Viimeinen ateria

Jos saisit syödä enää kerran, mitä haluaisit? Voisit valita mitä vain ja juomatoiveenkin esittää. Kolme kirjailijaa, näyttelijä, kokki ja europarlamentaarikko pohtivat.

Antti Nylén, 46

Kirjailija

 

”Ajatuskin ruoasta voi herättää suurta inhoa silloin, kun on syönyt vatsansa täyteen.

’Elämästä kyllänsä saaneena’ – korskea raamatullinen fraasi, josta en pidä.

En halua saada elämästä tarpeekseni! En halua elämän herättävän minussa samaa vastenmielisyyttä kuin ruoka kylläisessä.

Tyydytys, tarpeen lakkaaminen… kaamea ajatus. Kuolema itse sammuttaa kaikki halut ja tarpeet.

Toivon elämänhalun pysyvän loppuun asti.

Oscar Wilde ylisti savukkeissa sitä, että ne jättävät tyytymättömäksi. Kuinka jalo nautinto!

En tiedä, milloin söin ensimmäisen oliivini. En kuitenkaan tehnyt sitä lapsena. Suomessa oliiveista tiesi 1970-luvulla vain tietty luokka, eikä perheeni kuulunut siihen. Emme käyneet Tukholmaa etelämpänä. Kuten muuhunkin Välimeren kulttuuriperintöön, olen tutustunut oliiveihin vasta aikuisiällä.

Viimeinen oliivini olkoon viimeinen ateriani. Niitä voisi olla kourallinen. Parikin riittäisi.

Kuten savukkeet, eivät oliivitkaan tuo tyydytystä. Mutta toisin kuin vaikkapa sipsit, ne eivät yllytä halua himoksi ja lopulta ällötykseksi.

Oliiveja ei ahmita. Jo kymmenestä tulee autuaan tyytymättömäksi.

Oliivit ovat omanlaisiaan, eivät marjoja eivätkä hedelmiä. Ne ovat eheitä, luonnon muovaamia, mutta silti rajusti prosessoituja. Sain kerran tuoreita oliiveja. En osannut tehdä niille mitään, joten homehdutin ne jääkaappiin. Oliivipuita olen nähnyt. Ne kasvavat rutikuivassa maassa ja elävät tuhatvuotiaiksi. Oliivien viljelyn täytyy muistuttaa rukousta. Tämä on tietenkin romantisointia. Nikolaus Geyrhalterin dokumenttielokuvassa Jokapäiväinen leipämme näytetään, miten oliivisato nykyaikana korjataan: ravistamalla puuvanhusta hirvittävällä konevoimalla.

Merkitys on oliivien tärkein ravintosisältö.

Toiseksi viimeinen ateriani on pyhä kommuunio. Ja kuten sen aineksissa – leivässä ja viinissä – on oliiveissakin puolet luonnon eli Jumalan anteliaisuutta, puolet ihmisten kärsivällisyyttä.

Leipä, viini ja oliiviöljy symboloivat sopua, sitä että kaikki on niin kuin pitää.”

 


 

Sirpa Pietikäinen, 60

Europarlamentaarikko

 

”Suhteeni tähän kirjoitukseen tuli sitä haastavammaksi ja kipeämmäksi, mitä pidemmälle päivät kuluivat. Asiaan ei voinut suhtautua enää hypoteettisena konseptina. Viimeinen ateria on meillä kaikilla jossain vaiheessa edessä, tietämättä tai tiedostaen. Isälläni saattohoidossa se oli mandariini.

Menetän järkyttävien asioiden vuoksi ruokahaluni, ja siksi USA:n kuolemaantuomituille tarjottava viimeinen ateria on ajatuksena makaaberi monella tasolla. Se joka tappaa, hyvittelee lähtiäisiksi. Ajatus kuolevan halusta mässäillä hummerilla, pihvillä ja muilla herkuilla, pahoinvointiin asti, on suorastaan kammottava.

Viimeinen ateria on symboli yhteisöllisyydestä. Pääsiäisen henki, sovitus ja jakaminen, tärkeintä ei ole mitä syödään eikä ylenpalttisuus, vaan yhdessä oleminen. Yhdessä syöminen ja jakaminen on syvästi inhimillistä toimintaa kaikissa kulttuureissa halki historian. Ruoan antaminen ja saaminen vahvistaa sidettä toisiimme, yhdessä ateriointi tekee meistä ihmisyhteisön, joka jakaa, kehittyy ja muodostaa ihmiskunnan. Tätä pitkää traditiota haluaisin viimeisellä ateriallani olla vahvistamassa.

Paikalle kutsuisin luonnollisesti läheisimpiä ystäviäni ja elämässäni merkityksellisiä sekä arjen että kirjan viisaita ihmisiä. Heitä pyytäisin puhumaan vuorotellen toivonajatuksia tulevaisuuteen. Rohkaisemaan, että elämä kantaa, ongelmat ovat ratkaistavissa ja vain yhdessä pärjäämme. Kertomaan ikivanhaa viisautta toisten nostamisesta ja kantamisesta ja siitä, miten itsekkyys ja ahneus tuhoavat ihmisen, yhteisön ja tulevaisuuden. Puhumaan luonnon kauneudesta ja itsetarkoituksesta, ympäristönsuojelun tärkeydestä ja ajattelun ihanuudesta.

Ehkä myös kutsuisin suurimpia vastustajiani, ilmastoskeptikkoja ja vihapuheen levittäjiä, jos pieni sieluni siihen venyisi, sillä oppimisen ja muuttumisen mahdollisuus on aina pidettävä auki. Ehkä korona-aikaan aterian voisi järjestää avoimena nettiehtoollisena, johon jokainen voisi ruokapöydästään osallistua. Food for thought and soul, ruokaa ajatuksille ja sielulle, olisi pöydän tärkein anti.

Pöydässä olisi kauden luomukasviksia, leipää ja vettä. Riittävästi, mutta ei liikaa. Villisti ja tulisesti maustettua, ennakkoluulotonta, iloista, sydämellistä ja monikulttuurista. Ruistaboulleh’ta, härkäpapuchiliä, tom yamia palsternakasta ja piparjuuresta. Ruokaa kuten minä.”

 


© Antti Holma, kuvankäsittely Marjo Tynkkynen

Antti Holma, 37

Näyttelijä, kirjailija

 

”En kestä ruoasta hössöttämistä.

Lähelläni on liikaa ihmisiä, jotka ovat tehneet ravinnosta uskonnon: vegaanit pelastavat itsensä, eläimet ja maailman kuolemalta, miehuutta suojellaan lihajalostein, kasvuyrittäjät kohottavat energiatasoja uudella paastodieetillä, jossa ei syödä kuin puuta.

En edes pidä ruoasta. Jos minun pitäisi valita ruoan ja ravinnon korvaavan taikapillerin välillä, valitsisin ehdottomasti pillerin.

Tarvitsen paljon ravintoa, joten taistelen jatkuvan nälän kanssa. En halua tukkia vatsaani roskalla, mutta terveellinen ravinto on usein suunnattu laihduttajille ja tarkoittaa siksi mitättömiä annoksia, jotka vievät minulta nälän vain ensimmäiseen röyhtäykseen asti.

Sanomattakin on selvää, etten ole kulinaristi enkä niin ollen nauti ruoan finesseistä. Maun ja helppouden välillä valitsen jälkimmäisen: Vihaan eniten sitä, että ruokaa joutuu operoimaan. Ravut, hummerit, ruotoiset kalat, luiset lihat ja muut tee-se-itse-annokset ajavat minut itkun partaalle. Haluan, ettei lautaselleni laiteta sellaista, mitä ei saa syödä.

Arkisin teen itselleni jauhetusta kalkkunasta, riisistä ja valmiskastikkeesta kuivan mössön, jota nielen kolme päivää tyytyväisenä, ja ranskalainen mieheni katsoo kauhuissaan pöydän toiselta puolelta.

”Kahvin ottaisin mukaani helvettiin. Kestomukissa, tietenkin.”

Niinpä viimeinen ateriani olisi hyvin täyttävä ja helppo: Alkuun edesmenneen Anna-Liisa-mummoni mannapuuro, joka oli keitetty täysmaitoon, ja huhujen mukaan se vielä pyöräytettiin kuumalla paistinpannulla voissa ennen tarjoilua. Ellen kuolisi sydänkohtaukseen saman tien, ottaisin pääruoaksi pelkkää maustettua jauhelihaa, jollaista sain teatterikiertueella Ruotsin Kiirunassa ja joka yllätti muhevuudellaan, kylkeen englantilaisen Nando’s-ketjun lankkuranskalaiset ja kostukkeeksi Porin kirjaston lounasravintolassa takavuosina nautitun salaattibuffet’n antimia.

Jälkiruoaksi New Yorkista Westside Marketin mustikkajuustokakku kupissa. Se on siis purkkiin rakennettu kakku, kostea ja törkeä.

Kahvin ottaisin mukaani helvettiin. Kestomukissa, tietenkin.”

 


Lasse Lehtinen, 73

Kirjailija, entinen europarlamentaarikko ja kansanedustaja

 

”Viimeinen ateriani on klassinen pitkä lounas, 16-tuntinen filosofiskulinaristinen istunto valitussa ystäväporukassa. Paikkana ravintola, johon kuuluu ulkoa maininkien kohinaa ja baarista jäiden kilinää. Taustamusiikkina ooppera-aarioiden parhaat.

Lounas alkaa pikarillisella pastista, johon kaadetaan sentti vettä. Juoma raikastaa suun ja matkaansaattaa hövelin käytöksen. Sitten lautasellinen ostereita Ranskan Marennesista. Ne ryystetään hitaasti ja halulla, haukataan suolaisella voilla voideltua saaristolaisleipää, ja huuhdellaan Chimay Bleue -oluella.

Keskustelussa käsitellään ensin politiikka, sitten talous. Sairauksista ei puolta sanaa.

Pääruoaksi tillilihaa juottovasikasta ja uusia perunoita ja juomaksi punaviiniä Douron laaksosta. Koska ollaan varhaisessa iltapäivässä, jälkiruoaksi riittää kupillinen espressoa ja liekehtivä sambuca kolmen kahvipavun kera.

Joku ymmärtää ehdottaa, että korkeatasoista keskustelua on aivan pakko jatkaa illallisen merkeissä. Sitä ennen on kuitenkin puhdistettava sekä mieli että ruumis. Tilataksi vie savusaunalle, jossa vankkarakenteinen ja riuskaotteinen kylvettäjä odottaa.

Löylyjen välillä maistuvat Prykmestar Pils ja kotkalainen Portermakkara. Ja sikari terassilla. Todetaan, että maailmassa on pahempia ongelmia kuin pienhiukkaset.

Iltaravintolassa on elävää jazzia, valkoiset pöytäliinat ja tärkätyt servietit. Sipulikeitto on muhinut yön yli uunissa, ja sen pinnalla kelluva maalaisleivän viipale on gratinoitu gruyérejuustolla. Ruokajuomana jääkaappikylmä punainen Sancerre. Se käy läpi aterian, myös pääruoalle, joka on mademuhennosta pinaattiperunasoseen kanssa. Jälkiruoaksi vaniljajäätelöä kinuskikastikkeella.

Nuori sukupolvi moititaan historiattomaksi ja itsekkääksi.

Tilataan yksi vielä, sitten lasku sekä pöytä yökerhosta, jossa saavat laittaa kinkku-korvasienipadan muhimaan yöpalaksi. Todetaan yhteen ääneen, että televisiosta tulee nykyään pelkkää hälinää. Pitkä lounas on päättynyt, kun yökerhon edeskäypä kertoo, että taksit odottavat.”

 


Linnea Vihonen, 34

Kokki, ruokasuunnittelija

 

”Mikä olisikaan hienompi testamentti kuin käsityönä valmistettu, kaikkia aisteja hivelevä illallinen!

Jauhot pöllyäisivät keittiössä, tagliatelle lepäisi keittiöliinan alla ja odottaisi kylpyään kiehuvassa kattilassa. Valurautapadassa sihisisivät kauden sipulit.

Pöytä katettaisiin täyteen värikkäitä vateja, täynnä ylitsepursuavia herkkuja. Käsinmaalattuja toscanalaisia posliineja, pastaa, voita ja salviaa. Rannasta kerättyjä ensimmäisiä kantarelleja. Ohueksi raastettua sitruunankuorta, pehmeää ricottaa, vastaleikatun ruohon tuoksuista oliiviöljyä.

Kypsistä tomaateista valmistettua höyryävää keittoa. Valkosipulia ja lehtipersiljaa. Ahvenet olisi haettu aamulla katiskasta ja hiillostettu kukkaniityn viereisessä grillissä. Nyljettyinä, totta kai. Hapanta jogurttidippiä, karamellisoitua voita. Yrttitarhasta napsittaisiin piparminttua ja ranskalaista rakuunaa.

”Pullean täydelliset mustaherukat olisivat juuri kypsyneet. Ne uppoaisivat jääkylmään crème anglaise -kastikkeeseen.”

Istuttaisiin puutarhassa, paahtavan alkusyksyn auringon alla, järven rannalla kesäpaikassani. Paksu graniitinvärinen pellavaliina, äidin Arabia-astiat ja hopeiset aterimet.

Keskellä pöytää olisi helteessä hikoilevia pulloja valkoviiniä, grüner veltlineriä, ja rapeaa juureen leivottua leipää. Pullean täydelliset mustaherukat olisivat juuri kypsyneet. Ne uppoaisivat jääkylmään crème anglaise -kastikkeeseen ja poksahtelisivat suussa puraistessa.

Tunnelma olisi kepeä, kaunis ja luottavainen. Inspiroiva ja kiitollinen, ei lohduton.”

 


Pirkko Saisio, 70

Kirjailija, ohjaaja, näyttelijä

 

”Eräs ystäväni oli sairastellut pitkään, mutta yhtenä iltapäivänä hän tunsi ruokahalunsa palaavan ja halusi lohivoileivän. Syötyään lohivoileivän hän kuoli, saman tien.

Viimeiset ateriat syödään yleensä sillä tavalla, ilman käsitystä että se oli viimeinen. Ruokahalu taitaa syttyä tästä tietämättömyydestä.

Vain kuolemaantuomitut syövät aterian, jonka tietävät viimeisekseen. Luultavasti he ovat jo hyvästelleet maailman.

Viimeisellä ateriallani en syö mitään.

Olen syönyt jo tarpeeksi. Mikäli kiirastuli on olemassa, luulen että eteemme ensimmäisessä piirissä asetetaan kaikki se ruoka, jonka olemme elämämme aikana syöneet.

Omani olisi hirvittävä näky. Kohtuuton. En haluaisi nähdä sitä.

Juuri nyt aika jakautuu kolmeen osaan: aikaan ennen koronaa (se merkitään hauskasti e.kr.), tähän hetkeen, keskelle koronaa ja aikaan jälkeen koronan. Siitä emme tiedä mitään.

Ajasta ennen koronaa on vain muutama viikko. Silti se tuntuu kaukaiselta, kadotetulta paratiisilta. Saimme kulkea vapaasti, minne vain, miten vain, lojua kaikkia aisteja palvelevassa, valtamerilaivaa muistuttavassa härvelissä merellä, kiitää maantiellä, lentää ilmassa, ainoana kiusana heikosti härnäävä omatunto. Orastava tietoisuus siitä, että tämä ei voi jatkua. Mutta se jatkui, kunnes se yhtäkkiä loppui, muutamassa päivässä.

Jos katson kaukoputkella kaukaisuuteen, muutaman viikon päähän, näky on vino, nyrjähtänyt. Tarkemmin katsottuna se ei näytä paratiisilta ollenkaan, sirkuksen naurutaloa se kyllä vähän muistuttaa.

En tiedä, istunko viimeisellä aterialla juuri nyt. Luultavasti en.

Luultavasti nousen tästä, niin kuin useimmat meistä, ja jatkan matkaa.

Mutta samana en nouse, en samana joka pöytään istui. Ei kukaan meistä nouse. Voimme unohtaa koronan, luultavasti emme pysty. Voimme katsoa mitä meille jäi ajasta, jolloin menetimme jokainen jotakin, rikkaat paljon ja köyhät kaiken.

Tämän pääsiäisen pöytä on katettu koronalla ja heinäsirkoilla. Minulla on outo tunne, että tässä pöydässä istuu verevämpi ja elävämpi toivo kuin ainoassakaan pöydässä, jossa olen elämäni aikana istunut.”

 

Isot kysymykset

Joulukuussa 2014 Suomen Kuvalehti kysyi seitsemältä suomalaiselta, mikä on elämän tarkoitus. Idea oli brittiläisestä Intelligent Life -lehdestä. Siitä alkoi SK:n juttusarja Iso kysymys, ja nyt juttuja on ilmestynyt kymmenen. Mitä on rakkaus, mitä synti? Mitä kadehdin? Kenen viereen istuisin illalliselle? Hetki, jota en unohda. Ne kaikki löytyvät osoitteesta Suomenkuvalehti.fi.

Sisältö