaa 70 senttiä, alle puolet Kajaanin pumppuhinnasta.

 

Vuonna 1978 Kovalainen pelasi Kostamuksessa markoilla, joka paikassa.

Työmaa oli kuin valtio valtiossa.

Posti kulki suomalaisine postinumeroineen. Pankkeja oli kolme: Postipankki, Osuuspankki ja Kansallis-Osake-Pankki. Markat kävivät Kainuun Osuusliikkeen ravintolassa ja Rusasen kaupassa.

Satoja parakkeja levittäytyi ympäriinsä. Työmaakoppeja, asuntoja, saunoja, terveysasema, putka.

Kovalaisen ensimmäinen työmaa oli kolme kerrostaloa, Taloryhmä 150. Kirvesmiesten juoksupoika sitoi nosturikuskille kuormia. Elementit oli rahdattu Hämeenlinnasta asti.

Taloja nousi kuin tatteja metsän keskelle.

Kostamuksesta tuli kultakaivos rakennusfirmoille, ja se antoi työtä tuhansille kainuulaisille rakentajille.

Kovalainen alkoi valaa ja liipata betonilattioita. Palkan päälle maksettiin sadan markan päiväraha. Säästöjä kertyi: paljon ylitöitä, ilmainen majoitus.

Ravintolassa tarjottiin suomalaista ruokaa. Halpaa sekin. Poronlihakeitto maksoi neljä, kunnon pihvi kahdeksan markkaa.

Tienesteillä työläiset rakensivat kotimaahan omakotitaloja ja vaihtoivat autoja.

Kovalainen osti tuliterän Škodan.

Kostamuksessa rakennusmestarit liikkuivat Ladoilla, Siperian mersuilla. Rakentajat kulkivat linja-autoilla, samoin neuvostokansalaiset. Oli laskettu, että valmistuttuaan kaupungissa olisi 400 henkilöautoa.

Parkkipaikat jätettiin kaavoittamatta.

Kombinaatin peruskiven muistolaatta on pellettilaitoksen seinässä.
Kombinaatin peruskiven muistolaatta on pellettilaitoksen seinässä.
Vallankumousjohtaja Lenin tervehtii entisen elintarvikevaraston edessä.
Vallankumousjohtaja Lenin tervehtii entisen elintarvikevaraston edessä.

Yksi Kostamuksen pääkatuja on ulitsa Antikainena, Antikaisenkatu. Se on omistettu Toivo Antikaiselle, suomalaiselle kommunistille ja maanpetturille. Tien varressa on neuvostoliittolaisten pystyttämiä kerrostaloja.

”Ne on justiinsa niitä röksiä, jumalauta!” Kovalainen kivahtaa.

Paikallinen betonia oli heikkoa, multaa seassa. Työläiset olivat usein metsätyömiehiä, rakentajina amatöörejä.

Rauhankadulla Kovalainen tutkailee vanhaa ”mestaansa”, Taloryhmä 150:tä. Kerrostalot ovat kestäneet aikaa. Vain elementtien tiivisteitä ja joitain ikkunoita on vaihdettu.

Havupuut piirittävät asuinaluetta kuin 1970-luvun suomalaisessa metsälähiössä.

Jalkakäytäville ja puiden siimekseen on pysäköity sikin sokin katumaastureita. Mercedeksiä, Nissaneita ja Land Cruisereita.

Sunnuntaisin, vapaapäivänä, autot valtaavat kaupungin.

”Täällä on silloin täysi kaaos.”

Tuuli sekoitti papereita, seitsemän liuskan pumaskaa. Lopulta Kekkonen sekosi sanoissaan.

Tšaikat ja Zilit, mustat edustusautot, kiisivät juhlapaikalle.

Syksyllä 1978 muurattiin Kostamuksen teollisuusalueen peruskivi. Haudattavaan metallilieriöön oli suljettu ruplia ja markkoja, Helsingin Sanomat ja Pravda.

Syyskuun 14. päivä oli kolean aurinkoinen. Päävieraat Kekkonen ja Kosygin istuivat lavalla, huovat suojanaan. Maamme ja Oi suuri ja mahtava Neuvostoliitto kajahtivat. Pitkiä puheita, joita käännettiin suomeksi ja venäjäksi.

Viimeisenä äänessä oli Suomen presidentti. ”Olemme kokoontuneet Kostamuksen erämaahan…”

Tuuli sekoitti papereita, seitsemän liuskan pumaskaa.

Lopulta Kekkonen sekosi sanoissaan.

Juhlalounaalla pettymys paistoi UKK:n kasvoilta. Puhe oli jäänyt kesken.

Kahta kuukautta myöhemmin, marraskuussa, valtiosihteeri Keijo Korhonen laati kaiken varalta presidentin nekrologin. Se nauhoitettiin ja tallennettiin Yleisradion kassakaappiin.

Muistokirjoitus alkoi ytimekkäästi.

”Urho Kaleva Kekkonen kuului niihin harvinaisiin valtiomiehiin, joiden nimestä on tullut kokonaisen aikakauden tunnus.”

 

Video: Tällaiselta Kostamuksessa näytti ja kuulosti vuonna 1978, kun Kekkonen piti puheen ja muurasi peruskiven.

 

Kekkonen oli korvaamaton.

Niin ajatteli 78-vuotias, hiljan viidennelle kaudella valittu presidentti. Niin ajattelivat hänen tukijansa, myös Neuvostoliitossa.

Suhteiden kulmakivi oli YYA-sopimus, UKK sen takuumies.

Juhlapuheissa Kekkonen toisti virallista liturgiaa: ystävyyttä ja luottamusta. Mutta kulisseissa poliittinen painostus oli ankaraa. Ennen Kostamus-matkaa Neuvostoliitto oli ehdottanut yhteisiä sotaharjoituksia ja aseiden ostoa vastakaupaksi Kostamuksesta.

Kekkonen väisti tarjouksen.

Hän halusi tiivistää taloudellista, ei sotilaallista yhteistyötä. Siksi hän toimi vuorineuvosten kaupparatsuna, edisti hartiavoimin idänkauppaa.

Vuosina 1956–80 hän ideoi, vauhditti ja paimensi 85 hanketta. Neuvostoaloitteita oli 25.

Kekkosen vastapeluri oli pääministeri Kosygin. Kemiat kohtasivat. He viihtyivät yhdessä metsällä ja kalalla, neuvottelut sujuivat asialinjalla.

Kostamukseen vieras oli tuonut isännälle Valmetin haulikko-luodikon ja Aim Pointin kiikarit.

Neuvostoliitossa arvostettiin lahjoja. Mutta luottamus lunastettiin teoin, sopimuksin.

Kekkonen oli kirjoittanut matkaraporttiinsa: ”Voisin sanoa, mutta en sano, että ilman K:n ja minun keskinäistä sympatiaa ja siis ystävyyttä Kostamusta ei olisi rakennettu nyt.”

Peruskiven muuraus oli idänkaupan kruunu.

Illalla kombinaatin edustustiloissa päämiehet keskustelivat taloussuhteista. Taas Kekkosen ajatus katkeili. Hän sotki asioita. Aluksi Kosygin närkästyi. Tajuttuaan tilanteen hän käyttäytyi hienotunteisesti, lopetti neuvottelun.

Ystävää ei nolata. Hän oli itsekin sairas mies.

 

Lenin-poikahan se siinä!

Vallankumousjohtaja Lenin tervehtii käsi ojossa entisen elintarvikevaraston pihassa. Kovalainen kiertää betonikolossia, joka on täynnä huonekalu- ja rautakauppoja.

”Enemmän täällä on tavaraa kuin Kajaanin K-raudassa.”

Viereisellä tontilla uinuu autio puolivalmistetehdas. Sen takana vanha pesula, joka näyttää romuvarastolta. Hylätyn leipomon valvontakopin edessä räksyttää sekarotuinen laika.

Täältä, teollisuusalueelta, betonimies löysi venäläisen ystävän.

 

Elintarvikevarastoa rakennettiin vuonna 1981. Kovalainen kuuli, kun sähköasentaja puhui selvää suomea.

Hän esittäytyi: Andrei Isakov, Karjalan poikia.

”Puhutaan myö suomea. Ei nuo ryssät ymmärrä mittään.”

Sähköasentaja tarjosi votkapullosta ryyppyä, kesken työpäivän. Kovalainen otti. Olisi ollut epäkohteliasta kieltäytyä.

YYA-sopimuksen vuosipäivänä ja vappuna kovaääniset raikasivat Kostamuksessa. Juhlapuheissa vannottiin naapurien ystävyyttä. Amerikkaa haukuttiin.

Arki riisui korulauseet.

Rajalla venäläiset tullivirkailijat seisottivat suomalaisia tuntikausia tulipalopakkasessa. Vihreässä kirjassa, järjestyssäännöissä, luki: Kanssakäyminen ehdottomasti kielletty paitsi työasioissa.

Tanssilavalla ja urheilukilpailuissa oli lupa tavata neuvostokansalaisia. Mutta ei kaduilla tai asunnoissa.

Isakov vieraili kaksiossa, jossa Kovalainen asui neljän muun rakentajan kanssa. Betonimies ei uskaltanut mennä sähköasentajan kotiin. Käry olisi tiennyt kahden viikon palkatonta lomaa kotimaassa.

Miliisi ja järjestyspartiot etsivät kaupungilla myös kovia esineitä: votkapulloja.

Idänkauppaa voiteli viina. Palaverissa saatettiin kumota toistakymmentä ystävyyden maljaa. Työläisille juopottelua ei sallittu. Kostamuksen työmaaravintolassa tarjoiltiin alkoholia iltakuudesta puoli yhdeksään.

Suomen ja Neuvostoliiton kauppa perustui clearingiin, tavaranvaihtoon. Rakennusprojektia kuitattiin toimittamalla Kostamuksen rautapellettiä Rautaruukin terästehtaalle Raaheen.

Tavara vaihtoi omistajaa yhtä vilkkaasti rakennustyömaalla.

Huulipuna ja sukkahousut olivat vahvaa valuuttaa. Isakov pyysi Kovalaista tuomaan lenkkikengät. Palkkio oli kahdeksan pulloa pehmeää vehnävotkaa. Salakuljetettujen James-farkkujen vaihtosuhde oli paras: 14 pimeää pulloa.

Palaminen pimeästä pullosta johti pakkolomaan. Kolmas käry tarkoitti irtisanomislappua.

Kovalaiselle viina ei ollut ongelma. Mutta moni rakentaja ehdittiin passittaa Kainuuseen ennen kuin jättityömaa valmistui.

Kostamuksen huipennus jäi näkemättä myös Tamminiemen isännältä.

Taas Kekkosen ajatus katkeili. Hän sotki asioita. Kosygin närkästyi, kunnes tajusi tilanteen.

Elokuussa 1981 kolme helikopteria kohosi hotelli Hesperian katolta Helsingissä. Määränpää oli Naantali, Kultaranta.

Pääkaupungissa oli juuri allekirjoitettu jatkosopimus, Kostamus II. Kaikkiaan suomalaiset tekisivät rajan taakse satoja työkohteita, 8,5 miljoonaa rakennuskuutiota, sopimusten arvo nykyrahassa 3,2 miljardia euroa.

Suomalais-neuvostoliittolainen delegaatio halusi tervehtiä Kekkosta.

Yksi aikakausi läheni päätöstään. Kosygin oli kuollut, Brežnev kituutti Kremlissä. Kekkonen oli vallassa mutta sairauden haurastama. Aivojen verisuonet olivat kalkkeutuneet. Oli muistikatkoksia, näkö heikentynyt.

Kultarannassa sää oli kalsea, kuin Kostamuksessa aikoinaan. Presidentin kesäasunnossa kilisteltiin samppanjalla.

Keskustelu kuivui hiljaisuudeksi. Isäntä havahtui, nosti lasia.

”Eiköhän oteta taas!”

Kekkonen ja Kostamuksen luottomies, vuorineuvos Rastas vaihtoivat pari sanaa. Kahden päivän päästä he lähtisivät Islantiin. Kalareissulle pyytämään lohta niin kun monta kertaa aiemmin.

Tuolta matkalta presidentti ei palannut virkaansa.

 

’Aleksei Kosygin ja Urho Kaleva Kekkonen muurasivat ensimmäisen peruskiven merkittävän neuvosto-suomalaisen ystävyyden rakentamiseksi…”

Muistolaatta on kiinnitetty pellettilaitoksen seinään.

Pentti Kovalainen on ensi kertaa kombinaatissa sitten rakennusvuosien.

Opas antaa lahjan: kolme pellettiä.

Lokakuussa 1983 ensimmäinen rautapellettijuna lähti terästehtaalle Raaheen. Puoli vuotta myöhemmin Kovalainen lähti Kostamuksesta, lopullisesti. Viidessä ja puolessa vuodessa ehti koluta neljätoista työkohdetta, viimeisenä sairaalan.

Vuosituhannen vaihteessa betonimies palasi turistina Kostamukseen.

Kiinalaiset rakensivat Karjalaan voimalaitosta. Kostamukseen nousi omakotitaloja. Kombinaatin johtajan kotia ympäröivät korkeat aidat.

Kovalainen kyseli, tunsiko joku Andrei Isakovin.

Entinen sähköasentaja löytyi töistä huoltoasemalta. Miehet alkoivat tavata rajan molemmin puolin. Nykyään Isakov ajaa taksia. Tänään hän on keikalla Petroskoissa, 500 kilometrin päässä.

Muutoin illalla olisi nostettu ystävyyden malja.

Rautapellettejä rahdataan yhä Raaheen. Junia lähtee eri suuntiin 8–9 päivässä, yhdessä kuormassa jopa 60 vaunua. Malmia riittää vielä yli 40 vuodeksi. On kuusi avolouhosta, satoja metriä syviä, kilometrejä pitkiä. Loputtomasti kivituntureita, jätekivikasoja.

Kovalainen katsoo möyrittyä mustaa maisemaa, vertaa mielessään sitä Kainuun suurkaivokseen.

Kostamuksen rinnalla Talvivaara on hiekkalaatikko.