”Mitään ei enää saa sanoa”
Usein puhutaan antirasistisesta – ei rasistisesta – toiminnasta uhkana sananvapaudelle, akateemiselle vapaudelle, demokratialle tai kansakunnan yhtenäisyydelle.
Miksi keskustelu rasismista kääntyy aina uudelleen sananvapauskysymykseksi? Miten päädytään tilanteeseen, kuten marraskuisen Marja Sannikka -keskusteluohjelman jälkeen, että suomalainen kolumnistikunta ja somekansa läksyttävät rasismin ongelmia esille nostavaa toimittajaa väärästä tavasta käsittää rasismi?
Mediatutkija Gavan Titley esittää teoksessaan Is Free Speech Racist? (2020), että kyse on kansainvälisestä ilmiöstä. Viime vuosina esimerkiksi Ranskan, Ison-Britannian, Australian ja Tanskan parlamenteissa sekä Yhdysvaltain osavaltioissa on keskusteltu juuri antirasistisesta – ei rasistisesta – toiminnasta uhkana niin sananvapaudelle, akateemiselle vapaudelle, demokratialle tai kansakunnan yhtenäisyydellekin.
Titleyn mukaan olennaista on huomata, että rasismi on kutoutunut keskusteluun sananvapauden rajoista maissa, joissa sananvapaus ei oikeasti ole uhattuna. Ei ole ennakkosensuuria, sananvapaus on suuri ja julkinen puhe loputonta.
Toiseksi kyse on monikulttuurisista yhteiskunnista, joissa rasismin ymmärrys on poliittisen kiistelyn kohde. Yhtäällä on kansakuntainen omakuva, joka korostaa tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta ja jossa rasismi ajatellaan jo ratkaistuksi, menneisyyden tai muiden ongelmaksi. Toisaalla on kansalaisten kokemukset rodullistavista rakenteista ja toiseuttavista ja syrjivistä käytännöistä.
Jos ja kun sananvapaus kaapataan välineeksi rasistiselle ajattelulle, rasismista tulee sananvapauskeskustelun panttivanki. Rasismin puheeksi ottaminen kehystetään ongelmaksi ja rasistiset ilmaukset sananvapaustaisteluksi. Samalla sananvapaus banalisoituu kokemukseksi, että ”mitään ei enää saa sanoa”.
”Sannikka-sirkus” osoitti, että journalistit eivät voi asettua tässä sivustakatsojiksi, oman ”usutusjournalisminsa” yleisöksi. On tunnistettava eri asiakysymykset ja poliittiset kamppailut ja purettava rasismin ja sananvapauden nivellys.
Kuten toimittaja Johanna Vehkoo kirjassaan Oikeusjuttu (2021) kirjoittaa, ”Tosiasiassa Suomessa saa sanoa tosi paljon, ja tosi rankasti, ilman minkäänlaisia seuraamuksia.” Hänen teoksensa osoittaa, että uhkailusta ja huorittelusta selviää lähes aina syytteettä – toisin kuin natsiksi tai rasistiksi kutsumisesta.
Kirjoittaja on mediatutkija ja sukupuolentutkimuksen professori.