Parantava vesi

Kalmakaltion lähde on ollut saamelaisille aina pyhä. Nyt viranomaisetkin pitävät sitä puolustamisen arvoisena.
Kerttu Vuolab otti pullollisen Kalmakaltion lähteen vettä mukaansa.

Parantava vesi

Kalmakaltion lähde on ollut saamelaisille aina pyhä. Nyt viranomaisetkin pitävät sitä puolustamisen arvoisena.
Kotimaa
6.8.2017 10:44

Kesä tai talvi, pakkanen tai helle. Kalmakaltion lähteen, Galbmagáldun vesi on aina yhtä kylmää, neljäasteista.

Kirjailija Kerttu Vuolabin isoisä Ándaras Hánsa kertoi hänelle, että lähteessä asuu lähteenhaltia, deaččalakkis, polvenkorkuinen otus, jonka maha ja pää ovat täynnä kulta- ja hopeakolikoita, täydenkuun ja keskiyön kuvajaisia.

Haltia jakoi harkiten rikkauksiaan. Ahne ei saanut olla, koska siitä seurasi huonoa onnea, jopa elinikäinen kirous. Ihmisille haltia näyttäytyi sisiliskon tai muun eläimen hahmossa.

Koska lähteen vesi on sáivo-vettä, se tulee saamelaisten paratiisista sáivosta, maanalaisessa maailmasta, sillä on parantavia voimia. Isoisä neuvoi Kerttuakin juomaan lähteen vettä ja pesemään sillä kasvonsa.

Muutama polvi sitten eräs Kertun sukulainen oli parantunut lumisokeudesta pestyään kasvonsa lähteessä. Tapahtuman jälkeen hän oli löytänyt esiäitinsä aarrekätkön.

Kerttu Vuolab koukkaa lähteen vettä juomapulloon tuliaisiksi 93-vuotiaalle sairaalle äidilleen, Seitalan entiselle emännälle Kristiina Vuolabille, jota hän hoitaa kotonaan Tenon rantatörmällä Outakoskella.

SK-video: Matka Kalmakaltion lähteelle.

 

Kalmakaltion lähde sijaitsee Utsjoen kunnassa Taka-Lapissa, kymmenen kilometriä Karigasniemeltä Inarin suuntaan. Se saa vetensä Luomusjärvistä ja laskee Basijávriin ja lopulta Tenoon.

Lähde on virtaamaltaan Suomen, ehkä jopa Euroopan suurin. Sen omista lähteistä purkautuu 400 litraa pohjavettä sekunnissa, noin 32 000 kuutiota vuorokaudessa. Lähde on myös kooltaan suuri, melkein kuin järvi, yli 200 metriä pitkä ja useita kymmeniä metrejä leveä.

Siinäpä rahasampo, laskeskeli joukko etelän liikemiehiä viisitoista vuotta sitten. He hakivat Utsjoen kunnanhallitukselta lupaa pullottaa vettä.

Samoihin aikoihin Arvi Hagelin ja Aslak Petter Niittyvuopio keräsivät tietoa Taka-Lapin saamelaisten muinaishistoriasta.

Kuultuaan liikemiesten suunnitelmista Hagelin teki kuuden muun saamelaisen kanssa kaivoslain mukaisen valtauksen alueelle. Seitsemän hehtaaria lähdettä ympäröivää pyhää maata oli nyt heidän hallinnassaan, ja suunnitelmat veden pullottamiseksi tyssäsivät siihen.

Viime talvena lähteen ympärillä kuhisi taas. Nyt veden pullottamisesta haaveili viisi paikkakuntalaista.

”Olisivatko tympääntyneet Tenon lohen uusiin kalastusrajoituksiin”, Hagelin pehmentää tuntemiansa miesten aikeita. ”Jotenkinhan ihmisten on täälläkin leipänsä hankittava.”

Lain mukaan Tenon varren asukkaat ovat nyt samassa asemassa lohituristien kanssa. Vanha elinkeino on kuolemassa.

Moni nuorikin vastusti hanketta.

Uusi kalastuslaki on saanut Tenon asukkaat rajajoen molemmin puolin puolustamaan oikeuksiaan. Eläköön Teno eli Ellos Deatnu! -ryhmä julisti kesäkuussa moratorion Utsjoen Tiirasaareen. He vaativat lain jäädyttämistä ja itsemääräämisoikeuden palauttamista saamelaisille kalastusasioissa.

Arvi Hagelin päätti ensin lopettaa kokonaan lohestamisen uusien kalastussääntöjen tultua voimaan, vaikka hänen talonsa on Tenon rantatöyräällä Spárasul-kosken niskassa, mutta jatkaa nyt entiseen malliin omistamallaan vesialueella – luvatta.

Hän haluaisi olla toiveikas.

Kalmakaltion veden tuoreimmassa pullottamishankkeessakin näytti ensin siltä, ettei sitä pysäytä mikään, vaikka lähde on suojeltu muinaismuistolain perusteella.

Hagelinin valtaus oli vanhentunut, ja kunnanhallitus myönsi hakijoille luvan perustaa pullottamo lähteen takamaastoon Inariin vievän tien tuntumaan.

Lähteen ja sitä ympäröivän maa-alueen omistava Metsähallitus päätti kuitenkin toisin kuultuaan paikallisia.

Monet huolestuneet paikkakuntalaiset ja muut saamelaiset vastustivat Hagelinin tavoin hanketta. Joukossa oli paljon myös nuoria.

Lähde heijastaa valon mukaan ympäröivän kasvillisuuden tai taivaan värejä.

Pitkien hellejaksojen aikana lähteessä on nähty rautuja eli nieriöitä, jotka nousevat pikkupuroista Kalmakaltion laskuojaa Sulaojaa pitkin vilvoittelemaan lähteeseen.

Heinäkuun alussa lähteen rannat ovat keltaisina kukkivista rentukoista. Väinönputket ovat vasta hyvällä alulla. Kerttu Vuolabin isoisä napsi väinönputken kukkanuppuja vatsavaivoihinsa. Lähteen pohjaa peittää huurresammalmatto.

Muinaisina aikoina Taka-Lapin saamelaisilla oli talvileiri Kalmakaltion itäpäässä. Arkea helpottava sula lähde lisäsi paikan pyhyyttä. Lähteen pohjukassa oli uhripaikka.

Vielä 1900-luvun alussa paikalla asui Aslak Niittyvuopion isosisän veli, metsästäjä ja kalastaja Ovllaš Ovllá (Uula Niittyvuopio) pienessä kodassaan. Hän palvoi saamelaisten vanhoja jumalia.

Lähde oli hänelle myös jääkaappi. Peuran liha säilyi pitkään sammalen sisässä kuitenkaan jäätymättä.

Kerttu Vuolab ja Arvi Hagelin laskeutuvat lähteelle luontopolulta.

Kerttu Vuolab ja Arvi Hagelin laskeutuvat lähteelle luontopolulta.

 

Valosta riippuen Kalmakaltion vesi väräjää vihreän eri sävyissä. Sen pohjan lukemattomista lähteistä pulppuava vesi pitää sen jatkuvassa liikkeessä.

Kerttu Vuolabin isoäiti kutsui Kerttua omaksi Pikku virranväreekseen, Áhku bás Luvggaš. Opastaessaan tyttöä verkkojen laskussa isoäiti näytti hänelle virran väreen, joka erottaa Tenon valtaväylän vaarallisesta akanvirrasta.

Tenolla on varottava joutumasta akanvirtaan. Se painoi Kertun 11-vuotiaan pikkusiskon pohjaan tämän uintireissulla.

”Olin kolmentoista, itkin siskon menetystä ja luin Pikku prinssiä keskikoulun asuntolan vessassa Ivalossa.”

Kerttu alkoi haaveilla, että voisi vielä kääntää saameksi Saint-Exuperyn kirjan.

Sittemmin hän on saamentanut myös Tove Janssonin muumi-kirjan Kuinkas sitten kävikään ja kirjoittanut itse lasten- ja nuortenkirjoja.

Kalmakaltion pohjassa on lukemattomia lähteitä ja kolmea eri huurresammalta.

Haarautuvien purojen ja laskunorojen iloinen solina täyttää Paistunturin tunturiylängön. Tänä vuonna kesä tuli myöhään Taka-Lappiin ja runsaslumisen talven jäljiltä joet ja purot ovat kukkuroillaan vettä.

Lähteestä kuuden kilometrin päästä Luomusjärvistä alkunsa saava Luomusjoki porskuttaa iloisesti kohti Kalmakaltiota, kunnes tyssää sitä ympäröivään harjuun ja muuttaa taas suuntaansa. Osa joen vedestä suodattuu paineella harjun moreenikerrosten läpi lähteeseen.

On höristettävä korvia. Vanha tunturikoivu on kaatunut puron päälle, ja kun vesi putoaa sitä ylittäessään uusiin kuoppiin, kuulostaa kuin joukko matalaäänisiä ihmisiä keskustelisi kauempana.

Arvi Hagelin on pysähtynyt monta kertaa kuuntelemaan rantatilansa läpi Tenoon laskevan Gufihttarája-purosta kuuluvaa puheensorinaa.

”Ei siellä ketään ollut, jollei sitten Gufihtar.”

Kun hän viime kesänä kaivoi vesijohtoa rantaan, äänet voimistuivat.

”Kuka sen tietää…”

Vanhoista ajoista ei saanut puhua.

Gufihtaret ovat myyttisiä ihmisiä muistuttavia, mutta kooltaan pienempiä maahisia, jotka asuvat maan alla. Ne viihtyvät varsinkin tuntureiden sisässä ja niitä on kokonainen kansa. Gufihtareilla on myös poroja.

Arvi Hagelinin isoisä oli kokenut voimakkaan uskonnollisen herätyksen ja ryhtynyt saarnaajaksi. ”Siksi meillä ei puhuttu muuta kuin jumalansanaa.”

Toisinaan hänen oma isänsä kuitenkin unohti uskonsa, ja kertoi lapsille vanhoja tarinoita, kuten miten rikastua.

”Kun heittää puukon tai kirveen tai minkä tahansa metalliesineen Gufihtaren yli, saa omakseen tämän porot.”

Kerttu Vuolab tuntee tarinan. ”Tarinat ovat syleilleet meidät tähän maailmaan.”

Saamenkielisiä kirjoja ei ollut vielä olemassa heidän lapsuudessaan, ja vanhemmat pitivät huolen, että lapset oppivat elämän tosiasioita tarinoiden kautta.

”Nykyajan vika on, että kaikki selitetään, mutta kukaan ei huolehdi siitä, että asiat myös ymmärretään”, Vuolab sanoo.

Palattuaan 25 vuotta sitten Tenolle hän alkoi kirjoittaa lapsena kuulemiaan kertomuksia saturomaanin muotoon.

”1950- ja 1960-luvuilla melkein kaikki tarinoivat aamusta iltaan, mutta palattuani näin, etteivät nuoremmat sukupolvet enää osanneet vanhaa saamelaista suullista kertomaperinnettä.”

Kerttu Vuolabin kertomusromaani Bárbmoáirras ilmestyi 2008. Sen ”pikaruotsinnos” oli 2015 ehdolla pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

Suomennos Valon airut ilmestyi vasta ruotsinnoksen jälkeen. Vuolabilla on selitys hitaudelle: ”Saamelaiskirjallisuutta ei tunneta Suomessa.”

”Saamelaisten historiaakaan ei tunneta. Koska sitä ei ole koskaan kirjoitettu” Arvi Hagelin lisää.

Käännytystyö kristinuskoon oli tehnyt tehtävänsä.

”Vanhoista ajoista ei saanut puhua. Kasveista ei saanut edes puhua, koska ne yhdistettiin noituuteen, sienten käyttö oli kielletty.”

 

Kerttu Vuolab opiskeli saamea Tromssan ja Oulun yliopistoissa. Hänen aikanaan kansa- ja keskikoulussa opetuskielenä oli ”pakkosuomi”, saamea puhuvat lapset haluttiin ”sivistää suomalaisiksi”.

Kerttu ehti olla maailmalla 25 vuotta ennen paluutaan, monella paikkakunnalla Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa.

”En tiennyt miksi palasin”, hän sanoo. ”Minulle tuli vain sellainen olo, että nyt minä lähden kotiin.”

Syy selvisi pari vuotta myöhemmin, kun hänen äitinsä sairastui, ja Kerttu alkoi hoitaa häntä.

Arvi Hagelin teki oman kierroksensa Savossa, toimi opettajana useammassa pitäjässä, kunnes palasi Utsjoen lukion rehtoriksi ja alkoi tutkia saamelaisten muinaisia uskonkäsityksiä.

”Täällä en tunne olevani joukossa yksin.”

Luomusjärvet ja Ailigas ovat tunturiylängön maamerkkejä.

Vanhan saamelaisen myytin mukaan Jumala aloitti maailman luomisen Luomusjärviltä, josta Kalmakaltion vesi on peräisin.

Lähteeltä tultaessa ensimmäisenä vastassa on Luomusjärvi. Korkean, kapean harjun takana on Pyhäjärvi ja sen takana kaksi pienempää järveä.

Harjun päällä kulkee Kevon vaellusreitti, joka alkaa, tai päättyy, Kalmakaltion viereiselle parkkipaikalle.

Pilvisenä päivänä Luomusjärven vesi on tummaa ja kiiltävää. Sateen lähestyessä karu tunturijärvi näyttää juuri niin autiolta ja tyhjältä, että on helppo kuvitella minkä tahansa jumalan hengen riippuvan sen päällä.

Luomusjärvet ovat sáivo-järviä, paratiisi sijaitseee järven vale- tai välipohjan alla. Valepohja syntyy, kun puiden lehdet maatuvat vedessä, mutta eivät pääse vajoamaan pohjaan lähteistä pulppuavan veden takia.

Kalaturisteille välipohja aiheuttaa päänvaivaa. Pohjoisen arat kalat painuvat valepohjan alle kalastajien tömistelyä ja veteen lankeavia varjoja piiloon. Kalamiehenä Arvi Hagelin tietää, miten ne saa pyydystettyä sieltä.

”Heittää vain pyydyksen välipohjassa olevan reiän kohdalle, ja johan tulee kalaa.”

Paikalliset kalastavat verkoilla Luomusjärville johtavan polun varsilla oleviin purojen päälle syntyneistä lompoloista. Lohet ovat vähentyneet Tenossa.

”Metsähallitus on istuttanut siikaa tunturijärviin ja nyt ne ovat laskeutuneet Tenoon ja syövät lohen mädin”, Hagelin selittää.

Kerttu Vuolab tulistelee Luomusjärven rannassa.

Kerttu Vuolab tulistelee Luomusjärven rannassa.

 

Sáivoon johtavia pyhiä jokia on lukuisia pitkin Saamenmaata. Kalmakaltion lähteestä alkunsa saava Sulaoja on yksi niistä.

Muinaiset saamelaiset uskoivat, että joki vie kuolleiden valtakuntaan, manalaan ja pitivät Sulaojaa tuonelanvirtana. Helpottaakseen läheisensä matkaa manalasta Sáivoon he asettivat ojan varrelle ahkioita ja veneitä kumolleen.

Sáivoon pääsi, jos oli elänyt elämänsä hyvin.

Utsjoen kolmesta Ailigas-tunturista korkeimman, 620-metriin kohoavan Ailigaan kolmesta huipusta korkein, Láŋká jää kauas Kalmakaltion taakse.

Vieras oppii. Tunturi ei ole vain sen huippu vaan koko ylänköalue, avara tunturimaa. Ei tarvitse nousta edes Láŋkán huipulle, kun edessä avautuu rannaton tunturimeri.

Kerttu Vuolab pysähtyy tuijottamaan Sulaojan pyörteitä.

”Virtaava vesi kulkee eteenpäin niin kuin aikakin, eikä palaa takaisin.”

 

Tarkennus
Kalmakaltio on puhekielinen väännös saamelaisten aina sulista lähteistä käyttämästä yleisnimestä Galbma gáldu, ”Kylmä lähde”. Kartoista kyseinen lähde löytyy nimellä Sulaojan lähde, saameksi Suttes ádjaga gáldu, mutta monet saamelaiset puhuvat edelleen Galbma gáldusta.